Kirkko menee eteenpäin

Presidentti Gordon B. Hinckley

Mikään toinen Amerikan maaperällä alkunsa saanut kirkko ei ole kasvanut näin nopeasti eikä levinnyt näin laajalle. – – Tämä on ennennäkemätön ilmiö.

Rakkaat veljeni ja sisareni. On suurenmoista tavata teidät jälleen kirkon suuressa maailmankonferenssissa.

Tänään tulee kuluneeksi 172 vuotta siitä, kun Joseph Smith ja hänen työtoverinsa kokoontuivat huomiota herättämättömään hirsirakennukseen Peter Whitmerin maatilalla hiljaisessa Fayetten kylässä New Yorkissa ja järjestivät Kristuksen kirkon.

Tuon vaatimattoman alun jälkeen on tapahtunut jotakin todella merkittävää. Suurta on ollut tämän työn historia. Kirkkomme jäsenet ovat kestäneet kaikenlaisia kärsimyksiä. Heidän uhrauksensa ovat olleet sanoin kuvaamattomia. Heidän ponnistuksensa ovat olleet suunnattomampia kuin voi uskoakaan. Mutta kaikesta tästä polttavasta ahjosta on syntynyt jotakin loistavaa. Tällä hetkellä seisomme vuosien huipulla ja katselemme ympärillemme.

Kuudesta alkuperäisestä jäsenestä on kasvanut uskovien suuri perhe, joka on vahvuudeltaan yli 11 miljoonaa. Tuosta hiljaisesta kylästä on kasvanut liike, joka on tänä päivänä levinnyt noin 160 kansakunnan keskuuteen maapallolla. Siitä on tullut viidenneksi suurin kirkko Yhdysvalloissa. Se on merkittävä kehitysaskel. Kirkon jäsenistä suurempi osa asuu tämän maan ulkopuolella kuin sen sisällä. Myös tämä on merkittävä asia. Mikään toinen Amerikan maaperällä alkunsa saanut kirkko ei ole kasvanut näin nopeasti eikä levinnyt näin laajalle. Sen suureen piiriin kuuluu jäseniä, jotka tulevat monista maista ja puhuvat monia kieliä. Tämä on ennennäkemätön ilmiö. Kun kirkon menneisyyden kuvakudos on kääritty auki, näkyviin on tullut kaunis kuvio. Se ilmenee onnellisen ja suurenmoisen kansan elämässä. Se ennakoi, että ihmeellisiä asioita on vielä tulossa.

Kun kirkon jäsenet ensimmäisen kerran saapuivat tähän laaksoon 155 vuotta sitten, heillä oli profeetallinen näkemys suurenmoisesta tulevaisuudesta. Mutta joskus mietin, pystyivätkö he todella ymmärtämään tuon unelman suuruuden sellaisena kuin se oli toteutuva.

Kirkon keskuspaikka on tässä kaupungissa, joka vastikään isännöi 19. talviolympialaiset. Teimme harkitun päätöksen siitä, että tämä ei olisi aika tai paikka tehdä käännytystyötä, mutta olimme vakuuttuneita siitä, että tästä merkittävästä tapahtumasta muodostuisi suurenmoinen asia kirkolle. Ne, jotka kävelisivät tämän ja naapurikaupunkien kaduilla, eivät voisi olla huomaamatta näitä hienoja rakennuksia, joita meillä on täällä – temppeliä, tabernaakkelia, upeaa konferenssikeskusta, Joseph Smithin muistorakennusta, sukututkimustiloja, kirkon hallintorakennusta, kirkon toimistorakennusta ja huoltotyötilojamme sekä tässä laaksossa olevia lukuisia kappelirakennuksia. Kuten Mike Wallace kerran sanoi minulle: ”Kaikki nämä rakennukset ilmentävät jotakin kestävää.”

Tämän lisäksi meillä oli täysi luottamus kirkon jäseniin, niihin moniin tuhansiin heistä, jotka palvelisivat vapaaehtoisina tässä suuressa hankkeessa. He olisivat luotettavia, he olisivat miellyttäviä, heillä olisi tietoa, ja he olisivat palvelualttiita. Kirkon jäsenten ainutlaatuisesta ja merkille pantavasta kyvystä puhua maailman kieliä olisi suunnatonta hyötyä, jollaista ei löytyisi muualta.

No, kaikki sujui hyvin. Vierailijoita saapui satojatuhansia. Jotkut tulivat epäluuloisina ja epävarmoina, vanhat ja väärät kuvat sitkeästi mielessään. He tulivat ajatellen, että saattaisivat uskonnollisten kiihkoilijoiden vuoksi joutua loukkuun johonkin epämieluisaan tilanteeseen. Mutta he löysivät jotakin, mitä eivät ikinä olleet odottaneet. He eivät löytäneet ainoastaan tämän alueen ihmeellisiä maisemia mahtavine vuorineen ja laaksoineen, he eivät löytäneet ainoastaan kansainvälisten kisojen suurenmoista henkeä parhaimmillaan, vaan he löysivät tästä kaupungista myös kauneutta. He löysivät isäntiä, jotka olivat ystävällisiä ja palvelualttiita ja innokkaita auttamaan heitä. En halua antaa sellaista kuvaa, että tämänkaltainen vieraanvaraisuus rajoittui ainoastaan kirkon jäseniin. Koko yhteisö liittyi yhteen osoittaen suurta vieraanvaraisuutta. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena suurenmoisia asioita tälle kirkolle. Tiedotusvälineiden edustajat, jotka usein ovat kovaa ja tunteetonta joukkoa, puhuivat ja kirjoittivat hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta sekä kunnioittavin että tarkasti kuvaavin sanoin ainutlaatuisesta kulttuurista, jonka he täältä löysivät, ihmisistä, joita he tapasivat ja joiden kanssa he olivat tekemisissä, sekä kokemastaan vieraanvaraisuuden hengestä.

