2007
Jumalan aikatauluun uskominen
Maaliskuu 2007


Jumalan aikatauluun uskominen

Naimattomana naisena olen oppinut arvostamaan sitä, että Herra tukee meitä meidän omassa yksilöllisessä aikataulussamme.

Kun olin 19-vuotias, yksi parhaista ystävistäni meni naimisiin. Häät olivat ihanat, morsian näytti kauniilta, sulhanen oli komea ja he olivat onnellisia. Minä puolestani olin hieman huolissani. Ystäväni teko yllätti minut. Hän muutti näkemystäni, joka minulla oli hänestä – ja itsestäni. Halusin ehdottomasti mennä naimisiin – en vain ihan vielä. Ajattelin meidän kummankin olevan niin nuoria, ja yhtäkkiä hän oli menossa naimisiin paitsi ennen valmistumista yliopistosta, myös ennen kuin hänellä oli tilaisuutta matkustella paljon ja mennä virikkeitä antaville ja lupaaville työurille. Hänen häitään edeltävänä yönä valvoin ja murehdin hänen tulevaisuuttaan, samalla kun hän nukkui sikeästi, luottaen täysin ratkaisuunsa.

Kun muistelen reaktiotani, minun on pakko hymyillä. Mitä oikein ajattelin? Katson hänen elämäänsä nyt: hänellä on kaksi ihanaa lasta ja rakkauden täyttämä koti. Muutama kuukausi hänen häidensä jälkeen minulle kävi selväksi, että hän oli tehnyt oikean päätöksen, ja nyt asia on vieläkin selvempi. Käsitän, että hän oli rukoillut ja pohtinut ja luottanut Jumalalta saamaansa innoitukseen.

Siitä on miltei 20 vuotta. Olen yhä naimaton. Suurin osa ystävistäni on naimisissa. Heillä on aviomies ja lapsia ja koti. Minullakin on koti: vuokrakolmio New Yorkissa. Minulla ei ole aviomiestä eikä lapsia. Olen toisinaan miettinyt, onko joillakuilla ihmisillä samoja yöllisiä huolia minun vuokseni kuin itselläni oli ystävästäni.

Olen varmasti tehnyt joitakin virheitä elämässäni, mutta en usko tehneeni mitään sellaista, mikä sulkisi minulta pois avioliiton siunauksen. Myönnän, että aika ajoin mietin, olisiko elämäni erilaista, jos olisin toiminut paremmin tai työskennellyt ahkerammin tai ollut ystävällisempi, ja kuitenkin käsitän, että olen tehnyt hyviä asioita ja että pyrin jatkuvasti kulkemaan eteenpäin mielessäni iankaikkisuuden näkökulma. Pyrin tekemään oman osani täyttääkseni toiveeni solmia temppeliavioliitto.

Käsitän myös, että Jumala tuntee elämäni tärkeiden tapahtumien aikataulun, ja se on erilainen kuin monien muiden aikataulut. Olen valtavan kiitollinen ymmärtäessäni tämän. Kiitollisuuteni on kasvanut, kun olen vahvistanut uskoa rakastavaan taivaalliseen Isään, joka ymmärtää, mitä tarvitsen ja mitä voin antaa muille.

Sen käsittäminen, että elämäni kulkee erilaisen aikataulun mukaan, on ollut pitkä prosessi. Kysymykseni Jumalalle koskien Hänen suunnitelmaansa minua varten ovat johtaneet minut ymmärtämään, että minussa piilee ainutlaatuisia mahdollisuuksia ja hyvyyttä. Huomaan, että tätä varmuuden tunnetta eivät useinkaan aseta kyseenalaiseksi omat ajatukseni vaan muiden usein hyvää tarkoittavat huolehtimiset. Se, mitä muut ajattelevat naimattomuudestani, muistuttaa varsin paljon sitä, kuinka itse suhtauduin 19-vuotiaaseen pian naimisiin menevään ystävääni. Oletin ymmärtäväni, mitä hänen tulisi tehdä, mutta olin väärässä.

Toisinaan ihmiset esittävät mahdollisia selityksiä sille, miksei minulla vielä ole aviomiestä ja lapsia. Tiedän, että useimmiten näitä ajatuksia tarjotaan ystävällisyyden hengessä, ja kuitenkin niiden taustalla tuntuu olevan käsitys siitä, että minulla on virheellinen näkemys kelvollisuudestani saada osakseni avioliiton ja lasten siunaus. Minulle on kerrottu, että kenties olen liian nirso, liian hyökkäävä, liian älykäs, liian urahakuinen, liian itsenäinen, liian vapaamielinen ja – oma suosikkini – liian onnellinen. Täytyy myöntää, että silloin tällöin otan jotkin näistä arvosteluista kohteliaisuuksina, ja kuitenkin samanaikaisesti käsitän, että on naimisissa olevia naisia, jotka ovat älykkäämpiä, hyökkäävämpiä, nirsompia ja itsenäisempiä kuin minä.

