Nuorille aikuisille
Kyse on siitä, minne olen matkalla – ei siitä, missä olen ollut
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Lähdin polulle, joka poikkesi kaidasta ja kapeasta useita kertoja, mutta kaiken sen ansiosta olen oppinut, että Vapahtajan ja Hänen sovituksensa voima on todellinen.
Elämästäni ei tullut aivan sellaista kuin olin ajatellut.
Kun olin 18-vuotias, oletin palvelevani kokoaikaisessa lähetystyössä, meneväni naimisiin melko pian sen jälkeen ja perustavani perheen siihen mennessä, kun olisin 25. Olen nyt 32-vuotias. En palvellut lähetystyössä ja olin epäaktiivinen kirkossa suurimman osan aikuis‑elämääni. Menin naimisiin, erosin ja solmin uuden avioliiton.
Koska lähdin polulle, joka poikkesi kaidasta ja kapeasta useita kertoja, en tuntenut aina sopivani kirkkoon. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että kirkossa on paikka myös minulle. Kokemukseni ovat opettaneet minulle, että Vapahtajan ja Hänen sovituksensa voima on todellinen ja että sillä, missä olen ollut, ei ole eniten merkitystä, vaan sillä, mihin suuntaan olen nyt menossa.
Taisin alkujaan kyseenalaistaa sen, mihin uskoin, koska en ollut varma siitä, että todistukseni oli riittävän luja, jotta voisin lähteä lähetystyöhön. Muistan, että niihin aikoihin kun valmistuin lukiosta, ajattelin jotenkin näin: Mitä jos todistukseni ei olekaan täysin omani? Mitä jos olen luottanut liikaa muiden ihmisten todistukseen?
Se vaivasi minua. Halusin lähteä lähetystyöhön, mutta mietin, olivatko ne hengelliset kokemukset, joita olin siihen mennessä saanut, riittäviä tekemään minusta sen, millainen mielestäni menestyvän lähetyssaarnaajan oletetaan olevan – sellainen, jolla on riittävästi hengellistä voimaa ja joka tietää riittävästi evankeliumista opettaakseen muita ihmisiä.
Sitä muistellessani minun olisi pitänyt pyytää Jumalaa auttamaan minua ymmärtämään neuvo, joka on jakeessa OL 124:97: ”Hän olkoon nöyrä minun edessäni – –, niin hän saa minun Hengestäni, nimittäin Lohduttajasta, joka ilmaisee hänelle totuuden kaikesta ja antaa hänelle oikealla hetkellä, mitä hänen tulee sanoa.”
Mutta Jumalalta kysymisen sijaan menetin suuntani vertaillessani omaa hengellistä tilaani muiden tilaan ja pelkäsin, että riittämättömyyteni estäisi ihmisiä ottamasta vastaan evankeliumia.
Kun olin omillani nuorena aikuisena, yritin edelleenkin saada selville, mihin uskoin. En ymmärtänyt, mitä haittaa olisi siitä, että tekisin joitakin mielestäni yksittäisiä päätöksiä, jotka eivät määrittäisi minua uudelleen ihmisenä. Aloin vetäytyä niiden seurasta, joita rakastin, koska tiesin, että he olisivat pettyneitä tekemiini valintoihin. Sen sijaan ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät oikeasti välittäneet siitä, mitä tein. Eräänä päivänä kokeilin uteliaisuudesta alkoholia. Juomisesta tuli osa elämääni, ja ennen pitkää se vaihtui pelkästä ajanvietteestä asiaksi, jota käytin keinona selviytyä vaikeista kokemuksista. Kielteiset muutokset elämässäni tuona aikana eivät olleet välttämättä sidoksissa mihinkään yksittäiseen valintaan, vaan ne olivat vähittäisiä. Minulta kesti kaksi vuotta oivaltaa, että ajan mittaan tekemäni pienet valinnat olivat johtaneet minut tilanteeseen, jossa en halunnut olla.
En siis sano, että saadakseen selville, että evankeliumi on totta, täytyy kokea sen vastakohtia. Tekoni aiheuttivat tuskaa itseni lisäksi myös ihmisille, joita rakastin – ja suuri osa siitä oli tarpeetonta. Olen kiitollinen, että pystyin nöyrtymään riittävästi ymmärtääkseni, että 1) olin onneton ja 2) olin ollut onnellisimmillani, kun olin elänyt Jumalan käskyjen mukaan. Se oli jotakin, mitä tiesin itse, jotakin, mistä olin varma ja mistä voisin kertoa muille.