Televisio välitti kuvan miljardeille ihmisille ympäri maailman. Sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyi artikkeli toisensa perään.

Kymmenettuhannet ihmiset kulkivat temppeliaukion läpi, ihailivat majesteettista Herran huonetta, istuivat tabernaakkelissa ja kuuntelivat kuoron vertaansa vailla olevaa musiikkia. Tuhannet muut täyttivät tämän suuren konferenssikeskuksen seuratakseen loistavaa esitystä, jossa käsiteltiin kirkkoa ja sen maailmanlaajuista tehtävää. Tuhannet vierailivat sukututkimuskeskuksessa. Tiedotusvälineitä palveltiin Joseph Smithin muistorakennuksessa. Monista osista tätä maata ja ympäri maailmaa tulleet kirjeenvaihtajat haastattelivat meitä televisiossa, radiossa ja lehdissä. Minulle on kerrottu, että yksistään saksalaisissa lehdissä ilmestyi kirkosta lähes 4 000 artikkelia.

Georgie Ann Geyer, tunnettu kolumnisti, jonka kirjoitukset ilmestyvät useissa sanomalehdissä, kirjoitti seuraavasti: ”Miten ihmeessä pääosin mormoneista koostuva osavaltio saattoi tehdä jotakin niin uskaliasta kuin isännöidä kansainvälistä julkisuustapahtumaa? Tulisiko maailma mielellään osavaltioon, jonka valtauskonto pyytää jäseniään pidättäytymään alkoholista, tupakasta ja jopa kofeiinista, kansainvälisten konferenssien kolmesta pääartikkelista?”

Sitten hän jatkoi lainaten Raymond T. Grantia, olympialaisten taidefestivaalien taiteellista johtajaa, joka puhui avajaisjuhlallisuuksista ja sanoi: ”’Tiedättehän, että 98 prosenttia koko henkilökunnasta oli vapaaehtoisia, mikä on valtava joukko. Itse asiassa suurimmalle osalle ei maksettu ollenkaan. Tämä on ainutlaatuista, ja yhdistäisin sen suoraan mormonikulttuuriin. New Yorkista kotoisin olevana katolilaisena minusta oli mielenkiintoista, että Brigham Young, mormonien uudisasutuksen perustaja Utahissa, rakensi teatterin ennen kuin mitään muuta.’

Hän jatkoi luettelemalla: Osavaltiossa on kuusi tanssiryhmää, Utahissa myydään enemmän pianoja ja harppuja kuin missään muualla Yhdysvalloissa, Mormonien tabernaakkelikuorossa on [360] jäsentä, ja Steinwayn vanhin edustus Utahissa – – alkoi jo vuonna 1862. Utahissa opiskelijoihin käytetty rahamäärä henkeä kohti on yksi alhaisimmista – silti he voivat olla ylpeitä hyvistä arvosanoista. ’Minusta on ollut kiehtovaa päästä sisälle tähän kulttuuriin.’”

Geyer päätti artikkelinsa kirjoittamalla seuraavaa: ”Se on yksinkertaisesti sekoitus vakavaa ja suoraselkäistä uskontoa, perheitä, jotka vaalivat ja haluavat kovasti tarjota korkeatasoisinta kulttuuria ja korkeatasoisinta nykyteknologiaa, sekä yleisesti ottaen järkevää järjestystä ja hallintoa. Lyhyesti, se on nykyaikainen sekoitus vanhaa Amerikkaa.” (”Salt Lake City and State of Utah Reveal Themselves to the World”, Salt Lake Tribune, 15. helmikuuta 2002, s. A15.)

Jos olisi aikaa, voisin esittää teille monia lainauksia kokeneilta toimittajilta maailmassa, jotka kirjoittivat mitä ylistävimmin.

Oliko mitään kielteistä? Tietysti, mutta se oli minimaalista. Meillä oli yksityisiä keskusteluja maiden presidenttien, suurlähettiläiden, yritysjohtajien ja muiden alojen johtajien kanssa.

