Temppeli ja avioliiton luonnollinen järjestys
Tämä on toinen osa vanhin Hafenin kaksiosaisesta artikkelisarjasta, joka on kirjoitettu avuksi sen juhlistamiseen, että asiakirjan ”Perhe – julistus maailmalle” julkaisemisesta on kulunut 20 vuotta. Ensimmäinen artikkeli julkaistiin Liahonan elokuun 2015 numerossa.
Puheesta ”Marriage, Family Law, and the Temple” [Avioliitto, perhelaki ja temppeli], joka pidettiin J. Reuben Clarkin lakiyhdistyksen vuosittaisessa takkavalkeaillassa Salt Lake Cityssä 31. tammikuuta 2014.
Temppeli on se lenkki, joka sitoo yhteen taivaan ja maan.
Vasemmalla: valokuva Gustavo Hartel; oikealla: valokuva Columbia Riverin temppelistä Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa Russ May
Kun hämmentynyt kulttuuri hämmentää ajatuksemme siitä, mitä avioliitto tarkoittaa, me saatamme antaa periksi itsemme ja toinen toisemme kohdalla aivan liian pian. Mutta toivoa on. Temppelin iankaikkinen malli voi auttaa meitä pääsemään yli nykyajan kaaoksen.
Joka kerta kun menemme temppeliin, toimitukset suuntaavat ajatuksemme uudelleen maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen, myös avioliiton luonnolliseen järjestykseen. Entisaikojen merenkulkijan tavoin me katsomme taivaalle määrittääksemme sijaintimme – ja niin me teemme temppelissä. Myöhempien aikojen pyhiin kuulunut oppinut Hugh Nibley kirjoitti:
”Temppeli on rakennettu kuvaamaan maailmankaikkeuden järjestyksen periaatteita. Se on koulu, jossa kuolevaiset saavat opetusta näistä asioista. – –
Maanpäällinen temppeli [on] kaiken keskellä, – – ja sitä kiertää kaikki taivaallinen liike. Se on lenkki, joka sitoo yhteen maan ja taivaan.”1
Näin temppelillä on voima painaa sydämeemme Jumalan luonnonjärjestyksen mukaiset avioliittoa ja perhe-elämää koskevat lait.
Aadamin ja Eevan avioliitto
Saamme tietää temppelin avioliittoa koskevista opetuksista kertomuksessa Aadamista ja Eevasta. Se on temppelissä kaiken lähtökohtana oleva kertomus. Eräs ystävä kysyi minulta kerran: ”Jos Kristus on keskeisellä sijalla evankeliumissa ja temppelissä, miksi temppeliendaumentissa ei opeteta kertomusta Kristuksen elämästä? Miksi siinä on niin paljon Aadamista ja Eevasta?”
Minusta on alkanut tuntua, että Kristuksen elämä on kertomus sovituksen antamisesta. Kertomus Aadamista ja Eevasta on kertomus sovituksen vastaanottamisesta keskellä joskus pelottavaa kuolevaisuuden vastakohtaisuutta.
Aadam ja Eeva olivat ensimmäiset ihmiset, jotka ottivat vastaan Jeesuksen Kristuksen sovituksen. He olivat myös ensimmäiset vanhemmat, jotka tunsivat uuden lapsen tuoman rakkauden, lapsen kasvattamisen vaatimat suuret uhraukset sekä tuskan siitä, kun katselee lasten käyttävän epäviisaasti tahdonvapauttaan.
Isä Lehi antaa meille sen opillisen taustan, jonka pohjalta voimme ymmärtää heidän kokemustaan – ja meidän. Hän kertoo meille, että jos Aadam ja Eeva eivät olisi syöneet tiedon puun hedelmää, he olisivat jääneet ”Eedenin puutarhaan. – –
Eikä heillä olisi ollut lapsia; niinpä he olisivat jääneet viattomuuden tilaan, kokematta iloa, sillä he eivät tunteneet kurjuutta; tekemättä hyvää, sillä he eivät tunteneet syntiä. – –
Aadam lankesi, jotta [ihmiset voisivat olla kuolevaisia], ja ihmiset ovat [kuolevaisia], jotta heillä voisi olla ilo.” (2. Nefi 2:22–23, 25.)
