Rakkauden kieli
Jokainen lapsi tarvitsee säännöllisesti viestejä, jotka vakuuttavat: ”Sinut tunnetaan. Sinua arvostetaan. Sinussa on ainesta. Sinä olet hyvä.”
Kun olin nuori äiti, mieheni ja minä otimme viisi alle kahdeksanvuotiasta lastamme mukaan, kun muutimme Etelä-Amerikkaan. Kukaan meistä ei osannut maan kieltä, mutta kaikkein vaikeinta uuden kielen oppiminen oli kuusivuotiaallemme. Päätimme panna hänet esikouluun nelivuotiaiden joukkoon, vaikka hänen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisellä luokalla. Toivoimme, että vuorovaikutus nuorempien lasten kanssa olisi hänestä vähemmän pelottavaa ja saattaisi parantaa hänen kykyään ilmaista itseään portugalin kielellä.
Mutta todellisuus oli tyttäremme kohdalla se, että hän oli lapsille yhtä vieras kuin he hänelle. Jokainen päivä oli kamppailua, ja olin huolissani hänestä joka aamu saattaessani häntä kouluun ja sitten odottaessani hänen palaavan masentuneena päivän päättyessä.
Eräänä päivänä jotkut lapset olivat hänelle erityisen epäystävällisiä. Muutamat jopa heittelivät häntä välitunnilla kivillä ja kiusasivat häntä rumasti nauraen. Tyttäremme oli peloissaan ja loukkaantunut ja päätti, ettei menisi enää tunnille. Istuessaan yksin pihan tyhjentyessä hän muisteli, mitä me olimme opettaneet hänelle yksinäisyydestä. Hän muisti, että taivaallinen Isä on aina lähellä lapsiaan ja että hän voisi puhua taivaalliselle Isälle milloin tahansa, ei vain ennen nukkumaanmenoa. Taivaallinen Isä ymmärtäisi hänen sydämensä kieltä. Pihan nurkkauksessa hän painoi päänsä ja lausui rukouksen. Hän ei tiennyt, mitä olisi rukoillut, joten hän pyysi, että hänen isänsä ja äitinsä voisivat olla hänen kanssaan suojelemassa häntä. Hänen lähtiessään takaisin luokkaan eräs Alkeisyhdistyksen laulu tuli hänen mieleensä:
Käyn usein mä niityille kesäisen luonnon
ja syliini poimin mä kukkia sen.
Kun kokoan kukkia kesäisen niityn,
niin sinua, äitini, ajattelen.
(”Käyn usein mä niityille”, Lasten laulukirja, s. 109)
Kun tyttäremme katsoi maahan, hän huomasi yhden pienen kukkasen kasvavan betonin halkeamassa. Hän poimi sen ja pani taskuunsa. Hänen ongelmansa toisten lasten kanssa eivät hävinneet, mutta hän käveli takaisin sisälle kouluun tuntien, että hänen vanhempansa olivat hänen kanssaan.
Jokainen meistä on kuusivuotiaan tyttäremme tavoin tuntenut olevansa eksyksissä tai vieraantunut vieraassa maassa. Ehkäpä teidän vieras maanne on ollut algebran tai kemian kielen oppiminen. Ehkä olette ajatelleet tulleenne vieraalle maaperälle liittyessänne kirkkoon, vaikka olettekin liittyneet siihen kotimaassanne. Asettukaa uuden käännynnäisen asemaan. Sellaiset sanat kuin tehtävä, johtava piispakunta ja jopa johtava auktoriteetti edellyttävät sanakirjaa.
Entäpä lähetyssaarnaajamme, jotka ovat ymmärtäneet Pyhän Hengen kuiskaukset, että kirkko on totta, ja vastanneet niihin, mutta jotka joutuvat kokemaan haasteen oppia yhtä aikaa sekä evankeliumia että vierasta kieltä? Ihmettelen, kun ajattelen heidän rohkeuttaan.
Elämämme on täynnä monia turhautumisen hetkiä opetellessamme vierasta kieltä. On kuitenkin yksi kieli, joka on yleismaailmallinen. Sanat ”kun kokoan kukkia kesäisen niityn, niin sinua, äitini, ajattelen” puhuivat erään pienen tytön sydämelle. Alkeisyhdistyksen laulu ja kukkanen olivat vastatun rukouksen tuttua kieltä.
Kun Jeesus oli opettanut jonkin aikaa temppelissä Runsaudenmaassa, Hän huomasi, että ihmiset eivät olleet ehkä ymmärtäneet kaikkia Hänen puhumiaan sanoja. Hän pyysi heitä menemään koteihinsa pohtimaan ja rukoilemaan perheensä kanssa ja valmistautumaan siihen, kun Hän tulisi seuraavana päivänä.
