Pyhittämään sinulle sinun työsi
Pohtiessamme ja tavoitellessamme pyhittäytymistä me ymmärrettävästi vapisemme sisäisesti ajatellessamme, mitä meiltä saatetaan vaatia. Herra on kuitenkin sanonut lohduttavasti: ”Minun armossani on teille kyllin” (LK 17:8).
Tämä puheeni on tarkoitettu epätäydellisille mutta silti hyvään pyrkiville niiden joukossa, joita usko yhdistää. Kuten aina, ensisijaisena kuulijakuntana olen minä itse.
Meillä on tapana ajatella, että pyhittäminen on pelkästään maallisesta omaisuudestamme luopumista jumalallisen käskyn mukaan. Lopullinen pyhittäytyminen on kuitenkin itsensä luovuttamista Jumalalle. Sydän, sielu ja mieli olivat Kristuksen kaiken käsittävät sanat Hänen kuvatessaan ensimmäistä käskyä, joka on voimassa jatkuvasti, ei vain aika ajoin (ks. Matt. 22:37). Jos pidämme sen, niin toimemmekin puolestaan pyhittyvät täysin sielumme pysyväksi menestykseksi (ks. 2. Ne. 32:9).
Sellaiseen totaalisuuteen kuuluu tunteiden, ajatusten, sanojen ja tekojen nöyrä yhteen suuntautuminen, joka on vieraantumisen täydellinen vastakohta. ”Sillä kuinka ihminen voi tuntea isännän, jota hän ei ole palvellut, vaan on hänelle vieras ja on kaukana hänen sydämensä aivoituksista ja aikeista?” (Moosia 5:13.)
Monet jättävät pyhittäytymisen sikseen, koska se tuntuu liian vaikeatajuiselta tai liian lannistavalta. Tunnolliset meidän joukossamme tuntevat kuitenkin jumalallista tyytymättömyyttä sellaisen etenemisen vuoksi, johon sekoittuu viivyttelyä. Niinpä nyt seuraakin rakastavia neuvoja, jotka vahvistavat tämän käskyn, kannustavat jatkamaan matkaa ja suovat lohdutusta kohdatessamme yksilöllisesti luonnostaan lankeavia vaikeuden asteita.
Hengelliseen alistumiseen ei päästä hetkessä vaan vähittäisin edistysaskelin ja käyttämällä astinkiviä yksi toisensa jälkeen. Niille on joka tapauksessa tarkoitus astua yhdelle kerrallaan. Lopulta tahtomme voi sulautua Isän tahtoon, kun alistumme ”halusta – – aivan kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon” (ks. Moosia 15:7; 3:19). Muutoin – pyrkimyksistämmekin huolimatta – tunnemme jatkuvasti vastassamme maailman pyörteitä ja olemme osittain harhateillä.
Kuvaukset, joissa kerrotaan taloudellisesta pyhittämisestä, ovat merkityksellisiä. Kun Ananias ja Safira myivät omaisuutensa, he panivat ”osan kauppahinnasta syrjään” (ks. Ap.t. 5:1–11). Hyvin monet meistä takertuvat itsepintaisesti johonkin tiettyyn ”osaan”, jopa suhtautuen omiin päähänpinttymiimme kuin pääomaamme. Sen vuoksi olimmepa mahdollisesti antaneet jo mitä tahansa muuta, viimeisestä osasta on vaikeinta luopua. Myönnettäköön, että osittainenkin omastaan antaminen on yhä kiitettävää, mutta se muistuttaa enemmänkin kuin vain hämärästi veruketta: ”Avustan jo järjestön välityksellä” (ks. Jaak. 1:7–8).
Meillä saattaa olla esimerkiksi erityistaitoja, jotka luulemme erheellisesti jollakin tavoin omistavamme. Jos jatkuvasti takerrumme niihin enemmän kuin Jumalaan, me peräännymme pyhittäytymisen, ensimmäisen käskyn, edessä. Koska Jumala suo meille päivästä päivään hengen, niin hengen haukkominen näiden häiritsevien tekijöiden vuoksi ei ole suositeltavaa! (Ks. Moosia 2:21.)
Yksi kompastuskivi tulee esiin silloin kun palvelemme Jumalaa auliisti ajalla ja sekkiviholla mutta pidätämme silti itsellämme osia omasta sisimmästämme osoittaen, ettemme ole vielä täysin Hänen!
