Ystävyysrannekkeet
”Ystävän rakkaus ei koskaan petä” (Sananl. 17:17).
Perustuu tositapahtumaan
Tapasin Meganin, kun perheemme muutti uuteen taloomme. Hän asui samalla kadulla, ja kuuluimme kumpikin sisar Crawfordin Alkeisyhdistyksen luokkaan. Meistä tuli ystäviä ja leikimme paljon yhdessä. Seurasin Megania tarkasti ja yritin muistaa, kuinka hän kertoi jonkin vitsin tai kuinka hän kampasi hiuksensa tai kuinka hän puhui niin luontevasti muiden lasten kanssa. Minun mielestäni Megan oli täydellinen. Minä olin ujo. Halusin olla samanlainen kuin Megan.
Eräänä päivänä soitin Meganille kysyäkseni, halusiko hän leikkiä. Alussa hän ei sanonut mitään.
”Caitlin on jo täällä”, hän sanoi viimein.
Caitlinkin kuului alkeisyhdistysluokkaamme. Odotin, että Megan kutsuisi minut luokseen, mutta hän ei kutsunutkaan. Hän oli vaiti.
”Ai jaa. No, selvä”, sanoin änkyttäen. Megan sulki puhelimen sanomatta enää mitään.
Seuraavana sunnuntaina Alkeisyhdistyksessä sisar Crawford kysyi meiltä: ”Mitä tarkoittaa olla hyvä ystävä?”
Hymyilin Meganille, mutta hän ei nähnyt minua. Hän kääntyi toiseen suuntaan ja kuiskasi Caitlinille. Yhtäkkiä Caitlin purskahti nauramaan.
”Rauhoittukaapa, tytöt”, sisar Crawford sanoi. Tytöt lakkasivat kuiskailemasta, mutta tirskuminen sai heidän hartiansa hytkymään. Sisar Crawford kääntyi minuun päin. ”Angie, millainen sinun mielestäsi on hyvä ystävä?”
”No, joku, joka on kiltti ja leikkii mielellään sinun kanssasi ja …”
Megan ja Caitlin kikattivat äänekkäämmin. Kasvoni punehtuivat ja katsoin lattiaa. Nauroivatko he minulle?
Sisar Crawford katsoi heitä paheksuvasti ja hymyili sitten minulle. ”Aivan totta, Angie”, hän sanoi. Hän katsoi ympärilleen luokassa. ”Kuinka voi olla hyvä ystävä?”
Adam nosti kätensä. ”Me voimme auttaa ihmisiä”, hän sanoi.
Sisar Crawford nyökkäsi. ”Hyvä ystävä haluaa auttaa ja palvella toisia. Jeesus Kristus opetti niin, kun Hän eli maan päällä. Hän opetti myös, että meidän tulee olla ystävällisiä jokaiselle.”
Katsoin Megania ja hymyilin hänelle. Hän ei hymyillyt takaisin. Tunsin tyhjän olon rinnassani. Eikö Megan enää pitänyt minusta?
Oppiaiheen lopussa sisar Crawford otti esiin pienen korin. ”Minulla on teille jotakin”, hän sanoi. Hän nosti korista esiin värikkäitä nyörejä, jotka oli solmittu pieniksi renkaiksi, ja näytti niitä meille. ”Nämä ovat ystävyysrannekkeita. Ranneketta pidetään ranteessa, ja aina kun katsotte sitä, voitte muistaa olla hyviä ystäviä.”
Ehkä ystävyysrannekkeista olisi apua! Ehkä Megan ja minä saisimme samanväriset rannekkeet. Kun kori kulki luokan ympäri, nojauduin Meganin puoleen. ”Minkä värisen sinä otat?” kysyin häneltä.
Megan kohautti olkapäitään. ”Ehkä keltaisen.”
”Niin minäkin”, minä sanoin.
Caitlin valitsi sinisen rannekkeen. Sitten hän antoi korin edelleen Meganille. Megan sormeili muutamia rannekkeita, ja sitten hänkin otti sinisen rannekkeen. Tuijotin häntä. Sininen? Nopeasti hän ojensi korin minulle. Tuijotin koriin tietämättä, mitä tehdä. Jäljellä oli vain keltaisia rannekkeita. Otin hitaasti niistä yhden.
