Tie täydellisyyteen

Presidentti Thomas S. Monson

Ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Näyttäkää elämässänne esimerkkiä neljästä koetellusta, täsmällisestä hyveestä, jotka ovat kiitollisuuden asenne, opinhalu, itsekurin noudattaminen ja työhalukkuus.

Nuorten Naisten järjestömme johtokunta selvisi hienosti, vai kuinka? Annan tukeni ja hyväksyntäni kaikelle sille, mitä olette kuulleet tänään näiltä oivallisilta naisilta. He ovat todella taivaallisen Isämme palvelijoita ja ovat esittäneet Hänen pyhää sanaansa.

”Onni”, profeetta Joseph Smith kirjoitti, ”on olemassaolomme päämäärä ja tarkoitus, ja se tulee olemaan sen päätöksenä, jos kuljemme siihen johtavaa polkua; ja tämä polku on hyve, rehtiys, uskollisuus, pyhyys ja kaikkien Jumalan käskyjen pitäminen.”¹

Mutta kuinka tuon polun voi löytää, ja edelleen, kuinka tuolla täydellisyyteen johtavalla polulla voi pysyä?

Lewis Carrollin klassikossa Liisa ihmemaassa Liisa tulee risteykseen, josta lähtee kaksi polkua mutta vastakkaisiin suuntiin. Hän kohtaa Irvikissan ja kysyy tältä: ”Mitä tietä minun tulee kulkea?”

Kissa vastaa: ”Se riippuu suureksi osaksi siitä minne sinä tahdot kulkea. Ellet tiedä, minne tahdot kulkea, sittenhän on samantekevää, mitä tietä kuljet.”²

Toisin kuin Liisa, te kaikki tiedätte, minne tahdotte mennä. Ei ole yhdentekevää, mitä tietä kuljette, sillä tässä elämässä kulkemanne polku vie polulle, jota kuljette tulevassa elämässä.

Eräässä reippaassa laulelmassa, joka oli suosittu kauan sitten, on ajatuksia herättävä säe: ”Jos toivo voi auttaa, toivo vaan; toivo saa huolet haihtumaan.” Toinen epäonnistumisen kaava tulee eräästä uudemmasta laulusta: ”Älä huolia kanna, vaan laulele!”

Tämäniltainen teemamme ”Seisokaa siis pyhillä paikoilla” on parempi. Annan arvoa myös jatkolle: ”Seisokaa siis pyhillä paikoilla horjumatta.”³

Presidentti George Albert Smith, kirkon kahdeksas presidentti, kehotti: ”Laskekaamme jalkamme tielle, joka vie onneen ja selestiseen valtakuntaan, ei vain silloin tällöin vaan joka päivä, joka hetki, sillä jos pysymme Herran puolella rajaa, jos pysymme taivaallisen Isän vaikutuksen alaisuudessa, vastustaja ei voi edes kiusata meitä. Mutta jos menemme Perkeleen alueelle – – olemme tyytymättömiä, ja tuo tyytymättömyys kasvaa vuotten vieriessä, ellemme tee parannusta synneistämme ja käänny Herran puoleen.”⁴

Puhuessani Aaronin pappeuden nuorille miehille olen lainannut usein erään isän neuvoa rakkaalle pojalleen: ”Jos joskus huomaat olevasi paikassa, jossa sinun ei pitäisi olla, lähde pois!” Samaa totuutta voi soveltaa teihin nuoriin naisiin täällä konferenssikeskuksessa ja teihin, jotka olette koolla kokouspaikoissa kautta maailman.

Olen aina ajatellut, että jos puhumme yleisluontoisesti, saavutamme harvoin menestystä, mutta jos puhumme täsmällisesti, epäonnistumme harvoin. Siksi kehotan, että näytätte elämässänne esimerkkiä neljästä koetellusta, täsmällisestä hyveestä. Ne ovat:

kiitollisuuden asenne
opinhalu
itsekurin noudattaminen ja
työhalukkuus.

Ensiksi, kiitollisuuden asenne. Luukkaan evankeliumin 17. luvussa on kertomus kymmenestä spitaalisesta. Kulkiessaan kohti Jerusalemia Vapahtaja meni Galilean ja Samarian kautta ja tuli erääseen kylään, jonka laitamilla Häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista, joiden oli pakko elää sairautensa vuoksi muista erillään. He pysähtyivät ”matkan päähän” ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!”