Joillakuilla on vaikeuksia, kun tietyt tehtävät tunkeutuvat heidän auringonlaskuvaiheeseensa. Johannes Kastaja antaa kuitenkin esimerkin sanoessaan Jeesuksen karttuvasta laumasta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Se, että pidämme erheellisesti nykyisiä tehtäviämme ainoana osoituksena siitä, kuinka paljon Jumala meitä rakastaa, vain lisää vastahakoisuuttamme päästää irti. Veljet ja sisaret, yksilöllinen arvomme on jo säädetty jumalallisesti ”kallisarvoiseksi”; se ei heilahtele niin kuin osakemarkkinat.
Jotkin toiset astinkivet jäävät käyttämättä, koska me, kuten rikas, vanhurskas nuorukainenkin, emme ole vielä halukkaita kohtaamaan sitä, mitä meiltä vielä puuttuu (ks. Mark. 10:21.) Tämä tuo esiin jäljelle jääneen itsekkyyden.
Karttelu ilmenee hyvin monin tavoin. Terrestrisessä valtakunnassa on oleva esimerkiksi kunniallisia, jotka eivät selvästikään lausuneet väärää todistusta. Ja kuitenkaan he eivät olleet ”rohkeita todistuksessaan Jeesuksesta” (LK 76:75, 79). Paras tapa todistaa Jeesuksesta rohkeasti on tulla vakaasti enemmän Hänen kaltaisekseen, ja juuri tämä pyhittäytyminen muovaa esiin Häntä jäljittelevän luonteen (ks. 3. Ne. 27:27).
Kohdatessamme näitä mainittuja haasteita on hengellinen alistuminen onnekkaana ja näppäränä apuna – auttaen meitä joskus ”päästämään irti” asioista, jopa kuolevaisesta elämästä, toisinaan ”pitämään kiinni” ja joskus taas astumaan seuraavalle astinkivelle (ks. 1. Ne. 8:30).
Mutta jos meiltä puuttuu oikea näkökulma, muutamat seuraavat metrit voivat tuntua aivan hirmuisilta. Vaikka Laaman ja Lemuel olivat selvillä siitä, kuinka Jumala oli siunannut muinaista Israelia pääsemään pakoon mahtavaa faraota ja tämän sotajoukkoja, he eivät likinäköisinä uskoneet Jumalan auttavan heitä pelkän paikallisen Laabanin suhteen.
Voimme myös joutua harhaan, jos olemme liian innokkaita miellyttämään niitä, jotka ovat ammattiin ja harrastuksiin liittyvissä lokeroissamme meitä ylempänä. ”Muiden jumalien” miellyttäminen todellisen Jumalan sijasta on myös ensimmäisen käskyn rikkomista (2. Moos. 20:3).
Joskus me jopa puolustelemme ominaispiirteitämme ikään kuin nämä ulkonemat jollakin tapaa muodostaisivat yksilöllisyytemme. Opetuslapsena oleminen on tavallaan ”kontaktilaji”, kuten profeetta Joseph Smith todisti:
”Olen ikään kuin suuri rosoinen kivi, – – ja ainoa hionta, jota saan, on se kun jokin särmä hankautuu pois joutuessaan kosketuksiin jonkin kanssa; kun se iskeytyy kiihtyvällä voimalla – –. Näin minusta tulee sileä ja hiottu nuoli Kaikkivaltiaan viineen.”(Profeetta Joseph Smithin opetuksia, 1985, s. 302.)
Koska polvet notkistuvat usein kauan ennen mieltä, niin se, että ihmiset pidättävät tämän ”osan” älystään, riistää Jumalan työstä jotkin ihmiskunnan älykkäimmät yksilöt. On paljon parempi olla nöyrä kuten Mooses, joka sai tietää sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut (ks. KH Moos. 1:10). Valitettavasti, veljet ja sisaret, tahdonvapauden ja identiteetin hienovaraisessa yhteispelissä esiintyy kuitenkin hyvin paljon epäröintiä. Mielen antautuminen on itse asiassa voitto, koska se saattaa meidät sitten Jumalan ulottuville ja ”korkeammille” teille! (Ks. Jes. 55:9.)
