He rukoilevat ja he menevät
Toteuttakaamme mahtavana pappeuden joukkona sana tekoina, älkäämme pelkästään kuunnelko sitä. Rukoilkaamme ja sitten menkäämme ja toimikaamme.
Veljeni, pidän suurena kunniana etuoikeutta puhua teille tänä iltana. Mikä riemu onkaan nähdä tämä suurenmoinen konferenssikeskus ääriään myöten täynnä nuoria ja vanhoja Jumalan pappeuden haltijoita. Kun käsitän, että samanlaisia ryhmiä on kokoontuneina ympäri maailmaa, minut valtaa suunnaton vastuullisuuden tunne. Rukoilen, että Herran innoitus ohjaa ajatuksiani ja innoittaa sanojani.
Monia vuosia sitten työtehtävissäni Tahitilla keskustelin lähetysjohtajamme Raymond Baudinin kanssa tahitilaisista. Heidät tunnetaan yhtenä maailman parhaimmista merenkulkijakansoista. Veli Baudin, joka puhuu ranskaa ja tahitia mutta vain vähän englantia, yritti kuvailla minulle tahitilaisten merikapteenien menestymisen salaisuutta. Hän sanoi: ”He ovat hämmästyttäviä. Sää voi olla kauhea, alukset vuotavat, heillä ei ole kenties mitään muuta apua navigoinnissa kuin sisäiset tuntemuksensa ja tähdet taivaalla, mutta he rukoilevat ja he menevät.” Hän toisti tämän lauseen kolmeen kertaan. Tähän ilmaukseen sisältyy opetus. Meidän on rukoiltava ja sitten meidän on toimittava. Molemmat ovat tärkeitä.
Seuraava Sananlaskujen kirjan lupaus antaa meille rohkeutta:
”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.”1
Meidän ei tarvitse muuta kuin kääntyä Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa olevan kertomuksen puoleen muistaaksemme jälleen sen periaatteen, että kun me noudatamme Herran neuvoa, kun me rukoilemme ja sitten menemme ja toimimme, lopputulos on kaikille hyödyllinen. Tässä kertomuksessa kerrotaan, että maata oli kohdannut mitä ankarin kuivuus. Seurasi nälänhätä. Profeetta Elia sai Herralta ohjeen, joka tuntui hänestä varmaankin hämmästyttävältä: ”Lähde – – Sarpatiin – –. Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta.” Löytäessään lesken Elia huusi: ”’Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.’
Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ’Toisitko minulle myös palan leipää.’”
Naisen vastaus paljasti hänen surkean tilansa, kun hän selitti, että hän oli valmistamassa viimeistä niukkaa ateriaa pojalleen ja itselleen, ja sitten he kuolisivat.
Elian vastaus ei varmasti tuntunut leskestä kovinkaan uskottavalta: ”’Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi.
Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.’
Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat.
Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt.”2
Jos kysyisin teiltä, mitä kohtaa Mormonin Kirjassa luetaan eniten, arvelisin, että se olisi Ensimmäisestä Nefistä löytyvä kertomus Nefistä, hänen veljistään, hänen isästään ja käskystä hankkia vaskilevyt Laabanilta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että useimmat meistä päättävät aika ajoin lukea Mormonin Kirjan uudelleen. Yleensä aloitamme Ensimmäisestä Nefistä. Itse asiassa siitä löytyvät kohdat kuvaavat kauniisti tarvetta rukoilla ja sitten mennä ja tehdä. Nefi sanoi: ”Minä menen ja teen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna mitään käskyjä ihmislapsille valmistamatta heille mahdollisuutta suorittaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä.”3
Me muistamme käskyn. Me muistamme Nefin vastauksen. Me muistamme lopputuloksen.