Täynnä myötätuntoa ja rakkautta heitä kohtaan Vapahtaja sanoi: ”Menkää näyttämään itsenne papeille”, ja mennessään he huomasivat tulleensa terveiksi. Raamatun mukaan ”huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen.”

Vapahtaja kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”⁵

Jumalallisen väliintulon kautta spitaaliset säästyivät julmalta, hitaalta kuolemalta ja saivat uuden mahdollisuuden elää. Kun yksi heistä ilmaisi kiitollisuutensa, Mestari siunasi häntä; yhdeksän muun kiittämättömyyteen Hän oli pettynyt.

Nykyajan vitsaukset ovat kuin entisajan spitaali. Ne pysyvät, ne heikentävät, ne tuhoavat. Niitä löytyy kaikkialta. Ne tunkeutuvat kaikkialle. Me tunnemme ne itsekkyytenä, ahneutena, halujen tyydyttämisenä, julmuutena ja rikollisuutena – vain muutaman mainitakseni.

Presidentti Gordon B. Hinckley sanoi eräässä aluekonferenssissa: ”Elämme maailmassa, jossa on hyvin paljon saastaa. Sitä on kaikkialla. Sitä on kaduilla. Sitä on televisiossa. Sitä on kirjoissa ja lehdissä – –. Se on kuin suuri tulva, inhottava ja likainen ja alhainen, joka peittää maailman. Meidän on noustava sen yläpuolelle. – – Maailma on luopumassa moraalin tasovaatimuksista. Se voi tuottaa ainoastaan murhetta. Tie onneen on paluussa voimakkaaseen perhe-elämään ja moraalisten tasovaatimusten noudattamiseen, joiden arvo on todistettu vuosisatojen saatossa.”⁶

Noudattamalla presidentti Hinckleyn neuvoa voimme tehdä tästä suurenmoisen ajan elää täällä maan päällä. Mahdollisuutemme ovat rajattomat. Monia asia on hyvin – kuten opettajat, jotka opettavat, ystävät, jotka auttavat, avioliitot, jotka kestävät, ja vanhemmat, jotka uhrautuvat.

Olkaa kiitollisia äidistänne, isästänne, perheestänne ja ystävistänne. Ilmaiskaa kiitollisuutenne Nuorten Naisten opettajista. He rakastavat teitä, he rukoilevat puolestanne, he palvelevat teitä. Olette rakkaita heidän silmissään ja taivaallisen Isänne silmissä. Hän kuulee rukouksenne. Hän antaa teille rauhansa ja rakastaa teitä. Pysykää lähellä Häntä ja Hänen Poikaansa, niin ette vaella yksin.

Toiseksi, opinhalu.

Apostoli Paavali sanoi Timoteukselle: ”Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä.”⁷

Presidentti Stephen L. Richards, joka oli neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa monia vuosia sitten, oli syvällinen ajattelija. Hän sanoi: ”Uskoa ja epäilystä ei voi olla samassa mielessä samaan aikaan, sillä toinen karkottaa toisen.” Minun neuvoni on etsiä uskoa ja karkottaa epäilys.

Herra neuvoi: ”Etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja, etsikää tietoa tutkistelun ja myös uskon kautta.”⁸

Voimme löytää totuutta pyhistä kirjoituksista, profeettojen opetuksista, vanhempiemme opetuksista ja innoituksesta, jota saamme polvistuessamme pyytämään apua Jumalalta.

Meidän täytyy pysyä uskollisina ihanteillemme, sillä ihanteet ovat kuin tähtiä: Et voi koskettaa niitä käsilläsi, mutta seuraamalla niitä saavutat päämääräsi.⁹

Monet opettajistanne ovat koolla kanssanne tänä iltana. Luotan siihen, että jokainen opettaja vastaa tätä kuvausta: ”Hän loi luokkaansa ilmapiirin, jossa lämpö ja toinen toisensa hyväksyntä synnyttivät taianomaisen tunteen; missä kasvu ja oppiminen, mielikuvituksen lento ja nuori mieli saivat vankan sijan.”¹⁰

Puhukaamme kolmanneksi itsekurin noudattamisesta.

Taivaallinen Isämme on antanut meille kaikille ajattelun, järjen ja päätöksenteon voiman. Sellaisten voimien takia itsekurista tulee välttämätön.

