Alonson ikuinen perhe
”Kun kasvan, käydä tahdon Mä pyhään temppeliin Ja sinetöidyks tulla Siell omiin rakkaisiin” (Lasten laulukirja, s. 99).
”Voinko olla mamán ja papán kanssa vielä joskus?”
”Pääsiäinen on hyvää aikaa ajatella Jeesusta ja muistaa Hänen ylösnousemustaan”, sisar Rojas sanoi. Hän piteli näkyvillä kuvaa Jeesuksesta. ”Hänen ansiostaan ihmiset, jotka ovat kuolleet, voivat taas elää.”
Alonso nosti katseensa, kun hänen Alkeisyhdistyksen opettajansa sanoi niin. Tarkoittaako se sitä, että minä näen taas vanhempani? Alonso mietti.
Mamá oli kuollut vuosia sitten. Alonso ei muistanut häntä hyvin, mutta katseli mielellään kuvia hänestä. Sitten papákin kuoli.
Nyt Alonso asui abuelan, isoäitinsä, luona. Abuela oli opettanut hänelle kirkostaan, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta. Alonso kastettaisiin ja konfirmoitaisiin seuraavana vuonna, kun hän olisi riittävän vanha.
Sitten sisar Rojas otti näkyville kuvan valkoisesta rakennuksesta. ”Yksi hämmästyttävä lahja Jeesukselta on temppelit. Tämä on toinen täällä Chilessä olevista temppeleistä.”
Alonso katsoi kultaista patsasta rakennuksen huipulla. Se oli kaunis! Hän mietti, mitä rakennuksen sisällä tapahtui.
”Temppelit ovat paikkoja, joissa perheet sinetöidään ikuisesti yhteen”, sisar Rojas sanoi. ”Tämä temppeli Santiagossa on paikka, jossa minut sinetöitiin vanhempiini sen jälkeen kun olimme liittyneet kirkkoon. Koska meidät on sinetöity yhteen, minä voin olla heidän kanssaan myös tämän elämän jälkeen.”
Alonso innostui, kun hän kuuli sen. ”Voitaisiinko minut sinetöidä minun vanhempiini?” hän kysyi. ”Vaikka he ovat jo kuolleet?”
Sisar Rojas nyökkäsi. ”Kyllä! Se on yksi niistä syistä, miksi temppelit ovat niin tärkeitä. Ne siunaavat kaikkia sukulaisiamme, myös niitä, jotka ovat kuolleet.”
Koko loppupäivän Alonso ajatteli temppeleitä. Hän pyysi abuelaa opettamaan hänelle enemmän. Abuela puhui valkoisista vaatteista, joita ihmiset käyttävät temppelissä, ja kauniista taideteoksista temppelin seinillä.
”Parasta kaikesta on, että siellä sinut voidaan sinetöidä vanhempiisi”, abuela sanoi. ”Pyydämme kahta ihmistä seurakunnasta toimimaan heidän sijaisinaan sinetöimisen ajan.”
”Voidaanko mennä sinne huomenna?” Alonso kysyi. ”Minä haluan olla mamán ja papán kanssa ikuisesti!”
Abuela hymyili. ”Olen iloinen siitä, että haluat mennä”, hän sanoi. ”Mutta lähin temppeli on Concepciónissa. Meillä ei ole riittävästi rahaa bussilippuihin.”
”Minä autan rahan säästämisessä matkaa varten!” Alonso sanoi.
Siitä lähtien, aina kun Alonso löysi kadulta kolikon tai hänellä oli tilaisuus ansaita vähän rahaa, hän maksoi kymmenykset ja laittoi sitten loput heidän temppelirahastoonsa.
Kun Alonso ja abuela olivat säästäneet kuukausien ajan, heillä oli viimein riittävästi rahaa matkustaa temppeliin. He pyysivät veli ja sisar Silvaa tulemaan kanssaan. Matkapäivänä he matkustivat pitkän bussimatkan Concepciónin kaupunkiin. Aurinko oli jo melkein laskemassa, kun Alonso huomasi kaukaisuudessa jotakin kultaista.
”Minä näen enkeli Moronin!” Alonso sanoi osoittaen patsasta temppelin sinisen kupolikaton huipulla.
He viettivät yön asunnossa lähellä temppeliä. Aamulla Alonso meni temppeliin sisälle ensimmäistä kertaa. Hän näki sisällä ison kuvan Jeesuksesta. Hän ja abuela pukeutuivat valkoisiin. Alonso tunsi itsensä onnelliseksi ja levolliseksi.
Kun sinetöimisen aika tuli, Alonso käveli kauniiseen huoneeseen, jonka seinillä oli peilejä. Eräs temppelityöntekijä näytti Alonsolle, abuelalle ja veli ja sisar Silvalle, kuinka polvistua erityisen pöydän ääreen, jota nimitettiin alttariksi. Se oli peitetty pehmeällä kankaalla.
Veli ja sisar Silva olivat siellä Alonson isän ja äidin sijaisina. Abuela oli siellä Alonson siskon sijaisena, joka oli kuollut ennen kuin Alonso syntyi.
Kun Alonso sulki silmänsä, hän kuvitteli, kuinka hänen koko perheensä on yhdessä.
Maltan tuskin odottaa, että näen heidät jälleen, Alonso ajatteli. Olen hyvin kiitollinen siitä, että perheet voivat olla yhdessä ikuisesti!
Kuvitus Mark Jarman