Meidän päivinämme ja meidän aikanamme on monia esimerkkejä niiden kokemuksista, jotka rukoilevat ja sitten menevät ja tekevät. Kerron teille koskettavan kertomuksen hienosta perheestä, joka asui kauniissa Perthin kaupungissa Australiassa. Vuonna 1957, neljä kuukautta ennen Uuden-Seelannin temppelin vihkimistä, perheen isä Donald Cummings toimi piirinjohtajana Perthissä. Hän ja hänen vaimonsa ja lapsensa päättivät osallistua temppelin vihkiäisiin, vaikka heidän taloudellinen tilanteensa oli hyvin kehno. He alkoivat rukoilla, tehdä työtä ja säästää. He myivät ainoan autonsa ja kokosivat yhteen jokaisen mahdollisen pennin, mutta viikkoa ennen suunniteltua lähtöpäivää heiltä puuttui edelleenkin 200 puntaa. Kahden odottamattoman sadan punnan lahjoituksen ansiosta he saivat rahat juuri ajoissa kokoon. Koska veli Cummings ei saanut vapaata työstään matkaa varten, hän päätti sanoutua irti työpaikastaan.
He matkasivat junalla halki laajan Australian mantereen ja saapuivat Sydneyyn, jossa he liittyivät muiden Uuteen-Seelantiin matkaavien jäsenten joukkoon. Veli Cummings ja hänen perheensä olivat ensimmäisiä australialaisia, jotka kastettiin kuolleiden puolesta Uuden-Seelannin temppelissä. He olivat ensimmäisiä kaukaa Perthistä Australiasta asti tulleita, jotka sinetöitiin Uuden-Seelannin temppelissä. He rukoilivat, he valmistautuivat ja sitten he menivät.
Kun Cummingsin perhe palasi Perthiin, veli Cummings sai uuden ja paremman työpaikan. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän palveli edelleenkin piirinjohtajana, kun etuoikeutenani oli kutsua hänet Perthin vaarnan ensimmäiseksi johtajaksi.4 Mielestäni on merkittävää, että hän on nyt Australiassa sijaitsevan Perthin temppelin ensimmäinen esimies.
Näytelmästä Shenandoah ovat peräisin innoittavat vuorosanat: ”Ellemme yritä, emme tee, ja ellemme tee, niin miksi olemme täällä?”
Herraa palvelemassa on ympäri maailmaa tällä hetkellä yli 60 000 kokoaikaista lähetyssaarnaajaa. Monet tästä suuresta joukosta kuuntelevat tänä iltana ja seuraavat tätä yleiskonferenssin pappeuskokousta. He rukoilevat ja sitten he menevät luottaen siihen, että Herra tietää, minne heidät lähettää, ja luottaen siihen, että heidän lähetysjohtajansa tietää, missä he palvelevat lähetyskentällään. Niiden monien ilmoitusten joukossa, jotka koskevat heidän pyhää kutsumustaan, on kaksi kohtaa, jotka ovat suosikkejani. Molemmat ovat Opin ja Liittojen Kirjassa.
Ensimmäinen on luvussa 100. Muistatte, että Joseph Smith ja Sidney Rigdon olivat olleet jonkin aikaa poissa perheidensä luota ja olivat huolissaan heistä. Herra ilmoitti heille tämän vakuutuksen, joka lohduttaa lähetyssaarnaajia kaikkialla kirkossa: ”Totisesti, näin sanoo Herra teille, ystäväni – –: Teidän perheenne voivat hyvin, ne ovat minun kädessäni, ja minä olen tekevä niille niin kuin hyväksi näen, sillä minussa on kaikki valta.”5
Toinen kohta on Opin ja Liittojen Kirjan luvussa 84: ”Ja sen tykönä, joka ottaa teidät vastaan, minä myös olen oleva, sillä minä olen käyvä teidän edellänne. Minä olen oleva teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja Henkeni on oleva teidän sydämessänne ja enkelini ympäröivät teidät tukeakseen teitä.”6
Prenzlaussa Saksassa asuvan Walter Krausen lähetystyö on innoittava esimerkki. Veli Krause, jonka omistautuminen Herralle on legendaarista, on nyt 92-vuotias. Patriarkkana hän on antanut yli tuhat patriarkallista siunausta ympäri Eurooppaa asuville jäsenille.