Ironista kylläkin, liiallinen keskittyminen hyviinkin asioihin voi vähentää omistautumistamme Jumalalle. Ihminen voi esimerkiksi uppoutua liiaksi urheiluun ja niihin kehon palvonnan muotoihin, joita näemme ympärillämme. Hän voi kunnioittaa luontoa ja kuitenkin jättää huomiotta luonnon Jumalan. Hän voi tuntea kaiken muun poissulkevaa kunnioitusta hyvää musiikkia kohtaan, ja samoin jotakin kunniallista ammattia kohtaan. Sellaisissa tapauksissa tärkeimmät asiat jäävät usein vaille huomiota (Matt. 23:23; ks. myös 1. Kor. 2:16). Vain Korkein voi opastaa meitä siinä, mikä on korkeinta hyvää, mitä te ja minä voimme tehdä.
Jeesus julisti painokkaasti, että kaikki muu on niiden kahden suuren käskyn varassa, eikä päinvastoin (ks. Matt. 22:40). Ensimmäistä käskyä ei siirretä tuonnemmaksi vain siksi, että pyrimme tarmokkaasti vähäisempään hyvään, sillä me emme palvele vähäisempää Jumalaa.
Ennen kuin nautimme vanhurskaiden pyrkimysten sadosta, tunnustakaamme sen vuoksi ensin Jumalan käsi. Muutoin ilmenee seuraavanlaisia järkeilyjä: ”Olemme omin voimin ja omilla kyvyillämme hankkineet itsellemme tämän vaurauden” (ks. 5. Moos. 8:17). Eli ”otamme kaiken kunnian” itsellemme, kuten muinainen Israel olisi tehnyt (ilman Gideonin tahallisen pientä sotajoukkoa) kerskuen, että ”me saavutimme voiton omin voimin” (Tuom. 7:2). Omalla voimallamme ylvästeleminen tekee kaksin verroin vaikeammaksi tunnustaa Jumalan voimaa kaikessa (ks. Al. 14:11; LK 59:21).
Meriba-nimisessä paikassa Mooses, yksi kaikkien aikojen suurimmista, väsyi kansaan, joka huusi vettä. Hetkellisesti Mooses ”puhui sanojaan punnitsematta” sanoen: ”Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?” (Ps. 106:33; 4. Moos. 20:10; ks. myös 5. Moos. 4:21). Herra opetti merkittävää Moosesta tämän pronominiongelman kautta ja myöhemmin ylisti häntä. Meidän kannattaisi olla yhtä nöyriä kuin Mooses (ks. 4. Moos. 12:3).
Jeesus ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan kadottanut näkyvistään sitä, mikä Hänelle oli tärkeintä! Vaikka Hän kulki ympäriinsä tehden erittäin paljon hyvää, Hän tiesi aina, että sovitus odottaa, ja Hän anoi näkemystä osoittaen: ”Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” (Joh. 12:27; ks. myös 5:30; 6:38.)
Kun teissä ja minussa kehittyy lisää rakkautta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, meillä on sitä enemmän annettavaa Jumalalle ja ihmiskunnalle. Sitä paitsi ketään muuta ei ole asetettu täsmälleen samoille inhimillisille kiertoradoille kuin meidät.
Myönnettäköön, että astinkivet vievät meidät uusille seuduille, joita saatamme olla hyvin vastahakoisia tutkimaan. Näin ollen onnistuneesti näitä astinkiviä pitkin kulkevat ovat voimallisia innoittajia meille muille. Yleensä me kiinnitämme enemmän huomiota niihin, joita me hiljaa ihailemme. Nälkäinen tuhlaajapoika muisti kodissaan syömänsä ateriat, mutta häntä vetivät puoleensa myös muut muistot, kun hän ilmoitti: ”Minä lähden isäni luo” (Luuk. 15:18).
Pyrkiessämme lopulliseen alistumiseen meillä ei ole loppujen lopuksi Jumalalle mitään muuta annettavaa kuin oma tahtomme. Tavanomaisiin Hänelle antamiimme lahjoihin ja niiden muunnelmiin voisi aiheellisesti lyödä leiman ”Palautetaan Lähettäjälle”, isolla ällällä. Silloinkin, kun Jumala saa vastineeksi tämän ainoan lahjan, täysin uskolliset saavat kaiken, mitä Hänellä on (ks. LK 84:38). Mikä vaihtokurssi!
