Kätketyt kiilat
Älkäämme siirtäkö tuleville sukupolville kaunaa, oman aikamme vihaa. Poistakaamme kaikki kätketyt kiilat, jotka eivät saa aikaan muuta kuin tuhoa.
Vuoden 1966 huhtikuun yleiskonferenssissa vanhin Spencer W. Kimball piti mieleen painuvan puheen. Hän esitti Samuel T. Whitmanin kirjoittaman kertomuksen ”Unohdetut kiilat”. Tänään myös minä olen päättänyt lainata Samuel T. Whitmania ja kertoa sen jälkeen esimerkkejä omasta elämästäni.
Whitman kirjoitti: ”[Sen talven] lumimyrsky ei aiheuttanut yleisesti ottaen suurtakaan tuhoa. Joitakin johtoja katkeili, ja liikenneonnettomuudet valtatiellä lisääntyivät. – – Tavallisesti suuri saksanpähkinäpuu olisi hyvin kestänyt sen oksille kertyneen painon. Vahingon aiheutti sen sydämessä ollut rautakiila.
Kertomus rautakiilasta alkoi vuosia sitten, jolloin valkohapsinen maanviljelijä, [joka nyt asui sitä maatilaa, jolla puu kasvoi,] oli pikkuinen poika isänsä pientilalla. Saha oli siirretty vasta vähän aikaisemmin pois laaksosta, ja uudisasukkaat löysivät yhä silloin tällöin työkaluja ja muita tarvekaluja eri puolilta. – –
Sinä päivänä [poika oli löytänyt] eteläniityltä – – puunkaatajan kiilan – leveän, litteän ja painavan, yli 30 cm pitkän ja ankarista iskuista levinneen. [Puunkaatajan kiila, jota käytetään avuksi puunkaadossa, työnnetään sahattuun viiltoon, ja sitä isketään lekalla viillon laajentamiseksi.] – – Koska poika oli jo myöhässä päivälliseltä, hän pani kiilan – – isänsä portinpieleen istuttaman nuoren pähkinäpuun oksanhaaraan. Hän veisi kiilan liiteriin heti ruoan jälkeen tai joskus, kun hän kulkisi siitä ohi.
Niin poika todellakin aikoi, mutta aikomukseksi se jäi. Kun hän varttui mieheksi, [kiila] oli vieläkin oksanhaarassa, vähän tiukassa. Kun hän meni naimisiin ja otti hoitaakseen isänsä tilan, kiila oli entisellä paikallaan, nyt lujasti kiinni kasvaneena. Se oli puoleksi puun sisään kasvaneena silloin kun puintiväki aterioi puun juurella. – – Sinä talvena, jolloin tuli lumimyrsky, kiila oli yhä puussa sen sisään kasvaneena.
Keskellä talviyön jäätävää hiljaisuutta – – yksi puun kolmesta päähaarasta repesi rungosta ja rysähti maahan. Se aiheutti jäljelle jääneeseen puuhun niin suuren epätasapainon, että sekin halkesi ja romahti. Kun myrsky päättyi, kerran niin komeassa puussa ei ollut jäljellä ainuttakaan oksaa.
Varhain aamulla maanviljelijä meni ulos suremaan menetystään. – –
Sitten hän näki jotakin pirstoutuneessa puussa. ’Kiila’, hän mutisi moittivasti, ’kiila, jonka löysin eteläniityltä.’ Yhdellä silmäyksellä hänelle selvisi, miksi puu oli kaatunut. Kiila oli jäänyt kasvavan puun sisään teräpuoli ylöspäin ja estänyt siten puunsyitä kasvamasta yhteen siten kuin niiden olisi pitänyt.”1
Rakkaat veljeni ja sisareni, monien tuntemiemme ihmisten elämässä – ehkä omassa perheessämmekin – on kätkettyjä kiiloja.
Haluan kertoa teille elinikäisestä ystävästäni, joka on jo jättänyt kuolevaisuuden. Hänen nimensä oli Leonard. Hän ei ollut kirkon jäsen, vaikka hänen vaimonsa ja lapsensa olivat. Hänen vaimonsa palveli Alkeisyhdistyksen johtajana, hänen poikansa palveli kunniakkaasti lähetystyössä. Hänen tyttärensä ja poikansa solmivat avioliittonsa juhlavin temppeliseremonioin ja perustivat omat perheensä.