On näennäisesti järjenvastaista, että synti, kurjuus ja lapset ovat osaltaan yhteydessä siihen, että voimme oppia, mitä ilo tarkoittaa – ja sen Jeesuksen Kristuksen sovitus on tehnyt mahdolliseksi.
Sovituksen ansiosta me voimme oppia kokemuksistamme ilman että meidät tuomitaan niistä. Ja sovituksen vastaanottaminen, kuten Aadam ja Eeva tekivät, ei ole pelkästään oppi mustien tahrojen pyyhkimisestä pois, vaan se on keskeinen oppi, jonka ansiosta ihminen voi kehittyä. Näin Kristuksen uhri ei vain palauttanut heitä viattomuuden Eedeniin. Se olisi ollut kertomus ilman juonta ja luonteen kasvua. Sen sijaan he lähtivät puutarhasta toisiaan tukien ja siirtyen yhdessä eteenpäin maailmaan, jossa me nyt elämme.
Temppelissä kaiken lähtökohtana oleva kertomus on aivan harkitusti kertomus avioparista, joka auttaa toinen toistaan selviytymään jatkuvasta kuolevaisuuden vastakohtaisuudesta, sillä vain kohtaamalla tuon joskus viheliäisen vastakohtaisuuden he voisivat oppia ymmärtämään, mitä on todellinen ilo.
Pohtikaamme kahta asiaa, jotka Aadamin ja Eevan kertomus auttaa meitä ymmärtämään avioliitosta. Ensimmäinen on palautuksen myönteinen näkemys lankeemuksesta. Me tiedämme, että Aadam ja Eeva tekivät puutarhassa viisaan valinnan, koska vain kuolevaisuus voisi tarjota sen kokemuksen, joka oli välttämätön Jumalan suunnitelman toteutumiseksi heidän kohdallaan – ja meidän kohdallamme. Sitä vastoin perinteinen kristinusko opettaa, että Eevan valinta oli kauhistuttava virhe tuoden Jumalan vihan koko ihmiskunnan ylle. Jotkin kristilliset kirkot opettavat yhä, että koska naiset ovat typerän Eevan tyttäriä, vaimon tulee olla riippuvainen aviomiehestään.
Useimmat nykyajan ihmiset reagoisivat voimakkaasti tätä ajatusta vastaan ja sanoisivat, että vaimon tulee olla riippumaton aviomiehestään. Ja kohtuuden nimessä he lisäisivät, että aviomiehen tulee myös olla riippumaton vaimostaan. Mutta kun kumpikin puoliso on riippumaton toisestaan, he hyväksyvät vain nykyajan ”avoimia sitoumuksia” ja jättävät avioliittonsa, kun hauskuus loppuu – tai kun vastoinkäymiset alkavat.
Kumpi on oikein: riippuvuus vai riippumattomuus? Ei kumpikaan. Palautettu evankeliumi – toisin kuin muu kristinusko – opettaa, että Eevan ja Aadamin valinta puutarhassa ei ollut virhe tai vahinko vaan se oli tarkoituksellinen, jopa suurenmoinen osa pelastussuunnitelmaa. Niinpä palautus näkee Eevan – ja kaikki naiset – jaloina olentoina, jotka ovat täysin tasaveroisia miesten kanssa.
Eeva ei siis ole riippuvainen Aadamista eikä Eeva myöskään ole riippumaton Aadamista. Sen sijaan Eeva ja Aadam ovat toisistaan riippuvaisia. He ovat tasaveroisia kumppaneita, jotka auttavat toisiaan kaikessa, mitä he tekevät.2
Särkyneen sydämen tuominen alttarille
Del Parsonin teos Aadam ja Eeva polvistuneina alttarin ääreen; valokuvakuvitus Jerry L. Garns
Toiseksi, kun Aadam ja Eeva lähtivät puutarhasta, Herra käski heitä rakentamaan alttarin ja uhraamaan eläimiä. Monen päivän kuluttua enkeli kysyi Aadamilta, miksi hän uhrasi. Hän vastasi: ”En tiedä, paitsi että Herra käski minua.” Silloin enkeli sanoi Aadamille: ”Tämä on Isän Ainosyntyisen uhrin vertauskuva, hänen, joka on täynnä armoa ja totuutta.” (Moos. 5:6–7.)
