Henkilökuvia uskosta
Berglind Guðnason
Árnessýsla, Islanti
Berglind (vasemmalla) ja hänen siskonsa Elín (oikealla). Kun Berglind kärsi syvemmästä masennuksesta kuin koskaan ennen, hänestä tuntui, ettei hän pystynyt jatkamaan eteenpäin. Kertomalla avoimesti vaikeuksistaan perheelle ja ystäville hän on kokenut hengellistä ja emotionaalista parantumista taivaallisen Isän antamien apukeinojen avulla.
Mindy Selu, valokuvaaja
Olen kamppaillut masennuksen kanssa 13-vuotiaasta lähtien. Yhdessä vaiheessa tilanne meni niin pahaksi, että yritin riistää henkeni. Tunsin tuolloin suurta toivottomuutta. Ajattelin: ”En tule koskaan olemaan onnellinen. En tule koskaan saavuttamaan mitään.”
Tuli hetki, jolloin ajattelin, että kirkosta pois jääminen oli vastaus ongelmiini, koska tunsin vain toivottomuutta kaiken suhteen. Islannissa on hyvin helppoa tehdä sitä, mitä ei pitäisi tehdä. Kirkko on täällä kovin pieni. Kun vartuin, kirkon luokissamme olimme vain minä ja sisarukseni. Tunsin itseni yksinäiseksi enkä vähään aikaan pitänyt kirkossa käymisestä.
Useimmat ihmiset Islannissa torjuvat uskonnon. Ihmiset aloittavat alkoholin juomisen nuorina. Minäkin aloin tehdä niin, ja olin epäaktiivinen jonkin aikaa elämässäni. En ole siitä ylpeä, mutta se on osa kokemuksiani ja olen oppinut siitä. Tutkin vanhin Jeffrey R. Hollandin erästä puhetta ja pidin siitä, mitä hän sanoi: ”Menneisyydestä on määrä oppia, mutta siellä ei pidä elää. – – Kun olemme oppineet, mitä meidän on tarpeen oppia, – – sen jälkeen katsomme eteenpäin ja muistamme, että usko tähtää aina tulevaisuuteen.”1
Yhtenä päivänä, kun minulla oli todella vaikeaa, luin patriarkallista siunaustani. Lukiessani tajusin, että minulla on tulevaisuus. Jumalalla on minua varten suunnitelma, ja Hän oikeasti rakastaa minua. Kirkossa käyminen, sakramentin nauttiminen, pyhien kirjoitusten lukeminen ja rukoileminen ovat tuoneet todella paljon valoa ja onnellisuutta elämääni. Oivalsin pian: ”Tämä oikeasti auttaa minua.” Silloin tiesin, että olen aina halunnut evankeliumin elämääni. Kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut, tiedän, että evankeliumi on pelastanut elämäni, ja olen hyvin iloinen siitä.
Masennuksestani puhuminen perheen ja ystävien kanssa on auttanut hyvin paljon. Se myös johti minut hakemaan lisää apua. En ollut halunnut käyttää lääkitystä enkä mennä terapiaan. Vakuutin itselleni: ”Minulla on Jumala.” Mutta Jumala antaa monia muita apukeinoja, kuten lääkitys ja terapia, joita voimme käyttää hengellisten asioiden lisäksi.
Kun aloin lukea pyhiä kirjoituksia enemmän joka päivä ja päästä lähemmäksi Jumalaa rukoilemalla, sain monia siunauksia ja ilmoituksia siitä, että tarkoitukseni on auttaa muita. Minusta tuntuu, että kovin monet meistä kohtaavat mielenterveyden ongelmia, ja me yritämme salata sen. Masennukseni ja kamppailuni ovat opettaneet minulle, että on parempi avautua ja luoda yhteys muihin. Ystäväni kertoi minulle äskettäin avoimesti kamppailustaan masennuksen kanssa. Puhuimme siitä, ja me todella ymmärsimme toisiamme.
