Sain uskoni yksi askel kerrallaan
Todistuksen saaminen vie aikaa. Usein siihen tarvitaan pienten kokemusten kertymistä.
Yksi ratkaisevia hetkiä elämässäni oli, kun kymmenvuotiaana opiskelin kahden viikon ajan katolista oppia Loreton roomalaiskatolisessa lähetyskoulussa noin 30 kilometrin päässä kodistani maaseudulla Silobelassa Zimbabwessa. Niiden varhaisten opetusten ja vaikutelmien ansiosta olen oppinut tuntemaan Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, rakastamaan Häntä sekä luottamaan Herraan.
Kun olin katolisen kirkon kappelissa, näin seinille kiinnitettyjä maalauksia Vapahtajan elämän tapahtumista: näkymiä Jeesuksen Kristuksen syntymästä, Hänestä opettamassa temppelissä, rukoilemassa Getsemanen puutarhassa, kantamassa ristiä Golgatalle, ristiinnaulittuna Golgatalla ja Hänen ylösnousemuksestaan. Minua todella suretti nähdä nuo naulat ja orjantappurapiikit. Siinä vaiheessa, kun pääsin maalaukseen ristiinnaulitsemisesta, silmäni täyttyivät kyynelistä. Ja yleensä joka kerta itkin ja sanoin: ”Hei, Hän tosiaan kärsi paljon juuri minun vuokseni.”
Konfirmaatioseremoniassa yksi papeista katsoi silmiini ja sanoi: ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:14). Sitten, osoittaen palavaa kynttilää, hän lainasi edelleen Vapahtajan sanoja: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16).
Kun opin lisää Jeesuksesta, minussa heräsi halu palvella muita. Esimerkiksi meidän oli haettava käyttämämme vesi paikasta, joka oli kahdeksan kilometrin päässä kylästämme. Usein kylän naiset, kuten äitini, kantoivat päänsä päällä 20 litran säiliötä, joka oli täynnä vettä. Katolisen kirkon koulussa saamani kokemuksen jälkeen työnsin usein 200 litran vesisäiliötä auttaakseni äitiäni, ja autoin myös kahta muuta leskeä, jotka olivat naapureitamme. Muistan sen hyvän tunteen, jonka sain joka kerta auttaessani muita.
Nämä kokemukset kasvattivat osaltaan uskoani taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen ja valmistivat minua epäsuorasti ottamaan vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, kun olin 22-vuotias.
Sain Mormonin kirjan
Kun vartuin, maassani elettiin muutoksen aikaa. Ian Smithin johtama valkoinen vähemmistö julisti maan itsenäiseksi Britanniasta vuonna 1965. Se johti Yhdistyneiden kansakuntien asettamiin pakotteisiin ja käynnisti vuosien sisällissodan, joka jatkui vuoteen 1980, jolloin Zimbabwe sai itsenäisyyden. Päätettyäni opintoni muutin kaupunkiin töihin enkä useaan vuoteen käynyt missään kirkossa.
Kerran leikin esimieheni poikien kanssa. He olivat iältään yhdeksän ja seitsemän. He sanoivat: ”Meidän isä on muuten meidän kirkon seurakunnanjohtaja.” He selittivät, mikä seurakunnanjohtaja on, ja yhtään ajattelematta sanoin: ”Teidän isänne ei pääse taivaaseen.” Tajusin tehneeni suuren virheen ja mietin epätoivoissani, mitä voisin sanoa heille, jotta he unohtaisivat sanani. Päivän päättyessä, kun he näkivät isänsä, he juoksivat hänen luokseen ja toistivat sen, mitä olin sanonut. Luulin, että menettäisin työpaikkani.
Esimieheni oli aiemmin näyttänyt minulle erään takin ajalta, jolloin hän oli ollut armeijassa, ja se osoitti, että hän oli tappanut ihmisiä. Siitä syystä olin sanonut sen, mitä sanoin. Hän kysyi minulta hyvin rauhallisesti, miksi olin sanonut niin. Vastasin: ”Pomo, muistatko, kun kerroit minulle, että olit tappanut sodassa? Raamatussa sanotaan: ’Älä tapa.’”
Hän kysyi minulta, missä kirkossa kävin. Kerroin hänelle, että olin käynyt aiemmin katolisessa kirkossa mutta en enää seitsemään vuoteen. Hän kertoi Vanhan testamentin tapahtumia sodista ja vihamielisyyksistä, ja sitten hän antoi minulle Mormonin kirjan. Olin hyvin innoissani siitä, etten menettänyt työpaikkaani.