Siihen asti tietyt tosiasiat pysyvät samoina: Jumala on antanut meille elämämme, tahtomme vapauden, kykymme ja tilaisuutemme, Hän on antanut meille omaisuutemme, Hän on antanut meille määrätyn elinajan ja siihen tarvittavan hengen (ks. 64:32). Tämän näkökulman opastamina vältymme vakavilta mittakaavavirheiltä. Muutamat näistä virheistä ovat paljon vähemmän huvittavia kuin se, että kuulisimme kaksoiskvartetin esiintyvän ja erehtyisimme luulemaan sitä tabernaakkelikuoroksi!
Ei ihme, että presidentti Hinckley on korostanut meidän olevan liittokansaa ja tähdentänyt sakramentin, kymmenysten ja temppelin liittoja, todeten uhrauksen olevan ”sovituksen ydin”. (Teachings of Gordon B. Hinckley, 1997, s. 147.)
Vapahtaja saavutti henkeäsalpaavan alistumisen kohdatessaan sovituksen tuskat ja kauhut ja toivoessaan, ”ettei [Hänen] tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa” (LK 19:18). Omassa pienessä, epätäydellisessä mittakaavassamme me kohtaamme koetuksia ja toivomme, että ne voitaisiin jollakin tavoin ottaa pois.
Miettikääpä tätä: Millainen Jeesuksen työ olisi ollut, jos Hän olisi suorittanut vielä lisää ihmetekoja mutta ei Getsemanen ja Golgatan suurinta ihmettä? Hänen muista ihmeteoistaan koitui siunauksellista elämän pitenemistä ja kärsimyksen vähenemistä – joillekuille. Mutta kuinka näitä ihmetekoja voisi mitenkään verrata yleismaailmallisen ylösnousemuksen suurimpaan ihmeeseen? (Ks. 1. Kor. 15:22.) Leipien ja kalojen moninkertaistaminen ravitsi nälkäisen väkijoukon. Siitäkin huolimatta niiden saajilla oli taas pian nälkä, kun puolestaan ne, jotka nauttivat elämän leipää, eivät ole enää koskaan nälkäisiä (ks. Joh. 6:51, 58).
Pohtiessamme ja tavoitellessamme pyhittäytymistä me ymmärrettävästi vapisemme sisäisesti ajatellessamme, mitä meiltä saatetaan vaatia. Herra on kuitenkin sanonut lohduttavasti: ”Minun armossani on teille kyllin” (LK 17:8). Uskommeko me todella Häntä? Hän on myös luvannut tehdä sen, mikä on heikkoa, väkevyydeksi (ks. Et. 12:27). Olemmeko me todella halukkaita alistumaan tuohon prosessiin? Ja kuitenkin, jos haluamme täyteyttä, emme voi pidättää osaa!
Se, että annamme tahtomme enenevässä määrin sulautua Isän tahtoon, tarkoittaa itse asiassa lisääntynyttä yksilöllisyyttä, joka on laajentunut ja pystyy paremmin ottamaan vastaan kaiken, mitä Jumalalla on (ks. LK 84:38). Sitä paitsi kuinka meille voisi uskoa Hänen ”kaikkensa”, ennen kuin tahtomme on paljon enemmän Hänen tahtonsa kaltainen? Tai kuinka vain osittain sitoutunut voisi täysin arvostaa Hänen ”kaikkeaan”?
Totta puhuakseni se, jonka me petämme pidättämällä minkä tahansa ”osan”, on mahdollinen tuleva itsemme. Ei ole siksi tarpeen kysyä: ”Herra, en kai se ole minä?” (Matt. 26:22). Kysykäämme pikemminkin omista kompastuskivistämme: ”Herra, onko se tämä?” Olemme ehkä tienneet vastauksen kauan aikaa, ja saatamme tarvita päätöstä enemmän kuin Hänen vastaustaan.
Suurin onni Jumalan anteliaassa suunnitelmassa on lopulta varattu niille, jotka ovat halukkaita venymään ja maksamaan matkakustannukset Hänen kuningaskuntaansa. Veljet ja sisaret, ”nyt matkahan vaan, uusi aamu on taas” (”Nyt matkahan vaan”, MAP-lauluja, 1974, 100).
Ojennetun käsivarren Herran (ks. LK 103:17; 136:22), Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.