Näin eläimet, jotka Aadam ja Eeva uhrasivat, olivat vertauskuva, joka suuntasi heitä kohti Isän tulevaa Poikansa lunastusuhria. Sitten enkeli opetti heille, että Kristuksen uhri ja lunastussuunnitelma antaisivat merkityksen ja tarkoituksen kaikille heidän vastoinkäymisilleen – todellakin kaikille heidän kokemuksilleen kuolevaisuudessa.
Jotkut meistä käyvät nykyään temppelissä samalla tavoin kuin Aadam ja Eeva alkuun uhrasivat – yksinkertaisesti siksi, että meitä on käsketty tekemään niin, ymmärtämättä syytä. Yksinkertainen kuuliaisuus on tietenkin parempi vaihtoehto kuin se, ettei ota toimituksia vastaan lainkaan. Mutta Herra, joka lähetti enkelin, on varmasti halunnut heidän tietävän syyn – ja minä uskon, että Hän haluaa meidän tietävän syyn.
Ovatko nykyajan temppelitoimitukset myös ”Ainosyntyisen – – vertauskuva”? Miettikää sitä, kuinka temppelin alttarit, kuten Aadamin ja Eevan alttari, ovat rukouksen, uhrauksen ja liittojen alttareita. Ajatelkaa uhrauksen ulottuvuutta kaikissa endaumentin liitoissa.
Sen jälkeen kun Kristus toteutti sovitustyönsä, me emme enää uhraa eläimiä, mutta me lupaamme silti uhrata. Millä tavoin? Kristus opetti nefiläisiä: ”Teidän tulee uhrata minulle uhrina särkynyt sydän ja murtunut mieli” (3. Nefi 9:20; ks. myös 2. Nefi 2:7).
Eläinuhrit olivat vertauskuva siitä, kuinka Isä uhraisi Poikansa, mutta särkyneen sydämen ja murtuneen mielen uhri on vertauskuva siitä, kuinka Poika uhrasi itsensä. Vanhin James E. Talmage (1862–1933) kahdentoista apostolin koorumista on kirjoittanut, että ”Jeesus kuoli särkyneeseen sydämeen”3. Samalla tavoin me nyt tarjoamme itsemme – oman särkyneen sydämemme – henkilökohtaisena uhrina.4 Kuten vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Todellinen henkilökohtainen uhraus ei ole koskaan ollut eläimen asettamista alttarille. Se on sen sijaan sitä, että olemme halukkaita asettamaan meissä olevan eläimellisen alttarille ja annamme sen palaa!”5
Palvellessani äskettäin Utahissa sijaitsevan St. Georgen temppelin johtajana olin sinetöimässä nuorta paria. Kun kutsuin heidät alttarin ääreen ja sulhanen tarttui morsiantaan kädestä, tajusin, että he olivat laskemassa tuolle uhrialttarille oman särkyneen sydämensä ja murtuneen mielensä – epäitsekkäästi antamassa itsensä toisilleen ja Jumalalle jäljitellen Kristuksen heidän puolestaan antamaa uhria. Ja missä tarkoituksessa? Niin että kun he tekisivät koko elinaikansa uhrauksia toistensa hyväksi – eli yrittäisivät elää kuten Hän eli – heistä voisi tulla yhä enemmän sellaisia kuin Hän on.
Elämällä siten joka päivä he kumpikin pääsisivät lähemmäksi Jumalaa, mikä taas toisi heitä lähemmäksi toisiaan. Näin eläminen sinetöimistoimituksen liittojen mukaan pyhittäisi sekä heidän avioliittonsa että heidän sydämensä ja myös heidän elämänsä.