Kaikki, jotka tunsivat Leonardin, pitivät hänestä kuten minäkin. Hän tuki vaimoaan ja lapsiaan heidän tehtävissään kirkossa. Hän osallistui moniin kirkon järjestämiin tapahtumiin heidän kanssaan. Hän eli hyvää ja puhdasta elämää, vieläpä palvellen ja ystävällisyyttä osoittaen. Hänen perheensä ja myös monet muut ihmettelivät, miksi Leonard oli kulkenut kuolevaisuuden ilman evankeliumin jäsenille tuomia siunauksia.
Myöhempinä vuosina Leonardin terveys heikkeni. Lopulta hänet sijoitettiin sairaalaan, ja hänen loppunsa läheni. Viimeiseksi osoittautuneessa keskustelussani Leonardin kanssa hän sanoi: ”Tom, olen tuntenut sinut siitä saakka, kun olit poika. Tunnen tarvetta selittää sinulle, miksi en ole koskaan liittynyt kirkkoon.” Hän kertoi sitten, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut monia, monia vuosia aiemmin. Perhe huomasi vasten tahtoaan ajautuneensa tilanteeseen, jossa heidän oli pakko myydä maatilansa, ja he olivat saaneet tarjouksen. Sitten naapurissa asuva maanviljelijä pyysi, että maatila myytäisiin sen sijaan hänelle – vaikkakin halvemmalla hinnalla – ja lisäsi: ”Olemme olleet niin läheisiä ystäviä. Jos minä omistan tilan, pystyn silloin huolehtimaan siitä.” Lopulta Leonardin vanhemmat suostuivat, ja maatila myytiin. Ostajalla – naapurilla – oli vastuullinen asema kirkossa, ja sen aikaansaama luottamus auttoi taivuttamaan perheen myymään hänelle, vaikkeivät he saaneet kaupasta yhtä paljon rahaa kuin olisivat saaneet myydessään ensimmäiselle kiinnostuneelle ostajalle. Pian kaupan solmimisen jälkeen naapuri myi sekä oman että Leonardin perheeltä hankkimansa maatilan yhdistettynä palstana, mikä korotti arvon ja siten kauppahinnan mahdollisimman suureksi. Pitkään pohdittuun kysymykseen siitä, miksei Leonard ollut koskaan liittynyt kirkkoon, oli vastattu. Hänestä tuntui aina, että naapuri oli pettänyt hänen perhettään.
Keskustelumme jälkeen Leonard uskoutui minulle ja kertoi, että hän tunsi suuren taakan vihdoin poistuneen, kun hän valmistautui kohtaamaan Luojansa. Tragedia on siinä, että kätketty kiila oli estänyt Leonardia kohoamasta suurempiin korkeuksiin.
Tunnen erään perheen, joka tuli Amerikkaan Saksasta. Englannin kieli oli heille vaikeaa. Heillä oli vain vähän omaisuutta, mutta jokaista siunattiin tahdolla tehdä työtä ja rakastaa Jumalaa.
Perheen kolmas lapsi syntyi, mutta kuoli vain kahden kuukauden ikäisenä. Isä oli huonekalupuuseppä ja teki kauniin arkun kallisarvoisen lapsensa ruumiille. Hautajaispäivä oli synkkä kuvastaen siten heidän menetyksestään tuntemaansa surua. Kun perhe käveli kappelille isän kantaessa pikkuruista arkkua, pieni joukko ystäviä oli kokoontunut yhteen. Kappelin ovi oli kuitenkin lukossa. Kiireinen piispa oli unohtanut hautajaiset. Yritykset hänen tavoittamisekseen eivät tuottaneet tulosta. Tietämättä, mitä tehdä, isä otti arkun ja perhe vierellään kantoi sen kotiin kaatosateessa kävellen.
Ellei perheellä olisi ollut niin paljon luonteenlujuutta, he olisivat voineet syyttää piispaa ja kantaa kaunaa. Kun piispa havaitsi murhenäytelmän, hän kävi vierailulla perheen luona ja pyysi anteeksi. Yhä selvästi loukkaantuneena mutta kyyneleet silmissään isä hyväksyi anteeksipyynnön, ja miehet syleilivät sovinnon hengessä. Ei jäänyt mitään kätkettyä kiilaa aiheuttamaan lisää suuttumuksen tunteita. Rakkaus ja hyväksyntä vallitsivat.
Henki täytyy vapauttaa vahvoista lieoista ja kyltymättömistä tunteista, jotta elämänilo voi suoda sielulle mielen keveyden. Monissa perheissä on loukattuja tunteita ja haluttomuutta antaa anteeksi. Sillä, mikä riitakysymys oli, ei itse asiassa ole merkitystä. Sitä ei voida eikä sitä pitäisi jättää vahingoittamaan. Syyttely pitää haavat avoimina. Ainoastaan anteeksianto parantaa. George Herbert, 1600-luvun alkupuolella elänyt runoilija, on kirjoittanut nämä säkeet: ”Se, joka ei voi antaa anteeksi toisille, särkee sillan, jonka yli hänen itsensä on kuljettava voidakseen koskaan päästä taivaaseen, sillä jokainen tarvitsee anteeksiantoa.”