Tavoite olla opetuslapsi

Kun pohdin sitä, minkä uskon olevan Jumalan aikataulu elämäni tärkeiden tapahtumien suhteen, olen hyvin tietoinen omista valinnoistani ja tahdonvapaudestani. Meille taivaallisen Isämme lapsille annetaan onnellinen mahdollisuus ja vastuu tavoitella avioliiton siunausta. Työskennellessämme kohti sitä tavoitetta me teemme oman osamme.

Kirkon jäsenenä minulle on suotu siunauksena rukous, pyhät kirjoitukset, seurakunta, jossa käyn, ja profeettojen sanat, jotka antavat minulle syvemmän ymmärryksen taivaallisesta Isästä ja Vapahtajasta. Jokainen näistä siunauksista tarjoaa ohjeita sen suhteen, kuinka käyttää tahdonvapauttani hyvin. Toivon, että se viisaus kuvastuu tekemistäni valinnoista, mukaan lukien siitä, kuinka suhtaudun odottamattomiin iloihin ja haasteisiin.

Tutkistelen säännöllisesti elämääni ja tilannettani. Tärkein osa tätä itsetutkistelua on kysymys omasta kelvollisuudestani. Olen pyrkinyt omistautuneesti noudattamaan kirkon oppeja ja käytäntöjä: osallistumaan minulle tarkoitettuihin kokouksiin ja käymään temppelissä, maksamaan kymmenykset, elämään hyveellisesti ja palvelemaan toisia. Uskon Vapahtajan sovitukseen ja sellaisen ihmisen elämän arvoon, joka elää käskyjen sekä profeettojen ohjeiden mukaan.

Yltäkylläinen elämä

Minulta kysytään usein, kuinka voin olla iloinen, vaikka olen naimaton jäsen kirkossa ja kulttuurissa, joka korostaa avioliittoa. Kerronpa, mitä olen tehnyt.

Sisareni Christine ja minä päätimme nuorina, että ehdottomasti jonakin päivänä menisimme naimisiin ja sillä välin eläisimme tavalla, joka kehittäisi ja monipuolistaisi kykyjämme. Olen hyvin kiitollinen siitä, että teimme sen suunnitelman – suunnitelman, joka on sidoksissa haluumme tehdä sitä, mitä uskomme Jumalan toivovan meiltä. Se oli pohjimmiltaan suunnitelma, joka perustui Hengen kuiskausten kuuntelemiseen.

Sisareni solmi avioliiton 10 vuotta sitten, ja hänellä on kaksi ihanaa lasta. Hän on väitellyt tohtoriksi ja hän antaa merkittävän panoksen kirkossa ja yhteiskunnassa. Minä jatkan suunnitelmamme mukaan elämistä ja uskon, että sitä Jumala haluaa minun tekevän. Tarkkailen jatkuvasti sitä, onko se, mitä teen, oikein – ovatko elämäni tavoitteet sopusoinnussa suuremman tavoitteeni kanssa olla Vapahtajan opetuslapsi. Pyrin varmistamaan, että tavoitteeni ja pyrkimykseni – niin hengelliset kuin maallisetkin – johtavat minua ymmärtämään paremmin roolini Jumalan tyttärenä.

Naimattomana myöhempien aikojen pyhiin kuuluvana naisena minulla on tilaisuuksia palvella suurenmoisin tavoin. Minulla on ura, joka liittyy palvelemiseen, ja voin täyttää kirkon tehtäväni. Olen kehittänyt lahjojani ja olen nauttinut ainutlaatuisista opiskelutavoitteista. Elämäni on yltäkylläistä. Koko ajan pyrin seuraamaan päätöksissäni Herran innoitusta.

Joitakin vuosia sitten minulla sekä kuudella muulla naimattomalla ikäiselläni naisella oli ainutlaatuinen ja yllättävä tilaisuus tavata Apuyhdistyksen ylijohtaja Bonnie D. Parkin. Vietimme hieman yli tunnin yhdessä keskustellen elämästämme naimattomina naisina kirkossa.

Se tapaaminen oli yksi elämäni todellisista siunauksista sinä vuonna. Istuessamme pöydän ympärillä sisar Parkinin toimistossa puhuimme haasteista ja siunauksista elämässämme. Lopussa sisar Parkin kysyi meiltä, oliko meillä mitään, mitä halusimme viimeiseksi sanoa. Nostin käteni ja lausuin: ”Kirkko on naimattomalle naiselle paras paikka.” Saatuani tilaisuuden sen lyhyen hetken aikana lausua todistukseni palvelemisesta ja uskollisuudesta Jumalalle olin aidosti syventänyt todistustani koskien rooliani kirkossa. Tiesin aikaisemminkin, mikä roolini oli, mutta tarvitsin tuon keskustelutilaisuuden ilmaistakseni sen sanoin ja syventääkseni vakaumustani sen tärkeydestä.