Tämä ymmärrys avioliitosta eroaa jyrkästi ja voimallisesti nykyään vallitsevasta avioliittonäkemyksestä. Vertauksessaan hyvästä paimenesta Jeesus kuvaili palkkarenkiä – ihmistä, jolle maksetaan lampaiden kaitsemisesta. Hän sanoi, että kun susi tulee, palkkarenki ”jättää lauman ja pakenee”. Miksi palkkarenki pakenee? Koska lampaat eivät ole hänen omiaan. Sitä vastoin Jeesus sanoi itsestään: ”Minä olen hyvä paimen. – – Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Ks. Joh. 10:11–15.)
Monet ihmiset nykyään pitävät avioliittoa epävirallisena järjestelynä kahden palkkarengin välillä. Kun palkkarenki tuntee vaikeuksien suden uhkaavan, hän yksinkertaisesti pakenee. Miksi pelkän palkkarengin pitäisi vaarantaa hyvät olot tai mukavuudet, saati henki?
Mutta kun me annamme avioliittoomme särkyneen sydämen ja murtuneen mielen kuten hyvä paimen, me lupaamme, että annamme elämämme liittomme lampaiden puolesta päivä ja jopa tunti kerrallaan. Tällainen toiminta saa meidät ottamaan epäitsekkäästi päällemme puolisomme ja lastemme sekä kärsimykset että ilot ja jäljittelemään omalla rajallisella tavallamme sitä, kuinka Vapahtaja ottaa päälleen meidän koettelemuksemme.
”Kärsi ahdistusta kaikissa hänen ahdingoissaan” (OL 30:6), Herra sanoi Peter Whitmerille tämän lähetystyötoverista Oliver Cowderysta. Jesaja toisti tuon ilmauksen kuvaillessaan Kristusta ja niitä, jotka Hän lunastaa: ”Kaikissa heidän ahdingoissaan hän oli ahdistettu – – ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä” (OL 133:53).
Eräs temppelityöntekijä, jonka vaimo kuoli kärsittyään heikentävästä sairaudesta useita vuosia, sanoi minulle: ”Luulin tietäväni, mitä rakkaus on – meillä oli yli 50 siunattua vuotta yhdessä. Mutta vasta yrittäessäni hoitaa häntä näinä viimeisinä muutamana vuonna opin ymmärtämään, mitä rakkaus todella on.”
Jakaessaan vaimonsa kärsimykset tämä mies löysi sydämestään myötätunnon syvän lähteen, jota palkkarenki ei koskaan opi tuntemaan. Sellaisten löytöjen kokoaminen tuo pyhittävän prosessin, jolla meistä voi tulla hyvän paimenen kaltaisia – elämällä ja antamalla kuten Hän. Ei ole sattumaa, että sellainen elämäntapa tuo korvaamatonta voimaa kulttuurimme yhteiskunnallisiin puoliin.
Avioliitto ja aito ilo
Eräs ystävä kysyi minulta äskettäin: ”Kuinka täydellisesti meidän täytyy elää, jotta saamme temppelisinetöinnin ylevät lupaukset?” Aviomies ja vaimo tuntevat toisensa – etenkin ne, jotka tavoittelevat iankaikkisia siunauksia – niin hyvin, että joinakin päivinä he voivat todellakin miettiä, elävätkö he lähes täydellisesti tai elääkö heidän puolisonsa niin.
Pidän vastauksesta, joka on Moronin jäähyväissanoissa: ”Jos te kiellätte itseltänne kaiken jumalattomuuden ja rakastatte Jumalaa koko väkevyydestänne, mielestänne ja voimastanne, silloin hänen armonsa riittää teille, niin että te hänen armostaan voitte olla täydellisiä Kristuksessa” (Moroni 10:32, kursivointi lisätty). Yksi tapa kieltää itseltämme jumalattomuus on pysyä lähellä temppeliä, koska ”sen toimituksissa ilmenee jumalisuuden voima” (OL 84:20, kursivointi lisätty). Lisäksi se, että rakastamme Jumalaa kaikesta väkevyydestämme, tarkoittaa sitä, että rakastamme siinä määrin kuin omat ainutkertaiset henkilökohtaiset kykymme sallivat, ei jonkin abstraktin ja saavuttamattoman täydellisyyden asteikon mukaan.