Vapahtajan sanat Hänen ollessaan kuolemaisillaan julmalla ristillä ovat kauniit. Hän sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”2
On joitakuita, joiden on vaikea antaa anteeksi itselleen ja jotka viipyvät kaikissa vajavaisuuksissaan, joita ovat havainneet. Pidän kovasti kertomuksesta uskonnollisesta johtajasta, joka meni kuoleman kielissä makaavan naisen luo yrittäen lohduttaa tätä – mutta turhaan. ”Minä olen kadotettu”, nainen sanoi. ”Olen pilannut elämäni ja kaikkien ympärilläni olevien elämän. Minulla ei ole toivoa.”
Mies huomasi piirongin päällä kehystetyn kuvan, joka esitti ihastuttavaa tyttöä. ”Kuka tämä on?” hän kysyi.
Nainen ilostui. ”Hän on tyttäreni, elämäni ainoa ihana asia.”
”Auttaisitteko Te häntä, jos hänellä olisi ongelmia tai hän olisi tehnyt virheen? Antaisitteko hänelle anteeksi? Rakastaisitteko häntä siitä huolimatta?”
”Tietenkin rakastaisin!” nainen huudahti. ”Tekisin mitä tahansa hänen puolestaan. Miksi kysytte tällaista?”
”Koska haluan Teidän tietävän”, mies sanoi, ”että vertauskuvallisesti puhuen Jumalalla on piironkinsa päällä Teidän kuvanne. Hän rakastaa Teitä ja auttaa Teitä. Kääntykää Hänen puoleensa.”
Naisen onnea varjostava kätketty kiila oli poistettu.
Vaaran kohdatessa tai koettelemusten hetkinä tällainen tieto, toivo ja ymmärrys tuo lohtua huolten painamalle mielelle ja surevalle sydämelle. Koko Uuden testamentin sanoma henkii ihmissielun heräämistä. Epätoivon varjot väistyvät toivon säteiden tieltä ja suru ilon tieltä, ja eksyksissä olon tunne katoaa sen varmuuden tieltä, että taivaallinen Isämme välittää meistä jokaisesta.
Vapahtaja vahvisti tämän totuuden opettaessaan, ettei varpunenkaan putoa maahan Isän sallimatta. Hän päätti tämän kauniin ajatuksensa sanomalla: ”Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”3
Luin jokin aika sitten sanomalehdestä Associated Pressin seuraavan uutissähkeen. Vanhahko mies kertoi veljensä hautajaisissa, että hän oli asunut veljensä kanssa nuoresta miehestä lähtien pienessä yhden huoneen mökissä lähellä Canisteota New Yorkin osavaltiossa ja että kerran riideltyään he olivat jakaneet huoneen kahtia liituviivalla, eikä kumpainenkaan ollut astunut viivan yli eikä puhunut sanaakaan toiselle sen jälkeen – 62 vuoteen. Kuinka vahva ja tuhoisa kätketty kiila.
Alexander Pope on kirjoittanut: ”Erehtyminen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista.”4
Joskus me saatamme loukkaantua hyvin helposti. Toisissa tilanteissa olemme liian itsepäisiä hyväksymään vilpitöntä anteeksipyyntöä. Pitäkäämme omaa minäämme, ylpeyttämme ja loukkaantumistamme toissijaisina – astukaamme sitten eteenpäin sanoen: ”Olen todella pahoillani! Olkaamme jälleen kuten ennen: ystäviä. Älkäämme siirtäkö tuleville sukupolville kaunaa, oman aikamme vihaa.” Poistakaamme kaikki kätketyt kiilat, jotka eivät saa aikaan muuta kuin tuhoa.
Mistä kätketyt kiilat ovat peräisin? Jotkin aiheutuvat selvittämättömistä kiistoista, jotka johtavat kaunaan ja edelleen tunnonvaivoihin ja katumukseen. Toiset saavat alkunsa pettymyksistä, kateudesta, väittelyistä ja kuvitelluista loukkauksista. Meidän täytyy selvittää ne – tehdä niistä loppu eikä jättää niitä jäytämään, myrkyttämään ja lopulta tuhoamaan.