Kodittomina toisen maailmansodan jälkeen, kuten niin monet muutkin siihen aikaan, veli Krause ja hänen perheensä asuivat pakolaisleirillä Cottbusissa ja alkoivat käydä siellä kirkossa. Hänet kutsuttiin heti johtamaan kirkon Cottbusin seurakuntaa. Neljä kuukautta myöhemmin, marraskuussa 1945, kun maa oli yhä raunioina, piirinjohtaja Richard Ranglack tuli veli Krausen luo ja kysyi tältä, mitä tämä ajattelisi lähetystyöhön menemisestä. Veli Krausen vastaus kuvaa hänen omistautumistaan kirkolle. Hän sanoi: ”Ei minun tarvitse ajatella sitä ollenkaan. Jos Herra tarvitsee minua, niin minä menen.”
Veli Krause lähti 1. päivänä joulukuuta 1945 taskussaan 20 Saksan markkaa ja pala kuivaa leipää. Yksi seurakunnan jäsenistä oli antanut hänelle sodassa kaatuneelta pojaltaan jääneen talvitakin. Toinen jäsen, joka oli suutari, antoi hänelle kenkäparin. Nämä sekä kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi sukkaparia mukanaan hän lähti lähetystyöhön.
Kerran keskellä talvea veli Krause käveli Prenzlausta Kamminiin, Mecklenbergissä sijaitsevaan pieneen kylään, jossa pidettyihin kokouksiin osallistui 46 ihmistä. Hän saapui yöllä kauan pimeäntulon jälkeen käveltyään kuusi tuntia pitkin teitä, polkuja ja viimein kynnettyjen peltojen poikki. Juuri ennen kylään tuloaan hän tuli suurelle, valkoiselle, laakealle alueelle, jossa oli helppo kulkea, ja pian hän saapui erään jäsenen kotiin viettääkseen siellä yön.
Seuraavana aamuna riistanvartija koputti jäsenen ovelle ja kysyi: ”Onko teillä vieras?”
”Kyllä”, kuului vastaus.
Vartija jatkoi: ”Tulkaa sitten katsomaan hänen jälkiään.” Suuri, laakea alue, jonka poikki veli Krause oli kävellyt, oli itse asiassa jäätynyt järvi, ja vähän aikaisemmin vartija oli hakannut keskelle järveä suuren reiän kalastusta varten. Tuuli oli pöllyttänyt lunta avannon yli ja peittänyt sen niin, ettei veli Krause ollut voinut nähdä vaaraa. Hänen jälkensä kulkivat aivan avannon reunaa pitkin suoraan jäsenen talolle, eikä hän itse ollut tiennyt vaarasta mitään. Reppu selässään ja kumisaappaat jalassaan hän olisi varmasti hukkunut, jos hän olisi astunut askeleenkin lähemmäs avantoa, jota hän ei ollut pystynyt näkemään. Hän totesi myöhemmin, että tämä tapahtuma aiheutti niihin aikoihin kylässä melkoisen kohun.7
Veli Krausen koko elämä on noudattanut kaavaa rukoilla ja sitten mennä.
Jos joku meistä tuntee riittämättömyyttä tai taipumusta epäillä kykyään vastata pappeuden kutsuun palvella Herraa, muistakoon hän tämän jumalallisen totuuden: ”Jumalalle on kaikki mahdollista.”8
Jokin aika sitten sain kuulla Louisianassa sijaitsevan Shreveportin vaarnan patriarkan James Womackin poismenosta. Hän oli palvellut kauan ja ollut siunauksena todella monen elämässä. Vuosia aikaisemmin presidentti Spencer W. Kimball kertoi presidentti Gordon B. Hinckleylle, vanhin Bruce R. McConkielle ja minulle kokemuksesta, joka hänellä oli ollut hänen kutsuessaan patriarkan kirkon Shreveportin vaarnaan Louisianassa. Presidentti Kimball kuvaili, kuinka hän oli puhutellut, kuinka etsinyt ja kuinka rukoillut, että hän saisi tietää, kenet Herra halusi kutsuttavan. Jostakin syystä yksikään ehdotetuista veljistä ei ollut tehtävään tarkoitettu mies juuri sinä aikana.