Meillä kaikilla on vastuu tehdä valintoja. Saatatte kysyä: ”Onko päättäminen todella niin tärkeää?” Sanon teille: päätökset määräävät kohtalon. Ette voi tehdä iankaikkisuutta koskevia päätöksiä ilman iankaikkisia seurauksia.

Saanko esittää yksinkertaisen kaavan, jonka avulla voitte arvioida valintojanne? Se on helppo muistaa: ”Et voi olla oikeassa tehdessäsi väärin, etkä voi olla väärässä tehdessäsi oikein.” Omatuntonne varoittaa teitä aina ystävänä ennen kuin se rankaisee teitä tuomarina.

Herra neuvoi profeetta Joseph Smithin kautta antamassaan ilmoituksessa: ”Ja se, mikä ei rakenna, ei ole Jumalasta, ja se on pimeyttä. Se, mikä on Jumalasta, on valkeus.”¹¹

Jotkut mielettömät kääntävät selkänsä Jumalan viisaudelle ja seuraavat muodin oikkujen houkutuksia, vääränlaisen suosion viehätystä sekä hetkellistä jännitystä. Oikein ajattelemiseen, oikein valitsemiseen ja oikein tekemiseen vaaditaan rohkeutta, sillä sellainen tie on harvoin, jos milloinkaan, helpoin kulkea.

Taistelu itsekurista voi jättää ihmiseen vähän kolhuja, mutta se tekee aina hänestä paremman miehen tai naisen. Itsekuri on parhaimmillaankin ankaraa ponnistelua; liian monet meistä haluaisivat sen olevan vaivatonta ja tuskatonta. Jos väliaikaiset takaiskut ovat vaivanamme, niin hyvin merkittävä osa itsekurikamppailuamme on päättäväisyys ja rohkeus yrittää uudestaan.

Rakkaat nuoret sisareni, en tunne todenmukaisempaa kuvausta teistä kuin se, jonka ensimmäinen presidenttikunta esitti 6. huhtikuuta 1942: ”Kuinka ihana ja lähellä enkeleitä onkaan nuori, joka on puhdas. Tämä nuori saa sanoin kuvaamattoman ilon täällä ja iankaikkisen onnen tuonpuoleisessa.”¹²

Iankaikkinen elämä Isämme valtakunnassa on tavoitteenne, ja sen saavuttamiseen vaaditaan todellista itsekuria.

Lopuksi, vaalikaamme kaikki työhalukkuutta. Presidentti J. Reuben Clark, joka oli monta vuotta sitten neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, sanoi: ”Uskon, että olemme täällä tehdäksemme työtä, ja uskon, ettei sitä voi välttää. Mielestäni emme voi saada tuota ajatusta sieluumme ja sisimpäämme liian varhain. Meidän täytyy tehdä työtä, jos haluamme menestyä tai jos haluamme edistyä. Muuta keinoa ei ole olemassa.”¹³

”Käy työhön mielin reippahin”¹⁴ on muutakin kuin säe suositusta laulusta; se on kehotus työhön.

Ehkäpä esimerkistä olisi hyötyä: Viivyttely on ajan varas – etenkin mitä tulee rehelliseen ahkeraan työhön. Puhun siitä, että teidän on opiskeltava uutterasti, kun valmistaudutte koulukokeisiin ja todellisen elämän kokeisiin.

Tunnen erään yliopisto-opiskelijan, jolla oli niin kiirettä opiskelijaelämän riennoissa, että hänen valmistautumisensa tenttiin viivästyi. Edellisenä iltana hän tajusi, että oli liian myöhäistä, eikä hän ollut valmistautunut. Hän järkeili: ”Kumpi siis on tärkeämpää – terveyteni, joka edellyttää, että nukun, vai opiskelun vaiva?” Arvannette lopputuloksen. Uni voitti, opiskelu jäi ja tenti meni täysin penkin alle. Meidän on tehtävä työtä.

Kaava on siis tämä:

kiitollisuuden asenne
opinhalu
itsekurin noudattaminen
työhalukkuus.

Kaikkien elämässä tulee epätoivon hetkiä ja tarve saada ohjausta jumalallisesta lähteestä – jopa tarve sanoin lausumattomaan avunpyyntöön. Koko sydämestäni ja sielustani todistan teille, että taivaallinen Isämme rakastaa teitä, muistaa teidät eikä hylkää teitä.

