Valitsin elämän: voitin itsetuhoiset ajatukset
Maailman valo auttoi minua selviytymään kaamosmasennukseni pimeydestä.
Valokuva © iStock/Thinkstock
Kamppailuni itsetuhoisia ajatuksia vastaan alkoi pian sen jälkeen kun muutimme erääseen kylmään kaupunkiin Islannissa, missä auringonvalon puute talvella laukaisi vakavan kaamosmasennuksen. Kun ahdistukseni kasvoi niin voimakkaaksi, etten kyennyt käsittelemään sitä, harkitsin itsemurhaa.
Ensimmäisen vuoden aikana en hyväksynyt sitä, että olin masentunut. Pelkäsin kertoa ajatuksistani kenellekään, edes omalle aviomiehelleni. Kukaan perheessäni tai kirkossa ei tiennyt, että kärsin hengenvaarallisesta sairaudesta. He pitivät minua aktiivisena kirkon jäsenenä, jolla oli palava todistus eikä mitään suuria haasteita. Rukoilin usein anoen helpotusta, ja taivaallinen Isä vahvisti minua. Aloin syödä terveellisemmin, kuntoilla usein, uppoutua pyhiin kirjoituksiin, palvella muita ja pitää kaikki käskyt. Se ei kuitenkaan riittänyt.
Masennus syöksyi minua kohti kuin jättiläisaalto. Niinpä juoksin nopeammin ja rukoilin hartaammin, mutta en aina pystynyt juoksemaan aaltoa nopeammin. Uin vastavirtaan rukoillen, että selviytyisin hengissä, kunnes lapset tulisivat kotiin koulusta tai olisi lounasaika. Joinakin päivinä elin minuutti kerrallaan käyttäen silkkaa tahdonvoimaa päästäkseni eroon ajatuksistani ja haluistani.
Muistan tunteneeni voimakasta henkistä tuskaa ensimmäisen kerran kun olin tehdä itsemurhan. En suunnitellut tai ajatellut eteenpäin – olin hetkeksi menettänyt kykyni ajatella loogisesti. Jälkeenpäin käsitin, kuinka vähällä olin ollut riistää henkeni. Mietin, mikä minussa oli vialla. Sanoin itselleni, ettei minulla pitäisi olla itsetuhoisia ajatuksia, ja teeskentelin, ettei niitä ollut koskaan ollutkaan. Vakuutin itselleni, ettei minulla koskaan enää olisi sellaisia ajatuksia.
Mutta itsetuhoisia ajatuksia tuli edelleen mieleeni, kun vähiten odotin niitä. Houkutus päättää kiduttava tuskani oli hyvin vahva. Mutta minä halusin parantua. Vaikka en silloin ymmärtänytkään, että kärsin akuutista sairaudesta (sairaudesta, joka oli vakava ja äkillinen), tiesin, että voisin parantua. Niinpä pyysin pappeuden siunausta.
Aviomieheni, joka ei tiennyt kamppailustani, sanoi tuossa siunauksessa monia asioita, jotka kertoivat minulle, että taivaallinen Isä oli tietoinen minusta. Hän lupasi minulle, että selviytyisin haasteistani. Ratkaisuna ei ollut välitön parantuminen, mutta hyväksyin sen, että taivaallinen Isä auttaisi minua voittamaan kamppailuni.
Kesä saapui täynnä auringonpaistetta ja pitkiä päiviä. Koskaan ei ollut pimeää, ei edes keskiyöllä. Olin iloinen ja tunsin olevani taas oma itseni. Mutta kun päivät syyskuussa nopeasti lyhenivät, masennukseni palasi ja mieleeni tunkeutui itsetuhoisia ajatuksia. Olin peloissani. Alkuun kokeilin samaa kuin olin kokeillut edellisenä vuonna: rukoilin enemmän, kuntoilin enemmän ja yritin enemmän kaikkea. Mutta itsetuhoiset halut voimistuivat ja vahvistuivat. Kamppailin kaksi kuukautta ja viimein oivalsin, etten selviytyisi toisesta talvesta itsekseni. Tajusin, että taivaallinen Isä on siunannut meitä nykyaikaisilla lääkkeillä ja lääkäreillä. Minun piti toipuakseni olla halukas kertomaan masennuksestani ja käymään lääkärissä.
Avun pyytäminen oli vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt. Saatoin tuskin puhua kyyneliltäni, kun kerroin aviomiehelleni masennuksestani ja siitä, että tarvitsin apua. En pystynyt sanomaan ääneen sanaa itsemurha. Mieheni sopi minulle tapaamisen psykiatrin luona.
Lääkärini määräsi lääkkeitä, jotka auttoivat minua selviytymään talvesta. Kuten monilla ihmisillä, minullakin oli vaikeuksia löytää sopiva annostus ja selviytyä sivuvaikutusten kanssa. Se toi lisää paineita avioliittooni ja perheeseemme, mutta mieheni ja lapseni tukivat minua.
Kun kevät tuli, syvä masennukseni helpotti, enkä tarvinnut enää lääkitystä. Me muutimme aurinkoiseen kaupunkiin. Luulin, että kaikki olisi hyvin ja olisin jättänyt henkisen sairauteni taakseni. Mutta en ollut parantunut täysin. Aiemmat ajatukseni, tunteeni ja haluni nostattivat syyllisyyden tunteita. En pitänyt siitä, että teini-ikäiset lapseni olivat saaneet selville, että olin ollut itsetuhoinen. Minusta tuntui, että olin tuhlannut enemmän kuin vuoden elämästäni.
Olin myös peloissani – etenkin kun syyskuun lyhyemmät päivät olivat taas käsillä. Koin voimakkaita päivittäisiä takaumia ja pelkäsin, että kärsisin taas akuutista masennuksesta. Mutta saatoin nähdä Herran käden vaikutuksen elämässäni, kun minut johdettiin suurenmoisen lääkärin luo ja aloitin terapian. Sain kuulla kärsiväni myös traumanjälkeisestä stressihäiriöstä. Lääkärini opastuksella selviydyin siitä stressihäiriöstä.
Ja sitten koin ihmeen. Kun olin rukoillut palavasti ja pyrkinyt käyttämään hyväkseni Vapahtajan sovitusta elämässäni, Herra poisti syyllisyyden tunteeni nopeasti, selkeästi ja konkreettisesti. Hänen äänensä selitti, ettei minun tarvinnut kantaa syyllisyyttä, koska masennukseni ei ollut minun syytäni. Jeesus Kristus kantaa tuon taakan puolestani sovituksensa voimalla. Täytyin valolla ja tunsin jälleen toiveikkuutta.
En tiedä kaikkia syitä siihen, miksi minun oli kohdattava hengenvaarallisen sairauden tuomat haasteet. Vaikka kannan edelleen kaikkia noita muistoja mukanani, niin henkiset ja fyysiset tuskat ovat poissa. Olen joka päivä kiitollinen perheestäni, lääkäristäni ja ajastani täällä maan päällä. Sairauteni vuoksi sain myötätuntoa ja rakkautta muita kohtaan. Kasvoin henkisesti ja hengellisesti ja sain tietoa, jota en olisi oppinut muulla tavoin. Koin kallisarvoisia hengellisiä hetkiä taivaallisen Isäni ja Vapahtajani kanssa. Kokemukseni on kannustanut minua hyväksymään elämän.