Vuonna 1849, kaksi vuotta sen jälkeen kun kirkon jäsenet olivat saapuneet tänne ensimmäisen kerran ja kun Kaliforniasta löydettiin kultaa, monet lannistuivat. He olivat epätoivoisesti yrittäneet saada irti elantonsa kuivasta maaperästä. Heinäsirkat olivat tuhonneet heidän satonsa. Talvet olivat kylmiä. Monet ajattelivat mennä Kaliforniaan ja rikastua. Presidentti Young seisoi heidän edessään ja kehotti heitä jäämään luvaten, että ”Jumala leudontaa ilmaston, ja me rakennamme tähän paikkaan kaupungin ja temppelin korkeimmalle Jumalalle. Me laajennamme asutustamme itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, ja rakennamme pieniä ja suuria kaupunkeja sadoittain, ja tuhannet pyhät kokoontuvat tänne maailman kansakunnista. Tästä tulee suuri kansakuntien valtatie. Kuninkaat ja hallitsijat ja maailman mahtavat ja viisaat käyvät luonamme täällä.” (Julkaisussa Preston Nibley, Brigham Young: The Man and His Work, 1936, s. 128; ks. myös Kirkon presidenttien opetuksia – Brigham Young, 1997, s. 101.)

Olemme saaneet nähdä tämän profetian täyttymisen näinä viime päivinä. Tarpeetonta sanoa, että olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut. Nämä vierailijat saivat makua tämän yhteisön omaleimaisesta kulttuurista. Uskomme, että kulttuuri kannattaa säilyttää. Onnittelen ja kiitän kirkon jäseniä, jotka osallistuivat niin suurilukuisesti ja niin avuliaasti, ja onnittelen ja kiitän kaikkia muita, jotka tekivät työtä yhdessä tehdäkseen tästä suurenmoisen ja mitä merkittävimmän tapahtuman.

Haluaisin nyt puhua melko lyhyesti parista muusta asiasta.

Brigham Youngista puhuminen toi mieleeni jatkuvan koulutusrahaston, jonka olemme perustaneet. Vain vuosi sitten puhuin tästä yleiskonferenssissamme. Anteliaiden myöhempien aikojen pyhien lahjoitukset ovat turvanneet meille sen, että tämä hanke on nyt vakaalla pohjalla. Tarvitsemme vielä lisää, mutta jo nyt on osoittautunut, että tästä hankkeesta seuraa valtavasti hyvää. Maailman kehittymättömillä alueilla olevilla nuorilla miehillä ja naisilla, joista suurin osa on kotiin palanneita lähetyssaarnaajia, on mahdollisuus hankkia hyvä koulutus, joka nostaa heidät köyhyyden kurimuksesta, jossa heidän esi-isänsä ovat kamppailleet sukupolvien ajan. He solmivat avioliiton ja jatkavat eteenpäin taidoilla, jotka antavat heille mahdollisuuden ansaita hyvin ja löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa he voivat vaikuttaa merkittävällä tavalla. He kasvavat myös kirkossa, täyttävät vastuullisia tehtäviä ja kasvattavat perheitä, jotka jatkavat uskossa elämistä.

Minulla on aikaa lukea vain yksi todistus. Se on eräältä nuorelta mieheltä, jolle tämä ohjelma on ollut siunaukseksi.

Hän sanoo: ”On suurenmoista, ettei minun tarvitse enää vain unelmoida koulutuksestani tai tulevaisuudestani. Herra on raivannut tien, ja minä kuljen sitä!

Tällä hetkellä käyn maassamme olevaa suurenmoista teknisen alan oppilaitosta, jossa opiskelen tullakseni tietokoneteknikoksi. – – Käymällä koulua löydän kykyni. Lähetystyössä oppimani kuri auttaa minua menestymään. – – Milloinkaan aikaisemmin kukaan nuori mies ei ole tuntenut itseään siunatummaksi kuin minä. Koulutusrahasto on vahvistanut uskoani Herraan Jeesukseen Kristukseen. Enemmän kuin koskaan aiemmin tunnen nyt sen vastuun, jonka evankeliumi minulle antaa valmistautuakseni olemaan parempi jäsen, parempi johtaja ja parempi isä. – –

Rakas äitini, joka on uhrannut hyvin paljon, liikuttuu niin, että hän itkee kiitollisuudesta Herraa kohtaan rukoillessaan iltaisin. – –

Näen mielessäni kotikaupunkiani siunattavan vuokseni. Näen sieluni silmillä kirkon, jonka johtajat ovat taloudellisesti vakaita ja jotka voivat tukea Herran työtä kaikesta väkevyydestänsä, mielestänsä ja voimastansa. Näen kirkon menestyvän. Odotan sitä, että voin perustaa oman perheen ja opettaa perheelleni, että me voimme olla omavaraisia. Niinpä minun täytyy suorittaa opintoni loppuun. Maksan lainani sitten nopeasti takaisin auttaakseni lähimmäisiäni. – – Olen kiitollinen Vapahtajan armosta. Hän todella tukee meitä rakkaudellaan.”

Ja näin työ jatkuu, veljeni ja sisareni. Tämän suurenmoisen työn edetessä kaikkialla maailmassa me siunaamme sen kautta nykyään noin 2 400:aa nuorta. Muutkin tulevat saamaan siunauksia.

Siunatkoon Herra teitä ja jokaista meitä iloitessamme mahdollisuudesta olla osa tätä suurenmoista työtä tänä Herran työn ihmeellisenä aikana. Tämä on nöyrä rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.