Sallikaa minun kertoa eräästä henkilökohtaisesta ja rakkaasta kokemuksestani. Tehtäväni veivät minut monena vuonna siihen osaan Saksaa, joka oli niin kutsutun rautaesiripun takana. Siinä osassa Saksaa asuvat olivat menettäneet miltei kaiken vapautensa kommunistivallan alla. Nuorten toiminta oli rajoitettua; kaikkia heidän tekemisiään tarkkailtiin.

Pian sen jälkeen kun olin ottanut vastaan siihen alueeseen liittyvät tehtäväni, olin mukana eräässä sangen ylentävässä konferenssissa, joka pidettiin siinä osassa Saksaa. Innoittavien laulujen ja puheiden jälkeen tunsin innoitusta jutella hetken hienojen teini-ikäisten nuorten kanssa vanhan rakennuksen ulkopuolella. Heitä oli määrällisesti suhteellisen vähän, mutta he kuuntelivat jokaista lausumaani sanaa. Heillä oli Herran apostolin rohkaisevien sanojen nälkä.

Ennen lähtöäni konferenssiin, ennen lähtöäni Yhdysvalloista olin tuntenut innoitusta ostaa kolme laatikkoa purukumia. Ostin kolmea eri makua: Doublemintia, Spearmintia ja Juicy Fruitia. Nuorten tapaamisen päätteeksi annoin jokaiselle nuorelle kaksi purukumilevyä – jotakin sellaista, mitä he eivät olleet milloinkaan ennen maistaneet. He olivat iloisia lahjasta.

Vuodet vierivät. Palasin Dresdeniin, jossa konferenssi oli aikoinaan pidetty. Nyt meillä oli kappeleita; nyt ihmiset olivat vapaita. Heillä oli temppeli. Poliittinen raja ei enää jakanut Saksaa, vaan siitä oli tullut yksi kansakunta. Silloiset nuoret olivat nyt aikuisia, joilla oli omia lapsia.

Erään suuren ja innoittavan konferenssin jälkeen eräs äiti ja hänen tyttärensä tulivat luokseni juttelemaan. Tytär, joka oli suunnilleen teidän ikäisenne ja puhui hieman englantia, sanoi minulle: ”Presidentti Monson, muistatko, kun pidit kauan sitten lyhyen kokouksen nuorille piirikonferenssin jälkeen ja annoit jokaiselle pojalle ja tytölle kaksi purukumilevyä?”

Vastasin: ”Voi kyllä, muistan hyvin.”

Hän jatkoi: ”Äitini oli yksi niistä, joille annoit sellaisen lahjan. Hän kertoi minulle, että hän jakoi toisen purukumilevyn pieniin palasiin. Hän mainitsi, kuinka hyvänmakuista ja arvokasta se oli hänelle.” Sitten, rakkaan äitinsä hymyillessä hyväksyvästi, hän ojensi minulle pienen rasian. Kun avasin rasian kannen, näin siinä toisen purukumilevyn, yhä alkuperäisessä kääreessään miltei kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Ja sitten hän sanoi: ”Äitini ja minä haluamme antaa tämän sinulle”.

Kyyneleitä vieri, syleilyjä seurasi.

Sitten äiti sanoi minulle: ”Ennen kuin tulit konferenssiimme niin monta vuotta sitten, olin rukoillut taivaallista Isääni, että saisin tietää, että Hän todella välitti minusta. Säästin saamani lahjan, jotta muistaisin ja opettaisin tyttärellenikin, että taivaallinen Isä kuulee rukouksemme.”

Tuo lahja on nyt tässä – vertauskuvana uskosta ja varmuudesta, että Isämme ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus antavat teille taivaallista apua.

Kääntykööt ajatuksemme tänä pääsiäisaattona Hänen puoleensa, joka sovitti syntimme, joka näytti meille, kuinka meidän tulee elää ja kuinka rukoilla, ja joka osoitti omilla teoillaan, kuinka voimme tehdä niin. Tämä tallissa syntynyt, seimeen pantu Jumalan Poika – itse Herra Jeesus Kristus – kutsuu meitä jokaista seuraamaan itseään. ”Nyt kuule laulu riemuinen: ’Hän elää, Herra ihmisten!’”¹⁵ Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.