Megan ja Caitlin kikattivat ja pitelivät käsivarsiaan vieretysten ihaillen samanvärisiä sinisiä rannekkeitaan. Tunsin palan nousevan kurkkuuni. Kyyneleet kirvelivät silmiäni. Purin hammasta, jotten alkaisi itkeä. En kyllä itkisi heidän edessään.
* * * *
Heti kun pääsimme kirkosta kotiin heittäydyin äidin syliin. ”Mikä hätänä, kulta?” äiti kysyi purskahtaessani itkemään. Kyynelteni läpi kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän istui vierelleni sängylleni ja halasi minua lujasti. ”Olen pahoillani, Angie”, hän sanoi.
”Eikö Megan enää halua olla minun ystäväni?” kysyin.
Äiti silitti hiuksiani. ”Joskus emme tiedä, miksi ihmiset tekevät tiettyjä asioita”, hän sanoi. ”Olen pahoillani, että niin tapahtui.”
”Sisar Crawford sanoi tänään, että meidän pitäisi yrittää olla ystävällisiä jokaiselle, niin kuin Jeesus oli. Mutta minä en halua olla ystävällinen Meganille.”
”Ymmärrän”, äiti sanoi. ”Mutta olen myös samaa mieltä sisar Crawfordin kanssa. Se saattaa olla vaikeaa, mutta meidän pitäisi yrittää olla ystävällisiä, vaikka joku loukkaisikin tunteitamme. Jeesus opetti meitä antamaan anteeksi toisille.”
”Kuinka pystyn siihen?” kysyin. Ajattelin sitä, kuinka Megan ja Caitlin olivat nauraneet, ja minulle tuli taas se tyhjä olo.
Äiti osoitti rukoukseen polvistunutta tytön hahmoa, jota pidin yöpöydälläni. ”Aina kun joku loukkaa tunteitani, pyydän taivaallista Isää auttamaan minua antamaan sille henkilölle anteeksi. Pyydän Häntä pehmittämään oman sydämeni ja sen toisen henkilön sydämen.”
”Toimiiko se?” kysyin.
Äiti hymyili ja antoi suukon päälaelleni. ”Minusta tuntuu aina paremmalta, kun olen puhunut taivaallisen Isän kanssa”, hän sanoi.
Kun sinä iltana pidin iltarukoustani, kiitin taivaallista Isää ystävyydestäni Meganin kanssa. Sitten pyysin Häntä auttamaan minua antamaan Meganille anteeksi. Nipistin silmäni oikein kiinni ja mietin kovasti. ”Autathan, että Megan ja minä olisimme taas ystäviä”, sanoin.
Rukoilin näitä asioita muutaman seuraavan päivän ajan. Lauantaina olin pihallamme keinumassa, kun Megan tuli pihatiellemme. Pysäytin keinun. Katsoimme toisiamme, mutta emme sanoneet mitään. Viimein Megan ojensi kätensä ja laittoi jotakin minun käteeni.
”Tämä on sinulle”, hän sanoi. Avasin käteni ja näin sinisen ystävyysrannekkeen.
”Haluatko leikkiä?” Megan kysyi. ”Caitlin on tulossa meille. Me leikimme prinsessoja, ja Noodle on kuningatar.”
Noodle oli Meganin harmaaraitainen kissa. Kikatin kuvitellessani, kuinka Noodlen päässä olisi kruunu. Tunsin tyhjän olon sisälläni haihtuvan. ”Joo, minusta on kiva tulla teille”, sanoin. ”Kiitos!”
Hymyilin Meganille, ja tällä kertaa hän hymyili takaisin.
”Jokainen teistä voi olla jonkun ystävä, vaikkapa vain hymyilemällä. – – [Antakaa] sydämessänne olevan auringonpaisteen näkyä kasvoillanne.”
Presidentti James E. Faust, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, ”Teidän valonne – viiri kaikille kansoille”, Liahona, toukokuu 2006, s. 113.