Pikkulintu muistutti minua
Laura Linton
Utah, USA
Kuvitus Carolyn Vibbert
Olin 26-vuotias, kun mieheni ja minä menetimme ensimmäisen lapsemme. Kennedyllä diagnosoitiin aivokasvain, kun hän oli vasta vuoden ja kuukauden ikäinen. Kolmen leikkauksen, viiden kemoterapiavaiheen ja monien lääkkeiden ja hoitojen jälkeen hän kuoli syliimme vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä.
Olin aivan poissa tolaltani menetettyäni kauniin, uteliaan ja toimeliaan pienen tyttöni. Kuinka näin voi käydä? Miten pystyisin siirtymään eteenpäin? Minulla oli todella monia kysymyksiä mutta ei lainkaan vastauksia. Muutama päivä hautajaisten jälkeen kävimme mieheni kanssa tyttäremme haudalla, joka oli yhä hautajaisten jälkeen kauniiden vaaleanpunaisten kukkien ja nauhojen peitossa.
Tytärtäni ajatellessani näin, että nurmella hyppeli pikkuinen linnunpoikanen, joka oli liian nuori voidakseen vielä lentää. Tämä lintu muistutti minua Kennedystä, sillä hän oli rakastanut eläimiä. Lintu hyppeli haudalle ja leikki nauhojen ja kukkien keskellä. Minä hymyilin, koska tiesin, että juuri sitä Kennedy olisi halunnut. Sitten lintu hyppeli minua kohti. En uskaltanut hievahtaakaan. Pikkulintu hyppeli aivan viereeni, nojautui jalkaani vasten, sulki silmänsä ja nukahti.
Pystyn tuskin selittämään tunteita, joita koin sillä hetkellä. Tuntui kuin olisin saanut halauksen Kennedyltäni. En voisi pidellä tytärtäni sylissäni, mutta tämä pikkulintu – taivaallisen Isämme luomus – voisi tulla ja lepuuttaa pikkuista päätään minua vasten muistuttaen minua siitä, että taivaallinen Isä ymmärsi tuskani ja olisi aina valmis lohduttamaan minua ja auttamaan minua selviytymään tästä koettelemuksesta.
Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Kun sanat eivät pysty tarjoamaan tarvitsemaamme lohtua – –, kun logiikka ja järkeily eivät pysty antamaan riittävää ymmärrystä elämän epäoikeudenmukaisuuksiin ja kohtuuttomuuksiin – – ja kun näyttää siltä, että kenties olemme täysin yksin, niin todellakin meitä siunataan Herran lempeillä armoteoilla” (”Herran lempeät armoteot”, Liahona, toukokuu 2005, s. 100).
Minulla ei vieläkään ollut kaikkia vastauksia kysymyksiini, mutta tämä lempeä armoteko vakuutti minulle, että taivaallinen Isämme rakastaa sekä Kennedyä että minua ja että Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin ansiosta minulla on toivo siitä, että Kennedy, mieheni ja minä olemme jonakin päivänä jälleen yhdessä perheenä.