Jumalan sanan vahvistama

Vanhin Yoon Hwan Choi

seitsemänkymmenen koorumista

Kun opin soveltamaan profeettojen sanoja käytäntöön, muutin elämäni sellaisesta, mitä itse halusin olla, sellaiseksi, mitä Herra halusi minun olevan.

Kasvuvuosinani Koreassa isäni antoi meidän lasten käydä valitsemassamme kirkossa mutta usein päivällisellä riitelimme erilaisista uskonkäsityksistämme. Tämän kiistelyn vuoksi isä halusi yhdistää perheemme uskonkäsitykset. Koska pikkuveljeni kävi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kokouksissa enoni kanssa, isä alkoi käydä heidän kanssaan kokouksissa saadakseen tietää enemmän kirkosta. Minäkin kävin kokouksissa, ja toimintailtojen hauskat toiminnat sekä se, kuinka seminaariohjelma vahvisti nuoria hengellisesti, tekivät minuun vaikutuksen.

Kun olin 16-vuotias, vanhempani ja minut kastettiin, ja muut 23 perheenjäsentämme ja sukulaistamme liittyivät kirkkoon seitsemän kuukauden kuluessa.

Kirkkoon liityttyämme päätimme olla täysin aktiivisia ja jatkaa evankeliumin oppien opiskelemista. Teimme sitä tutkimalla uskollisesti joka päivä pyhiä kirjoituksia sekä lukemalla monia muita kirkon kirjoja ja oppaita. Muutaman seuraavan vuoden aikana opin kaksi tärkeää periaatetta siitä, kuinka pysyä vahvana kirkossa:

Tutki pyhiä kirjoituksia seminaarissa, kirkossa ja kotona.
Kuuntele ja noudata profeetan neuvoja.

Voimaa pyhistä kirjoituksista

Sen lisäksi että tutkimme pyhiä kirjoituksia kotona, veljeni ja minä osallistuimme uskollisesti myös seminaariin ja toimintailtoihin. Tuolloin pyhäkoulu oli aamulla ja sakramenttikokous myöhään iltapäivällä. Koska seurakuntakeskukseemme oli pitkä matka, pysyimme siellä, osallistuimme seminaariluokkaan ja nautimme seurustelusta ja olemisesta muiden kirkon jäsenten kanssa vielä sakramenttikokouksen jälkeenkin. Kirkkoon liittyi Koreassa tuohon aikaan paljon nuoria, ja kun opimme yhdessä ja pidimme hauskaa toiminnoissa, meistä tuli läheisiä.

Minut kutsuttiin palvelemaan Aaronin pappeuden koorumissani, ja työskentelin kiinteästi nuorten naisten kanssa, jotka palvelivat omissa luokissaan. Opimme pitämään huolta johdettavistamme ja rukoilemaan heidän puolestaan sekä suunnittelemaan yhdessä toimintoja ja käyttämään aikaamme viisaasti.

Viikolla minä tutkin pyhiä kirjoituksia seminaaria varten ennen kuin tein koululäksyni. Kun olin liian väsynyt tekemään läksyjä tai kun koulussa oli haasteita, avasin seminaarin oppikirjan, tutkin ja rukoilin. Huomasin, että kun tein niin, pystyin virkistämään mieltäni ja keskittymään paremmin läksyihini. Noudatan yhä tätä menetelmää elämässäni. Kun minulla nykyään on vaikeaa, luen yhä pyhiä kirjoituksia tai yleiskonferenssipuheita virkistääkseni mieltäni.

Monet lukiolaiset Koreassa käyttävät suurimman osan ajastaan koulunkäyntiin ja opiskelevat myöhään. Me opimme, että kun varasimme aikaa seminaariin ja toimintailtoihin, tunsimme itsemme virkistyneiksi ja meitä siunattiin niin, että selviydyimme paremmin koulutyöstämme. Opetukset, joita sain kirkossa, auttoivat minua myös muissa tilanteissa, kun olin vielä koulussa.

Kerran koulussa yksi opettajistani kertoi maantiedon tunnillamme Yhdysvaltain Utahista ja sanoi kirkosta sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Mietin: ”Pitäisikö minun oikaista häntä kaikkien edessä vai pitäisikö minun mennä hänen luokseen tunnin jälkeen?” Sillä hetkellä mieleeni tulivat seminaarinopettajani sanat. Hän oli sanonut: ”Älkää väitelkö älkääkä loukatko ketään, kun joku sanoo vääriä asioita kirkosta.”