Mutta kun ”hän jälleen antoi katseensa kiertää kansanjoukossa, ja hän näki, että ihmiset itkivät ja katsoivat herkeämättä häneen ikään kuin pyytäen häntä viipymään vähän kauemmin heidän tykönänsä. – –
Hän otti heidän pienet lapsensa yhden kerrallaan ja siunasi niitä. – –
Ja hän puhui kansanjoukolle, sanoen: Katsokaa pienokaisianne.
Ja kun he katsoivat – – he näkivät enkeleitä laskeutuvan taivaasta ikään kuin tulen keskellä; ja he tulivat alas ja ympäröivät nuo pienokaiset – – ja enkelit palvelivat niitä.” (3. Ne. 17:5, 21, 23–24.)
”Ympäröiminen” todistuksemme tulella on kieltä, jota meidän kaikkien täytyy oppia puhumaan ja ymmärtämään.
Ensimmäinen opetus, joka jokaiselle Alkeisyhdistystä käyvälle lapselle opetetaan, on ”Minä olen Jumalan lapsi”. Jo puolitoistavuotiaat lapset saattavat osoittaa itseään leikkiessään tätä sormileikkiä:
Taivaan Isä tuntee mut
ja tietää nimeni.
Hän tietää, missä asun,
ja mua rakastaa.
(”Taivaan Isä tuntee mut”, oppikirjassa Alkeisyhdistys 1: Minä olen Jumalan lapsi, 1994, s. 2)
Kun monta vuotta sitten opetin kuudetta luokkaa, luokkaani marssitettiin 14-vuotias jengiasuun sonnustautunut poika. Hän oli kaksi vuotta vanhempi ja neljä vuotta isompi kuin muut 30 oppilasta. Huomasin pian, ettei Brian osannut lukea, ettei hän ollut käynyt koulua ollenkaan säännöllisesti ja että hän oli asunut monien eri holhoojien kanssa useissa kaupungeissa.
Todistusten antamisaika lähestyi, ja tulin vapaapäivänäni kouluun arvostellakseni loppuun lasten työt ja kirjoittaakseni numerot todistuksiin. Kun menin luokkaan hakemaan papereita, näin, että Brian oli pannut luokan mullin mallin. Ehdotin kiitolliselle opettajatoverilleni, että ottaisin Brianin mukaani. Suuntasimme kirjastoon mukanamme muutamia kuvitettuja ensimmäisen luokan oppikirjoja ja puhuimme matkalla jalkapallosta.
Asetuimme sen pöydän ääreen, jossa kirjoitin todistuksia. Kysyin Brianilta, oliko hän koskaan saanut todistusta.
Hän pudisti päätään ja sanoi ei. Kysyin, haluaisiko hän todistuksen.
Hän katsoi suoraan minuun: ”Vain jos siinä sanottaisiin, että minä olen hyvä poika.”
Tein hänelle oman kortin, jossa tähdennettiin hänen vahvuuksiaan. Kirjoitin siihen hänen koko nimensä ja hänen taitonsa saada kaikki mukaan ja saada ihmiset nauramaan. Mainitsin erityisesti sen, että hän rakasti urheilua. Se ei ollut tavanomainen todistus, mutta se näytti miellyttävän häntä. Melko pian sen jälkeen Brian katosi koulusta, ja viimeinen, mitä hänestä kuulin, oli se, että hän asui toisessa osavaltiossa. Toivoin, että olipa hän missä tahansa, hänen taskussaan oli todistukseni, jossa sanottiin, että hän oli hyvä poika.
Jonakin päivänä meille kaikille annetaan lopullinen todistus. Ehkä saamme numeron siitä, kuinka hyvän numeron olemme antaneet toistemme hyvyydestä. Jokainen lapsi tarvitsee säännöllisesti viestejä, jotka vakuuttavat: ”Sinut tunnetaan. Sinua arvostetaan. Sinussa on ainesta. Sinä olet hyvä.”
Rakastan kertomuksia pioneerilapsista. Kuulemme aina siitä, kuinka heidän vanhempansa kävelivät Suolajärven laaksoon. Mutta erään Alkeisyhdistyksen laulun sanoin:
Aina kun pioneereja ajattelen,
aikuisia rohkeita muistelen.
Mutta mukanaan kulki lapsiakin.
Kunpa silloin lapsi ollut olisin!