Hän antoi minulle Mormonin kirjan vuonna 1981, mutta en lukenut tai edes avannut sitä kahteen vuoteen. Yhtenä sunnuntaina olin tylsistynyt, kun ystäväni olivat poissa kaupungista, joten otin kirjan ja menin läheiselle rautatieasemalle lukemaan sitä. Kun luin sinä päivänä, saatoin tuntea innoituksen tehdä hyvää, mutta se, mikä todella kosketti minua myöhemmin lukiessani, oli luku 3. Nefi 11. Luin henkiin jääneistä nefiläisistä, jotka olivat selviytyneet sodasta ja sekasorrosta, ja sitten Vapahtaja Jeesus Kristus ilmestyi heille.
Meidän maassamme oma sotamme oli kestänyt 15 vuotta. Jotkut ihmiset, joiden kanssa olin varttunut kylässämme, olivat lähteneet sotaan eivätkä olleet selviytyneet takaisin. Toiset olivat rampautuneet eliniäkseen.
Kun siis luin nefiläisistä, tuntui siltä kuin Vapahtaja Jeesus Kristus olisi kääntynyt puoleeni sanoessaan: ”Nouskaa ja tulkaa minun luokseni voidaksenne – – tunnustella naulojen jälkiä käsissäni ja jaloissani, jotta tietäisitte, että minä olen Israelin Jumala ja koko maan Jumala ja surmattu maailman syntien tähden” (3. Nefi 11:14).
Tunsin aivan kuin Hän olisi henkilökohtaisesti kääntynyt puoleeni ja kutsunut minua tulemaan luokseen. Tajusin, että pystyisin tähän. Se muutti kaiken.
Sain oman todistukseni
Kesti useita kuukausia, ennen kuin sain rohkeutta mennä kirkkoon. Tiesin, missä kirkko oli, mutta pienessä lähetysseurakunnassamme ei ollut lähetyssaarnaajia. Helmikuussa 1984 kävelin sisään Kwekwen kappeliin. Halusin kävellä saman tien ulos. En ollut varma siitä, kuuluinko joukkoon, ja istuin takana valmiina säntäämään pakoon. Kokouksen alun jälkeen seurakunnanjohtaja Mike Allen lausui todistuksensa Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta ja Mormonin kirjasta. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Myös seuraava henkilö lausui todistuksensa Vapahtajasta ja Mormonin kirjasta ja samoin kolmas. Olin haltioissani. Minulla ei ollut rohkeutta nousta puhujakorokkeelle, joten nousin seisomaan paikallani ja sanoin: ”Minä rakastan Jeesusta. Minä luen Mormonin kirjaa.” Sitten istuuduin. Se oli todistukseni alku.
Nuo todistukset olivat Herran tapa tavoittaa minut, koska ne auttoivat minua tuntemaan, että kuuluin sinne. Tunsin, että nämä olivat veljiäni ja sisariani. Seuraavien päivien aikana rukoilin heidän puolestaan ja rukoilin hyväksyntää. Tapasin kirkossa jäseniä, jotka olivat hyvin ystävällisiä ja jotka auttoivat minua.
Sinä päivänä, jolloin kävelin sisälle kappeliin, tapahtui paljon. Mietin, mitä olisi tapahtunut, elleivät nuo jäsenet olisi lausuneet todistustaan. Koskaan ei tiedä, onko paikalla joku, jolla on vaikeaa. Kun nouset kertomaan, mitä tunnet, se voi olla juuri sitä, mitä jonkun on tarpeen kuulla.
Lausu todistuksesi usein. Kun teet niin, vahvistat itseäsi ja muita ympärilläsi. Puolusta sitä, minkä tiedät oikeaksi. Kun noudatat Mormonin kirjan neuvoja, pääset lähemmäksi Vapahtajaa.
Lähesty Vapahtajaa
Aika, jonka vietin Loreton roomalaiskatolisessa lähetyskoulussa, sai minut lähtemään tielle, jota kulkemalla voi tulla Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi. Sen jälkeen olen oppinut, että opetuslapsena oleminen on kehityskulkua ja meidän pitää mennä jatkuvasti eteenpäin heikkouksistamme ja vajavuuksistamme huolimatta. Kun otamme vastaan kutsun: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt. 5:48), me edistymme kohti iankaikkista elämää oppien ”rivin rivin päälle, käskyn käskyn päälle” (ks. OL 98:12).
Tiedämme, ettei tie ole aina helppo ja että koemme vaikeuksia ja murheita sitä kulkiessamme, mutta Herraan luottaminen on ainoa keino löytää rauhaa elämäämme.
Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen sovitus on minulle kaikki kaikessa. Tiedän, että Vapahtaja kääntyy puoleemme. Meidän pitää katsoa Häneen, seurata Häntä ja kääntyä muiden puoleen kohottaen heitä, kuten Hän auttaa ja kohottaa meitä.
Olen oppinut, että opetuslapsena oleminen on kehityskulkua ja meidän pitää mennä jatkuvasti eteenpäin.
Kuvitus Greg Newbold