”Näettekö, mitä vähäinenkin määrä uskoa voi saada aikaan?”
Godfrey J. Ellis
Washington, USA
Kuvitus © Gary Alphonso, i2iart.com
Jokin aika sitten vaimoni ja minä veimme kaksi nuorinta poikaamme Ranskaan kiertämään alueilla, joilla olin palvellut kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Kävimme kirkon seurakunnissa, joissa olin palvellut, ja iloitsimme jäsenten kanssa, joita olin opettanut. Kävimme myös katsomassa historiallisia nähtävyyksiä.
Yksi sellainen oli Château de Châlucet’n rauniot. Vuosisatoja aiemmin tähän valtavaan keskiaikaiseen linnaan oli hyökätty ja se oli suureksi osaksi hävitetty. Kasvillisuus rehotti kaikkialla raunioiden ympärillä, ja sinne johtava polku oli kapea ja jyrkkä. Kiipeäminen oli vaikeaa, mutta päästyämme perille se tuntui vaivan arvoiselta.
Pojista oli hauskaa kiipeillä alas, missä oli joskus ollut vankityrmä, ja ylös sitä vähää, mitä linnan muureista oli jäljellä. Linna vangitsi heidän mielikuvituksensa aivan kuten se oli vanginnut minun mielikuvitukseni 24 vuotta aiemmin.
Siellä ollessamme näimme, että kaukana puhkesi kesämyrsky. Se lähestyi nopeasti. Synkät pilvet ja salamointi täyttivät taivaan, ja niitä seurasivat ukkosen mahtavat jyrähdykset.
Kompuroimme polkua alas ja yritimme kiireesti päästä autolle myrskyn kiitäessä meitä kohti. Pian ryöppyävä kaatosade kasteli meidät läpikotaisin ja hiekkapolku muuttui mutaiseksi. Pelkäsimme, että maa pettäisi jalkojemme alla ja putoaisimme alas jyrkkää, kivistä polkua.
Huomasimme polun vieressä puiden keskellä suojaisen paikan. Painauduimme suojassa toisiamme vasten ja mietimme, kuinka pitkään meidän pitäisi odottaa päästäksemme takaisin alas.
”Pidetään rukous”, nuorin poikamme sanoi.
Hän pyysi saada pitää sen ja rukoili, että sade loppuisi, jotta pääsisimme alas kukkulalta turvallisesti. Hän katsoi meitä ja sanoi: ”Nyt tarvitaan vain riittävästi uskoa.”
Selitin, etteivät rukoukset aina toimi niin.
”Kylläpäs”, hän sanoi, ”sade loppuu kymmenessä minuutissa!”
Noin kymmenen minuutin kuluttua sade lakkasi.
”No niin, mennään!” poikamme kehotti.
”Jos lähdemme nyt, sade alkaa uudelleen ja jäämme ansaan”, vanhempi poikamme sanoi.
”Ei ala!” nuorimmaisemme vastasi. ”Mennään!”
Suuntasimme kulkumme polun kuivempia osia noudatellen ja työnsimme kulkiessamme sivuun pensaita ja oksia. Autoon päästyämme pidimme kiitosrukouksen. Pian alkoi taas sataa.
”Näettekö, mitä vähäinenkin määrä uskoa voi saada aikaan?” poikamme sanoi nöyrästi.
Sinä päivänä hän antoi meille kaikille hienon opetuksen.