Päivä kului, iltakokoukset alkoivat. Äkkiä presidentti Kimball kääntyi vaarnanjohtajan puoleen ja pyysi tätä kertomaan, kuka oli eräs tietty mies, joka istui kappelin takaosassa. Vaarnanjohtaja vastasi, että kyseessä oli James Womack, jolloin presidentti Kimball sanoi: ”Hän on mies, jonka Herra on valinnut vaarnanne patriarkaksi. Pyydä hänet minun luokseni korkean neuvoston huoneeseen kokouksen jälkeen.”
Vaarnanjohtaja Charles Cagle oli yllättynyt, sillä James Womack ei ollut mikään tavanomainen mies. Hän oli saanut vakavia vammoja toisen maailmansodan taisteluissa. Hän oli menettänyt molemmat kätensä ja osan toista käsivarttaan sekä suurimman osan näöstään ja osan kuulostaan. Kukaan ei ollut halunnut päästää häntä sodan jälkeen opiskelemaan oikeustieteelliseen, mutta siitä huolimatta hän oli suorittanut tutkintonsa Louisianan valtionyliopistossa kurssinsa kolmanneksi parhaana.
Sinä iltana presidentti Kimballin tavattua veli Womackin ja kerrottua hänelle, että Herra oli kutsunut hänet patriarkan virkaan, huoneeseen laskeutui pitkä hiljaisuus. Sitten veli Womack sanoi: ”Veli Kimball, ymmärtääkseni patriarkan tulee laskea kätensä sen henkilön pään päälle, jolle hän antaa siunauksen. Kuten näet, minulla ei ole käsiä, jotka voisin laskea kenenkään pään päälle.”
Ystävälliseen ja kärsivälliseen tapaansa veli Kimball kutsui veli Womackin seisomaan sen tuolin taa, jolla veli Kimball istui. Sitten hän sanoi: ”No niin, veli Womack, kumarru eteenpäin ja kokeile, yltävätkö kädentynkäsi pääni päälle.” Veli Womackin riemuksi ne ylsivät veli Kimballin pään päälle ja hän huudahti: ”Minä yletyn sinuun! Minä yletyn sinuun !”
”Tietenkin sinä yletyt minuun”, veli Kimball vastasi. ”Ja jos yletyt minuun, sinä yletyt jokaiseen, jolle annat siunauksen. Olen luultavasti lyhin ihminen, joka koskaan tulee istumaan edessäsi.”
Presidentti Kimball kertoi meille, että kun James Womackin nimi esitettiin vaarnakonferenssissa hyväksyttäväksi, ”jäsenten kädet ampaisivat kohti taivasta innokkaan hyväksynnän osoitukseen”.
Muistimme Herran sanat profeetta Samuelille, kun Daavid määrättiin Israelin tulevaksi kuninkaaksi: ”Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”9
Veljet, olipa kutsumuksemme mikä tahansa ja olivatpa pelkomme ja huolemme millaiset tahansa, rukoilkaamme ja sitten menkäämme ja toimikaamme muistaen Mestarin, itse Herran Jeesuksen Kristuksen sanat, kun Hän lupasi: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”10
Jaakobin kirjeessä saamme neuvon: ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne.”11
Toteuttakaamme mahtavana pappeuden joukkona sana tekoina, älkäämme pelkästään kuunnelko sitä. Rukoilkaamme ja sitten menkäämme ja toimikaamme.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.