Emme aina huomaa, missä asioissa muilla on vaikeaa, mutta toisinaan minä vain kävelen ympäriinsä ja katson muita ihmisiä ja tajuan, että Jumala tuntee aivan joka ikisen meistä. Hän rakastaa meitä ja tietää tarkalleen, mitä me kaikki olemme kokemassa. Ja me voimme auttaa toisiamme.
Kamppailuissani masennuksen kanssa olen oppinut kysymään: ”Mitä voin oppia tästä koettelemuksesta?” sen sijaan että kysyisin ”Miksi minulla on tämä koettelemus?” Rakastan kohtaa Et. 12:27, jossa sanotaan, että siitä, mikä on heikkoa, voi tulla vahva, jos meillä on usko Jeesukseen Kristukseen. Se on aina lohduttanut minua.
Me kaikki päätimme tulla tänne maan päälle. Tiesimme, että joutuisimme kärsimään koettelemuksista. Ja rehellisesti sanottuna se juuri tekee elämästä hienoa. Koska tiedämme, että tulossa on hyviä asioita. Tiedämme, että jos seuraamme Vapahtajaa läpi jokaisen vaikean vaiheen, me voimme saada iankaikkisen elämän ja kaikki meitä odottavat siunaukset.
Olen tosiaankin huomannut, kuinka olen muuttunut masennuksen kokemisen myötä. Vapahtajan sovitus on todellinen. Sydämeni on muuttunut, ja minusta on tullut vahvempi. Minusta tuntuu, että olen eri ihminen kuin ennen. Ihmiset huomaavat ja sanovat: ”Sinä olet muuttunut.” Yksi tyttö koulusta sanoi jopa: ”Sinussa on jotakin erityistä, ja näen sinussa valon.” Se on outoa, koska hän ei edes ole kirkon jäsen, emmekä me olleet ikinä ennen kunnolla jutelleet.
Kun masennukseni oli syvimmillään, ihmiset sanoivat minulle: ”Kyllä se siitä.” Väsyin todella kuulemaan sitä, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, se on totta.
Mutta täytyy olla halu parantua. Olen oppinut, ettei voi odottaa paranevansa, jos ei tee mitään. Täytyy haluta olla onnellinen ja uskoa, että on mahdollisuuksia ja tulevaisuus. On tärkeää muistaa, että saa rakkautta todella monelta ihmiseltä ja myös taivaalliselta Isältä. He kaikki haluavat auttaa.
En koskaan ajatellut, että olisin niin onnellinen kuin nyt olen. Jotkin päivät ovat yhä vaikeita, mutta taivaallisen Isän minulle antamilla apukeinoilla minä selviydyn niistä. Nyt kun tunnen luisuvani masennukseen, sanon itselleni, että minua rakastetaan, minulla on ihmisiä, joille puhua, ja asiat muuttuvat parempaan suuntaan.
Masennuksen kokeminen on tehnyt Berglindin tietoisemmaksi siitä, kuinka me voimme auttaa toisiamme selviytymään haasteista. ”Jumala tuntee aivan joka ikisen meistä, Hän rakastaa meitä ja Hän tietää tarkalleen, mitä me kaikki olemme kokemassa. Ja me voimme auttaa toisiamme.”
Berglind on nähnyt itsessään muutoksen haasteidensa ansiosta. ”Vapahtajan sovitus on todellinen”, hän sanoo. ”Sydämeni on muuttunut, ja minusta on tullut vahvempi. Minusta tuntuu, että olen eri ihminen kuin ennen.”
”Kun aloin lukea pyhiä kirjoituksia enemmän joka päivä”, Berglind sanoo, ”sain monia siunauksia ja ilmoituksia siitä, että tarkoitukseni on auttaa muita. Rakastan kohtaa Et. 12:27, jossa sanotaan, että siitä, mikä on heikkoa, voi tulla vahva, jos meillä on usko Jeesukseen Kristukseen. Se on aina lohduttanut minua.”