Nuorille aikuisille
Päivittäinen taisteluni yksinäisyyttä vastaan
Kirjoittaja asuu Prahassa, Tšekin tasavallassa.
Kirkkoon liittyminen lisäsi monin tavoin yksinäisyyttä, jota olin tuntenut vanhempieni avioerosta lähtien. Mutta se auttoi minua myös löytämään tien pois yksinäisyydestäni.
Kuvat Getty Images
Todella pitkään elämässäni minusta tuntui, että olen aivan yksin. Alkuun yksinäisyys oli minulle uusi tunne, koska tulen viisihenkisestä perheestä. Niinpä lapsena nautin aina kotona ihmisistä ja melusta ympärilläni. Tiesin, etten ollut yksin.
Surullista kyllä, vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Sen jälkeen aloin todella tuntea olevani yksin. Yritin keksiä, mitä tehdä, ja poistuin mukavuusalueeltani saadakseni ystäviä koulussa. Toivoin, että voisin nauttia siitä, että olin läheinen monien kanssa koulussa, kuten olin ollut kotona. Mutta vaikka ympärilläni oli ihmisiä, tunsin silti olevani yksin. Tämä tunne väheni muutamia vuosia myöhemmin, kun löysin kirkon.
Yhtenä päivänä lähetyssaarnaajasisaret koputtivat oveemme ja äitini meni avaamaan. Muistan hänen sanoneen heille: ”No, minä en ole kiinnostunut, mutta tyttäreni olisi. Odottakaa, niin haen hänet.”
Kun aloin puhua heille, saatoin tuntea Hengen käskevän minua kuuntelemaan. Kuunneltuani ja opittuani muutaman kuukauden tiesin löytäneeni etsimäni. Vaikka siltä ei alussa tuntunutkaan, niin päätökseni mennä kasteelle auttoi minua sekä pääsemään lähemmäksi Herraa että myös lähemmäksi jatkuvan yksinäisyyttä vastaan käymäni taistelun päättymistä.
Käännynnäisenä tunsin itseni yksinäiseksi
Kun päätin haluavani mennä kasteelle, perheeni ei ollut siitä kovinkaan innoissaan. Vaikka äitini ja yksi veljistäni osallistuivatkin kastetilaisuuteeni, muut sukulaiset torjuivat minut, koska meillä ei enää ollut samaa uskontoa.
Alussa se oli melko vaikeaa, ja tunsin olevani yksinäisempi kuin koskaan. Mutta jonkin ajan kuluttua yksi serkuistani päätti alkaa hartaaksi hinduksi, mikä oli myös erilaista kuin se, mihin muu sukumme oli tottunut. Serkkuni kunnioitti valintaani liittyä kirkkoon, koska hän oli tehnyt samankaltaisen päätöksen. Hänen minua kohtaan osoittamansa rakastavan esimerkin ansiosta jotkut muutkin sukulaiseni lakkasivat karttelemasta minua.
Koulussa tajusin, etten oikeastaan sopinut enää joukkoon. Ja työssä ihmiset katsoivat minua oudosti, kun kerroin heille, että olin mennyt kasteelle. En tuntenut häpeää – päätökseni oli oikea, ja tiesin sen koko sydämestäni – mutta ystäväni eivät ymmärtäneet elämäntapani muutoksia, ja useimmat heistä päättivät lakata olemasta ystäviäni.
Sain uusia ystäviä
Kaikissa näissä vaikeissa kokemuksissa jatkoin rukoilemista ja tunsin lohtua, jota Henki oli luvannut minulle saamassani pappeuden siunauksessa. Yhtenä päivänä uskaltauduin esittämään rukouksessa kysymyksen: ”Miksi tunnen olevani niin yksin?” Ja sain vastauksen tai pikemminkin lupauksen – että saisin uusia ystäviä, ystäviä, jotka ymmärtäisivät minua.
Ja niin sainkin! Sain uusia ystäviä, joista osa ei ole kirkon jäseniä, mutta jotka silti kunnioittavat ja rakastavat minua. Sain ystäviä myös kirkossa, ja heistä on tullut minulle kuin perhe.
Koska olen introvertti, puhuminen ihmisten kanssa ei ole minulle mikään helppo asia. Suurimmaksi osaksi annan ihmisten tulla minun luokseni, mutta lukiossa ei ollut kovinkaan monia, jotka halusivat puhua kanssani. Siksi olin iloinen, että muistin oppimani vanhan keinon – minä hymyilin. Mitä enemmän hymyilee, sitä lähestyttävämmäksi tulee. Tajusin, että mitä enemmän hymyilin ihmisille, sitä enemmän he alkoivat jutella kanssani ja sitä helpommaksi minulle tuli ystävystyä heidän kanssaan.
Pidän yhtä taivaallisen Isän kanssa
Parempi vastaus rukoukseeni oli presidentti Thomas S. Monsonin (1927–2018) puhe ”Uskalla seistä yksin” (Liahona, marraskuu 2011, s. 60–67). Ajan kuluessa tämä puhe on opettanut minulle yhden hyvin olennaisen asian yksinäisyydestä: et ole koskaan yksin, kun pidät yhtä Herran kanssa.
Vieläkin on päiviä, jolloin minun on vaikea pitää yhtä Hänen kanssaan. Pelko, että muut ihmiset pilkkaavat minua ja uskonkäsityksiäni, on suuri. Minulle on sanottu, että kaikki uskonto on roskaa ja että minua johdetaan kuin tyhmää lammasta. Saatuaan selville, mikä on uskontoni, jotkut ovat kohdelleet minua aivan kuin minulla olisi jokin kauhea, tarttuva tauti. Kaikki nämä kokemukset ovat saaneet minut tuntemaan hienoista epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Se on päivittäinen taistelu, mutta se on taistelu, jonka voitan joka päivä yhä uudelleen Herran avulla ja täydellä tuella.
Yritän päivittäin noudattaa Hengen kehotuksia. Aina kun kuuntelen Henkeä ja puhun ihmisten kanssa, Hengeltä saatu innoitus tekee minut kykeneväksi palvelemaan muita. Se antaa minulle tilaisuuden muistaa, etten ole yksin. Mikä tärkeintä, Hengen kuunteleminen suo minulle aina tilaisuuden lausua todistukseni. Olen oivaltanut, että uskostani kertominen tällä tavoin auttaa minua olemaan vähemmän pelokas ja se auttaa muita ymmärtämään minua paremmin. Ennen kuin tajusinkaan, en ollut yksin – kenen kanssa sitten olinkin sillä hetkellä juttelemassa – olin Hengen seurassa. Kun Henki on vierellä, ei voi koskaan olla yksin.
Niinä monina vuosina ja hetkinä, kun olen tuntenut yksinäisyyttä, Herra on toistuvasti sanonut minulle, että minä olen Hänen rakas tyttärensä ja että Hän rakastaa minua. Kuinka voin koskaan tuntea olevani yksin, jos Isäni on kanssani? Kuinka voin tuntea olevani yksin, jos Hän on vain yksinkertaisen rukouksen päässä?
Päivittäisessä taistelussani yksinäisyyttä vastaan pyydän taivaallista Isääni paitsi olemaan minun kanssani myös auttamaan minua pitämään aina yhtä Hänen kanssaan. Tiedän, ettei Hän ole koskaan jättänyt minua taistelemaan minkään asian kanssa yksin vaan on aina ollut kanssani rakastaen minua.