Kotimme, perheemme
Rukous – erään äidin lahja
Kirjoittaja asuu Guatemalassa.
Poikamme kapinoinnista huolimatta en koskaan lakannut rukoilemasta hänen puolestaan.
Walter Ranen teos Rukous
En ole milloinkaan rukoillut niin paljon kuin silloin kun yksi pojistamme oli 17-vuotias. Hänellä oli alkanut olla epäilyksiä evankeliumista, ja toisinaan hän oli kapinallinen eikä halunnut kuunnella. Mieheni ja minä yritimme aina pitää kiinni siitä, että hän kävisi kirkossa, mutta monta kertaa hän kieltäytyi tulemasta. Pidimme perheiltamme, luimme pyhiä kirjoituksia ja rukoilimme yhdessä perheenä, mutta hän päätti usein olla osallistumatta. En muista, kuinka monta kertaa polvistuin pyytämään, että taivaallinen Isämme koskettaisi hänen sydäntään ja auttaisi häntä jatkamaan oikealla polulla.
Seuraavien kahden vuoden aikana hänen elämässään oli monia ylä- ja alamäkiä. Kirkon johtajat tukivat minua, ja he puhuivat hänen kanssaan, mutta mistään ei näyttänyt olevan apua. Viimein poikamme lähti kotoa.
Koko tuona aikana en koskaan lakannut rukoilemasta hänen puolestaan. Toisinaan mieheni väsyi siihen ja sanoi minulle: ”Anna hänen olla. Hänellä on moraalinen tahdonvapautensa.” Mutta minun vastaukseni oli aina sama: ”Ei, minä en menetä toivoa.”
Jonkin ajan kuluttua poikamme palasi kotiimme. Hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi minulle: ”Äiti, minä haluan tulla kotiin.” Mieheni ja minä epäröimme mutta keskusteltuamme asiasta suostuimme siihen. Kun hän oli palannut kotiin, me näimme hänen lujan päättäväisyytensä muuttua. Hänestä tuli aktiivinen kirkossa ja hän osallistui toimintoihin. Myöhemmin hänet kutsuttiin palvelemaan opettajana Alkeisyhdistyksessä, ja tuo kokemus oli hänelle aivan erityinen.
Eräänä päivänä ripustin näkyville Liahonasta ottamani julisteen, jossa sanottiin: ”Älä anna huolien tai epäilysten estää sinua palvelemasta kokoaikaisessa lähetystyössä.”1 Se oli ollut hänen makuuhuoneensa seinällä muutaman kuukauden, kun hän yhtenä päivänä sanoi minulle yllättäen: ”Äiti, minä haluan lähteä lähetystyöhön vuoden lopussa.” Se oli ihmeellistä. Mieheni ja minä itkimme itkemistämme, ja tietenkin tuimme häntä, kun hän valmistautui menemään temppeliin ja palvelemaan lähetystyössä. Minä jatkoin koko ajan rukoilemista kiittäen nyt taivaallista Isää siitä, että Hän oli koskettanut poikamme sydäntä.
Kun poikamme oli ollut jonkin aikaa lähetystyössä, hän sanoi minulle yhdessä kirjeistään: ”Äiti, minulla on sinun ansiostasi vahva todistus rukouksesta. Tiedän, että rukoilit koko ajan puolestani, ja nyt olen lähetystyössä, koska Herra kosketti sydäntäni, ei siksi, että olen mitenkään kovin hyvä. Kiitos, äiti. Opeta siskoille tämä periaate, joka muutti minun elämäni.”
Nyt poikamme on palvellut uskollisesti lähetystyössä ja osallistunut ihmeelliseen työhön. Olen hyvin kiitollinen taivaalliselle Isälle siitä, että Hän on kuunnellut rukouksiani kaikki nämä vuodet, ja siitä, että Hän kosketti poikamme sydäntä, mikä sai poikamme palaamaan oikealle polulle.