Kun kiellämme itseltämme jumalattomuuden ja rakastamme rehellisesti Jumalaa niin täysin kuin kykenemme, Kristuksen täydellistävä armo voi täydentää prosessin, joka tekee meistä täydellisiä. Ensimmäisen presidenttikunnan vuonna 1902 kirjoittamassa kirjeessä annetaan ymmärtää, miltä Kristuksen täydellinen uhri yhdistettynä meidän täydelliseen uhriimme näyttää: ”Kun ihmiset ovat saavuttaneet täydellisyyden tilan elämässä, heillä ei ole mitään muuta halua kuin elää sopusoinnussa [vanhurskauden] kanssa, ja siihen sisältyy se, mikä on yhdistänyt heitä aviomiehenä ja vaimona. – – Niiden, jotka saavat ensimmäisen eli selestisen ylösnousemuksen, täytyy välttämättä olla puhtaita ja pyhiä, ja he tulevat olemaan myös ruumiissaan täydellisiä. – – Jokainen mies ja nainen, joka saavuttaa tämän sanoin kuvaamattoman tilan elämässä, on yhtä kaunis kuin ne enkelit, jotka ympäröivät Jumalan valtaistuinta, – – sillä lihan heikkoudet on silloin voitettu ja unohdettu, ja he kumpikin ovat sopusoinnussa sen lain kanssa, joka on heidät yhdistänyt.”6
Eräs tuntemani nainen solmi avioliiton temppelissä noin 50 vuotta sitten. Kun hän ja hänen miehensä olivat saaneet monta lasta, miehen sekasortoinen elämä johti heidät avioeroon ja miehen erottamiseen kirkosta. Sitten nainen luopui omasta jäsenyydestään ja valitsi joitakin okaisia polkuja. Myöhemmin hänen entinen aviomiehensä kuoli. Tapasin naisen, kun hänen tyttärensä toi hänet toimistooni tiedustelemaan, voisiko äiti koskaan palata temppeliin.
Käytyämme levollisen keskustelun siitä, kuinka me voimme oppia kokemuksesta joutumatta sen tuomitsemiksi, me käsittelimme parannuksen, uudelleen kastamisen ja temppelisiunausten palauttamisen prosesseja. Sitten kerroin tälle sisarelle, että palauttamistoimitus palauttaisi myös hänen temppelisinetöimisensä. Oliko hän valmis siihen?
Tytär puhui ensin. ”Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö”, hän sanoi. ”Pojallani on sama häiriö. Tiedämme tuosta häiriöstä paljon enemmän kuin ennen ja käytämme lääkkeitä, jotka auttavat. Kun katson taaksepäin, uskon, että isällänikin oli se häiriö ja että sillä oli luultavasti vaikutuksensa moniin perhe-elämämme vaikeuksiin. En enää tuomitse häntä.”
Äiti vastasi hiljaa: ”Jos todellakin voin jonakin päivänä palata temppeliin, olen valmis siihen, että sinetöimiseni palautetaan.”
Kun katselin heitä heidän kävellessään käytävää pitkin, ymmärsin, että temppeli ja Elian sinetöimisvoima ovat sovinnonteon lähteitä kääntämällä paitsi lasten ja vanhempien sydämet toistensa puoleen myös kääntämällä vaimon ja aviomiehen sydämet toistensa puoleen. Sain myöhemmin viestin, että tämä äiti oli kastettu uudelleen.
Todistan, että se avioliittojärjestys, jonka Jumala antoi Aadamille ja Eevalle, on kaiken vaivannäkömme arvoista – löytääksemme sen, vahvistaaksemme sitä ja säilyttääksemme sen elämässämme. Todistan myös, että aviomies ja vaimo, jotka yrittävät elää hyvän paimenen tavoin, löytävät ja antavat toisilleen aidon ilon täyttämän yltäkylläisemmän elämän.