Tunsin, että minun piti pysyä hiljaa ja kunnioittavana oppitunnilla. Kun puhuin hänen kanssaan myöhemmin, kerroin hänelle, että olen kirkon jäsen, ja oikaisin hänen luokassa opettamansa asiat, jotka eivät olleet totta. Hän sanoi: ”En tiennyt, että olet mormoni. Kiitos, että kerroit minulle.” Jälkeenpäin hän oikaisi luennollaan esittämänsä asiat ja antoi oikeita tietoja, ja hän kohteli minua edelleen kunnioittavasti. Olin kiitollinen neuvosta, jonka seminaarinopettajani oli minulle opettanut.

Asepalvelus vai lähetystyö?

Kun olin nuori, halusin tulla armeijassa kenraaliksi. Suunnittelin hakevani sotilasakatemiaan edistääkseni tavoitettani. Tuo päätös merkitsi sitä, etten palvelisi lähetystyössä, koska tiesin, ettei armeijan upseeriakatemiassa annettaisi kenellekään vapaata mitään uskonnollista toimintaa varten.

Sitten sain tilaisuuden mennä aluekonferenssiin Souliin. Se kokemus muutti elämäni suunnan. Konferenssissa kuulin presidentti Spencer W. Kimballin (1895–1985) neuvovan nuoria

osallistumaan seminaariin
palvelemaan kunniakkaasti lähetystyössä
solmimaan temppeliavioliiton ja
pyrkimään kohti korotusta.

Tiesin, että hänen neuvonsa olivat oikeita, ja muistin jakeen, jossa sanotaan: ”Minun sanani ei katoa vaan toteutuu täysin; olipa se puhuttu minun omalla äänelläni tai minun palvelijoideni äänellä, se on sama” (OL 1:38).

Kun kuulin profeetan puhuvan siitä, että lähetystyössä palvelemisen tulee olla tärkeällä sijalla elämässä, tiesin, että minun tuli luottaa Herraan, palvella lähetystyössä, unohtaa unelmani kenraaliksi tulemisesta ja muistaa ”[etsiä] ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Matt. 6:33).

Vaikka en enää suunnitellutkaan opiskelevani sotilasakatemiassa, kaikkia nuoria miehiä vaadittiin silti palvelemaan kolme vuotta armeijassa. Olin jo palvellut yhden vuoden Busanin lähetyskentällä Koreassa, kun sain Korean viranomaisilta määräyksen ilmoittautua asepalvelukseen. Palvelin kolme vuotta armeijassa, ja kun minut vapautettiin, halusin suorittaa lähetystyöni loppuun. Niin minut kutsuttiin Soulin lähetyskentälle, ja palvelin siellä vielä vuoden.

”Oletko hullu?”

Kun palasin lähetystyöstäni, minua siunattiin jälleen, kun noudatin profeettojen neuvoja. Esimerkiksi lähetystyöni päätyttyä päätin mennä naimisiin, vaikka en ollutkaan vielä suorittanut loppuun opintojani. Koreassa on perinne, että pitää olla taloudellisesti vakaa ja opinnot suoritettuina, ennen kuin menee naimisiin ja perustaa perheen. Mutta tiesin, että minun tuli noudattaa profeetan neuvoa ja edetä kohti avioliittoa välittömästi. Vaimoni ja minä olimme tavanneet nuorten toiminnoissa ja olimme hyviä ystäviä ennen lähetystyötäni, joten tunsimme toisemme hyvin. Solmimme avioliiton pian kotiinpaluuni jälkeen, vaikka hänen ystävänsä sanoivatkin: ”Oletko hullu? Teillä ei ole yhtään rahaa.”

Toimimme vastoin kulttuuriperinnettä, koska tiesimme, että meidän tuli noudattaa Herran neuvoa. Elämäämme on siunattu noudattaessamme profeetan neuvoja, ja olemme saaneet kokemuksia, joita emme olisi kenties muutoin saaneet.

Herran neuvo tehdä kaikki viisaasti ja järjestyksessä (ks. Moosia 4:27) on joskus eri kuin se, mitä yhteiskunta opettaa, mutta kun olemme kuuliaisia Herran aikataululle, huomaamme elämämme muuttuvan paremmaksi. Olen kiitollinen elävästä profeetastamme, joka johtaa meitä Herran tavalla tänä aikana. Tiedän, että ”kun me saamme jonkin siunauksen Jumalalta, se tapahtuu kuuliaisuudesta sitä lakia kohtaan, johon se perustuu” (OL 130:21).