Luottamusta yksilöön

Uskon, että kirkossa on selvä tarve kehittää luottamusta yksilöön – ei siten kuin hänen tulisi sopia johonkin kulttuurin määräämään aikatauluun, vaan siten kuin hän noudattaa rakastavan taivaallisen Isän antamia henkilökohtaisia ilmoituksia. On tärkeää luottaa siihen, että toiset ihmiset voivat tehdä oikein, ja käsittää, että silloinkin kun heidän elämänsä näyttää erilaiselta, heillä on annettavanaan ainutlaatuisia asioita, joita me tarvitsemme. On liian helppoa olettaa, että jokin aikataulu on sopiva kaikille.

Jokaisella on haasteita. Olimmepa naimisissa, eronneita, leskiä tai yhä naimattomia, meillä kaikilla on siunauksenamme meidän yhteiset jumalalliset esivanhempamme sekä meidän jumalalliset ja selvät roolimme.

Tietenkin rukoilen, että menen naimisiin ja että mieheni ja minä saamme lapsia. Sillä välin työskentelen kehittääkseni ja laajentaakseni evankeliumikeskeistä elämääni. Olisin kiittämätön ja välinpitämätön, jos tuhlaisin niitä siunauksia, joita minulla on naimattomana naisena, ja olen varma siitä, että ne siunaukset tekevät minusta lopulta paremman vaimon ja äidin.

Olen kiitollinen rakastavasta taivaallisesta Isästä, joka tuntee meidät ja tietää, mitä voimme tehdä elämällämme – niin erilainen ja jännittävä kuin se onkin. Olen kiitollinen saamastani elämästä ja edessäni olevista mahdollisuuksista. Rukoilen, että jokainen meistä voisi luottaa Herran aikatauluun omalla kohdallamme – aikatauluun, jota tukevat meidän hyvät valintamme ja meidän uskomme Jumalaan.

Avioliitto ja Herran ajoitus

”Avioliiton ajoitus on ehkä paras esimerkki elämämme äärimmäisen tärkeästä tapahtumasta, jota on lähes mahdoton suunnitella. Kuten muitakaan kuolevaisuuden tärkeitä tapahtumia, jotka riippuvat toisten tahdonvapaudesta ja Herran tahdosta sekä ajoituksesta, ei avioliittoakaan voi ennakoida eikä suunnitella varmuudella. Me voimme ja meidän tulisi tehdä työtä ja rukoilla vanhurskaiden toiveidemme toteutumiseksi, mutta siitä huolimatta monet pysyvät naimattomina paljon kauemmin kuin haluaisivat.

Mitä siis tehdä odottaessa? Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen valmistaa meitä siihen, mitä ikinä elämä tuokin tullessaan. Sellainen usko valmistaa meitä käsittelemään elämän tilaisuuksia – käyttämään hyödyksemme niitä, mitä saadaan, ja käymään lannistumatta läpi niiden aiheuttamat pettymykset, mitä menetetään. Tämän uskon avulla meidän tulisi sitoutua tärkeimpiin asioihin ja mittapuihin, joita noudatamme asioissa, joihin emme pysty vaikuttamaan, ja pitäytyä uskollisesti noissa sitoumuksissa, tapahtuipa meille mitä tahansa toisten tahdonvapauden tai Herran ajoituksen takia. Kun teemme niin, elämäämme tulee jatkuvuutta, joka suo meille opastusta ja rauhaa. Olivatpa meistä riippumattomat olosuhteet mitä tahansa, meidän sitoumuksemme ja mittapuumme voivat olla pysyviä.

Yksin elävien aikuisten sitoumukset ja palveleminen voivat olla heille ankkurina oikean hetken ja oikean henkilön odottamisen vaikeina vuosina. Heidän sitoumuksensa ja palvelemisensa voivat myös innoittaa ja vahvistaa toisia. Viisaita ovat ne, jotka tekevät tämän sitoumuksen: Asetan Herran ensimmäiselle sijalle elämässäni ja pidän Hänen käskynsä. Tuon sitoumuksen noudattaminen on jokaisen määräysvallassa. Voimme täyttää tuon sitoumuksen riippumatta siitä, mitä muut päättävät tehdä, ja se voi olla meille ankkurina, kohdistipa Herra millaisen ajoituksen tahansa elämämme tärkeimpiin tapahtumiin.”

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista, ”Ajoitus”, Liahona, lokakuu 2003, s. 15.