(”Whenever I Think about Pioneers”, Children’s Songbook, s. 222.)
Susan Madsen kertoo Willien käsikärrykomppaniaan kuuluneesta Agnes Caldwellista. Ankara myrsky yllätti komppanian, ja he kärsivät ankaraa nälkää ja kylmyyttä. Avustusvankkureita tuli tuomaan ruokaa ja huopia, mutta vankkureita ei ollut niin paljon, että kaikki ihmiset olisivat mahtuneet niihin. Myrskyltä pelastuttuaankin suurin osa ihmisiä joutui kävelemään vielä monta mailia turvaan laaksoon.
Pieni yhdeksänvuotias Agnes oli niin väsynyt, ettei olisi jaksanut kävellä enää yhtään pitemmälle. Ajaja pani merkille, kuinka päättäväisesti tyttö yritti pysyä vankkureiden vauhdissa, ja kysyi, haluaisiko hän saada kyydin. Agnes kertoo omin samoin, mitä sitten tapahtui.
”Sitten ajaja kumartui, otti minua kädestä kiinni ja hoputti hevosiaan, niin että minun oli pakko juosta jaloin – – jotka eivät jaksaneet juosta enää yhtään. Niin me menimme eteenpäin, mailikaupalla, niin minusta tuntui. Mielessäni kävi silloin, että hän oli ilkein mies, mitä koskaan oli ollut tai mistä koskaan olin kuullut. – – Juuri kun tunsin olevani katkeamispisteessä, hän pysähtyi [ja nosti minut vankkureihin]. Hän otti huovan ja kietoi minut siihen – – lämpimästi ja mukavasti. Siellä minulla oli aikaa muuttaa mieleni, ja niin taatusti teinkin, tietäen täysin, että tekemällä niin kuin teki hän pelasti minut paleltumiselta vaunuihin päästyäni.” (Julkaisussa I Walked to Zion, 1994, s. 59.)
Niiden pelastusvankkureiden ajaja pani pikkutytön juoksemaan niin pitkälle ja niin nopeasti kuin pystyi saadakseen veren virtaamaan takaisin hänen paleleviin jalkoihinsa. Hän pelasti tytön jalat, mahdollisesti hengenkin, antamalla tytön auttaa itseään.
Meidän lapsillamme on nykyään yhtä kauheita ja vaativia matkoja kuin länteen muutto oli. Kaikki vaarat kohtaavat heitä matkan varrella. Meidän on vahvistettava heidän selkäänsä kantamaan taakkansa ja jalkojaan tanssimaan tähtitaivaan alla. Joskus joudumme juoksemaan pysyäksemme lastemme uskon rinnalla.
Eräässä 3. Nefin kirjan kohdassa, kun Kristus siunasi opetuslapsiaan, ”hänen kasvonsa hymyilivät heitä kohti, ja hänen kasvojensa valkeus loisti heihin” (3. Ne. 19:25).
Hymyilevät kasvot kertovat, että ihminen on hyvä. Lapset yrittävät olla sellaisia kuin Jeesus. He haluavat olla sellaisen ihmisen kaltaisia, joka hymyilee. He haluavat olla sellaisen ihmisen kanssa, joka suhtautuu heihin iloisesti.
Presidentti Hinckley on sanonut: ”Lapset tarvitsevat auringonpaistetta. He tarvitsevat iloa. He tarvitsevat rakkautta ja hoivaa.” (”Pelastakaa lapset”, Valkeus, tammikuu 1995, s. 57.)
Tämän pitäisi olla se kieli, jolla opetamme lapsillemme evankeliumia. Olipa äidinkielenne mikä tahansa, opetelkaa opettamaan ja puhumaan sydämen pohjasta lähtevien rukousten ja iloisen todistuksen kieltä, niin että enkelit, niin maalliset kuin taivaallisetkin, voivat ympäröidä meidät ja palvella meitä. Tarvitsemme evankeliumin opettajia, jotka puhuvat kiittelevin ja ystävällisin sanoin. Meidän on annettava säännöllisesti hengellisiä todistuksia, jotka vakuuttavat hyvyyttämme toistemme silmissä. On siunaus, että sallimme lasten juosta niin pitkälle kuin he voivat omin voimin, että vahvistamme heidän omaa todistustaan, ja meidän pitää hymyillä heille ja kietoa heidät kiintymyksemme huopaan koko suurenmoisen matkan ajaksi rakkauden yleismaailmallisella kielellä.
Kiitän suuresta siunauksesta saada ”katsoa pienokaisiamme”. Haluan muistaa, että ”mukana kulkee lapsiakin”. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.