Eräänä päivänä suloinen yli 90-vuotias nainen vieraili luonani ja kertoi yllättäen monista murheistaan. Hän mainitsi, että useita vuosia aiemmin naapurissa asunut maanviljelijä, jonka kanssa hänellä ja hänen aviomiehellään oli silloin tällöin ollut riitaa, pyysi lupaa oikaista hänen maidensa kautta päästäkseen omille tiluksilleen. Nainen piti tauon kertomuksessaan ja sanoi ääni väristen: ”Tommy, en antanut hänelle lupaa kulkea maidemme poikki vaan vaadin häntä – vaikka jalan – kiertämään pitkän matkan päästäkseen maillensa. Olin väärässä ja kadun sitä. Hän on nyt kuollut, mutta voi kuinka toivon, että voisin sanoa hänelle olevani pahoillani. Kuinka toivonkaan, että minulla olisi toinen tilaisuus.”
Naista kuunnellessani mieleeni tulivat John Greenleaf Whittierin kirjoittamat sanat: ”Sanat murheellisimmat, jotka on koskaan soinut, ovat nämä: ’Niin olisi olla voinut.’”5
Mormonin Kirjan Kolmannessa Nefin kirjassa on tämä innoitettu neuvo: ”Älköönkä teidän keskuudessanne olko riitaisuuksia – –. Sillä totisesti, totisesti minä sanon teille: se, jossa riidan henki on, ei ole minusta vaan perkeleestä, joka on riidan isä, ja hän yllyttää ihmisten sydämet vihan vallassa riitelemään keskenänsä. Katso, minun oppini ei ole ihmisten sydänten yllyttäminen vihaan toisiansa vastaan, vaan minun oppini on, että sellaisen on kadottava.”6
Sallinette minun lopettaa kertomukseen kahdesta miehestä, joita pidän sankareina. Heidän rohkeita tekojaan ei tehty kansallisessa mittakaavassa vaan Utahin Midwaynä tunnetussa rauhallisessa laaksossa.
Useita vuosia sitten Roy Kohler ja Grant Remund palvelivat yhdessä kirkossa. He olivat parhaita ystävyksiä. He olivat maanviljelijöitä ja maitotilallisia. Sitten syntyi epäsopua, joka aiheutti särön heidän välilleen.
Kun Roy Kohler myöhemmin sairastui vakavasti syöpään ja hänellä oli enää vähän elinaikaa, vaimoni Frances ja minä kävimme Royn ja hänen vaimonsa luona, ja minä annoin Roylle siunauksen. Jälkeenpäin puhellessamme veli Kohler sanoi: ”Kuulkaas, kun kerron teille yhden hienoimmista kokemuksista, mitä minulla on elämäni varrella ollut.” Sitten hän kertoi minulle erimielisyydestään Grant Remundin kanssa ja siitä aiheutuneesta vieraantumisesta. Hän selitti: ”Me olimme tavallaan riidoissa keskenämme.”
Roy jatkoi: ”Olimme juuri saaneet heinän korjatuksi säilöön talven varalle, kun eräänä yönä itsestään syttyneen tulipalon seurauksena tuli levisi heinään ja poltti maan tasalle sen, ladon ja kaiken, mitä siellä oli. Olin aivan poissa tolaltani”, Roy sanoi. ”En tiennyt, mitä ihmettä voisin tehdä. Yö oli pimeä lukuun ottamatta tulen hiipuvaa hiillosta. Silloin näin tiellä Grant Remundin maatilalta päin lähestyvät traktorien ja muun raskaan kaluston valot. ’Pelastuspartion’ kääntyessä pihatiellemme ja kohdatessa minut kyynelissä Grant sanoi: ’Roy, sinulla on melkoinen sotku siivottavanasi. Poikani ja minä olemme täällä. Ryhdytäänpä työhön.’” Yhdessä he uppoutuivat käsillä olevaan urakkaan. Kätketty kiila, joka oli lyhyen aikaa erottanut heitä, oli hävinnyt ikiajoiksi. He tekivät työtä läpi yön ja vielä seuraavana päivänä monien muiden paikkakuntalaisten liittyessä mukaan.
Roy Kohler on nukkunut pois, ja Grant Remund ikääntyy. Heidän poikansa ovat palvelleet yhdessä seurakuntansa piispakunnassa. Pidän suuressa arvossa näiden kahden suurenmoisen perheen ystävyyttä.
Olkaamme aina esimerkillisiä kodeissamme ja uskollisia kaikkien käskyjen pitämisessä, ettemme hautoisi mielessämme kätkettyjä kiiloja vaan pikemminkin muistaisimme Vapahtajan kehotuksen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”7
Tämä on vetoomukseni ja rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.