Menin piispani luo, jotta voisin korjata tilanteen, ja me tapasimme säännöllisesti valmistautuakseni palvelemaan lähetystyössä. Paperini olivat melkein valmiit, kun tunsin innoitusta varmistaa, että hän ymmärsi joitakin tekemiäni valintoja. Se keskustelu oli vaikea, mutta vaikka halusin lähteä lähetystyöhön, vielä enemmän halusin olla rehellinen Jumalan edessä. Olin halukas tunnustamaan, mitä olin tehnyt väärin, ja tekemään Hänelle selkoa kaikesta, jotta voisin olla puhdas.
Pian sen jälkeen menin kurinpitoneuvoston eteen. Oli jotenkin pelottavaa myöntää tekoni ihmisten edessä, jotka olivat olleet vuosien ajan johtajiani ja ohjaajiani, mutta kun katselin ympärilleni huoneessa, tunsin rauhaa. Saatoin nähdä, että he olivat siellä ymmärtääkseen ja auttaakseen minua. Kun lähdin, tunsin Hengen vakuuttavan minulle, että olipa päätös mikä hyvänsä, minä täytin omaa osaani ja minä selviytyisin. Jumala ja johtohenkilöt, jotka rakastivat minua, työskentelisivät kanssani saadakseen minut sinne, missä minun piti olla. Lähdin pois tuntien Vapahtajan rakastavan minua ja tietäen, etten ollut Hänen lunastuksensa ulottumattomissa.
Paikka epätäydellisyydelle
Tuntemastani rauhasta huolimatta oli vaikea kohdata ihmisten kysymykset siitä, miksi en ollut lähetystyössä. Kun edelleenkin tein parannusta piispani avulla, kävi yhä vähemmän todennäköiseksi, että palvelisin vielä lähetystyössä. Minun oli selvitettävä, kuinka elämässäni etenisin. Olin 21-vuotias, mutta koska en sopinut tulevien lähetyssaarnaajien, kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien enkä naimisissa olevien nuorten aikuisten joukkoon, oli vaikeaa tuntea kuuluvansa mihinkään.
Treffeillä käyminen oli rankkaa. Toisinaan tyttöjen käytös minua kohtaan muuttui, kun olin kertonut heille, etten ollut palvellut lähetystyössä ja että olin ollut epäaktiivinen yhdessä vaiheessa. Syystä tai toisesta useimmat tapaamiset eivät koskaan edenneet ensimmäisiä treffejä pidemmälle.
Olin onnellinen siitä, että viimein solmin avioliiton temppelissä, mutta joskus minusta tuntui silti, etten sopinut joukkoon. Minulla oli todistus, mutta en pystynyt keksimään, kuinka kertoisin siitä muille, ja kirkon luokkahuoneet tuntuivat kokeilta, joissa ikätoverini näkisivät minun epäonnistuvan. Ajattelin, että koska useimmat heistä elivät elämää, jollaisen halusin, he eivät olleet kompuroineet yhtä paljon kuin minä.
Yhtenä päivänä piispa soitti minulle ja esitti kutsun opettaa vanhinten koorumissa. Yllätyin, koska olin ollut vanhinten koorumissa kuluneen vuoden aikana vain kaksi kertaa. Suunnattomasta levottomuuden tunteesta huolimatta otin kutsun vastaan. Ensimmäisenä sunnuntaina, jona opetin, aloitin kenties omituisimmalla esittelyllä, mitä he olivat ikinä kuulleet:
”Hei, veljet, minä olen Richard Monson. En koskaan palvellut lähetystyössä ja olen ollut epäaktiivinen suurimman osan aikuis‑elämääni. En ole juurikaan osallistunut vanhinten koorumiin, koska en tunne kuuluvani tai sopivani tänne. En pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiinne, mutta toivon, että osallistutte, jotta voimme oppia yhdessä. Jos teille sopii se, että minulla on tällainen tausta, niin aloitetaanpa sitten.”
Tajusin sinä päivänä, että voisin myöntää muille – ja itselleni – että vaikka en pitänytkään itseäni ”lyhimmän mahdollisen tien kulkijana” (henkilönä, joka on palvellut lähetystyössä, ollut aktiivinen koko ikänsä eikä ole tehnyt vakavia virheitä), minä kuljin samaan suuntaan kuin he, ja vain sillä oli merkitystä. Hämmästyksekseni huomasin, että useampikin kuin yksi miehistä, joiden ajattelin eläneen täydellistä elämää, oli tehnyt virheitä. Se taisi vahvistaa meille kaikille sen ajatuksen, ettei keneltäkään vaadita täydellisyyttä ollakseen arvokas luokassa tai kirkossa yleensä.
Vaikeita aikoja ja päätös
Valitettavasti en pysynyt aktiivisena kirkossa kovinkaan kauan. Avioliittoni oli vaikea, ja palasin vanhoihin paheisiin päästäkseni eroon tuskastani. Harrastukset alkoivat tulla kirkossakäynnin tilalle.
Kului kolme vuotta, ja sitten saavutin pohjan. Minun oli tehtävä valinta. Voisinko elää evankeliumin mukaan itseni vuoksi riippumatta siitä, mitä elämässäni tapahtui? Vai antaisinko vain periksi pimeydelle? Tiesin, että sitoutuminen kulkemaan kaitaa ja kapeaa polkua tarkoitti sitä, että minun oli päästävä eroon kielteisistä vaikutteista elämässäni. Haluni palata kirkkoon osoitti myös sen, että puolisoni ja minä olimme eri poluilla. Avioliittomme oli siinä vaiheessa sellaisessa tilassa, että olimme jo avioeron partaalla.
Olin peloissani. Ei ollut mitään takeita siitä, että ponnisteluni toisivat minulle niitä hyviä asioita, joita halusin tässä elämässä. Mutta päätöstä tehdessäni palasin siihen, mitä olin oppinut vuosia aiemmin – että olin onnellisin eläessäni evankeliumin mukaan. Päätin sitoutua täysin ja laskea itseni Jumalan käsiin seurauksista riippumatta. Tästä lähtien kyse oli minusta ja Hänestä.
Aloin jälleen kerran käydä kirkossa ja saada elämääni taas raiteilleen. Yksi onnellisimmista päivistä elämässäni oli, kun sain jälleen temppelisuosituksen. Koin temppelissä lohtua, kun avioliittoni mureni edelleen ja viimein kariutui.
Löysin itsetuntoni lähteen
Niin pelottavalta kuin se päätös tuntuikin, opin sen kokemuksen myötä arvostamaan Jumalan käden vaikutusta polullani. Vaikka olin kompastellut, peli ei ollut menetetty. En kilpaillut kenenkään toisen kanssa. Kun turvasin Vapahtajaan itsetuntoni lähteenä, minun ei tarvinnut enää tuhlata kaikkea tarmoani siihen, että yrittäisin muuttaa muiden käsitystä itsestäni.
Huomasin, että minun oli ihan hyvä istua kirkossa yksin tai keskellä jäseniä, jotka olivat eri elämänvaiheissa. Pyrin olemaan piiloutumatta ja valmiina puhumaan muiden seurakuntalaisten kanssa. Pystyin nauttimaan osallistumisesta kokouksiin sellaisina kuin ne oli tarkoitettu.
Sellaisen rauhan tunteminen auttoi minua myös, kun aloin taas käydä treffeillä. En vieläkään päässyt usein toisille treffeille, mutta tiesin nyt, ettei minun tarvinnut tehdä myönnytyksiä tasovaatimuksissani pelkästään sen vuoksi, että olin livennyt aiemmin. Elin evankeliumin mukaan niin hyvin kuin taisin ja olin riittävän hyvä käymään treffeillä niiden kanssa, jotka elivät evankeliumin mukaan niin hyvin kuin he taisivat.
Löysin lopulta kelvollisen Jumalan tyttären, jonka kanssa solmin avioliiton temppelissä. Hänen polkunsa oli hyvin erilainen kuin minun, mutta mitä tuli Vapahtajan rakastamiseen ja Hänen sovituksensa ymmärtämiseen, me olimme samalla viivalla.
Vuosien kuluessa olen oppinut sen, etten anna menneisyyteni tai muiden ihmisten hyväksynnän määritellä nykyistä itsetuntoani. Olen luopunut ajatuksesta, että menestys näyttää samalta kuin tietty sarja elämänkokemuksia. Kaikki eivät ole arvostaneet sitä, missä nyt olen, sen polun vuoksi, jonka kuljin tänne päästäkseni, eikä se haittaa minua. Tavoitteenani ei ole saada heitä vakuuttuneiksi. Tavoitteeni on jatkaa parannuksentekoa ja päästä edelleen lähemmäksi Vapahtajaa. Juuri Hänen vuokseen ei syntieni muisto enää raasta minua, kuten se ei raastanut Alma nuorempaakaan hänen tehtyään parannuksen (ks. Alma 36:19). Minulla voi olla rauha tietäessäni, että merkitystä on vain sillä, että suuntani on kohti Vapahtajaa.