Odotan lupauksen täyttymistä
Tyttäreni on ottanut etäisyyttä kirkkoon, mutta tiedän, että häntä siunataan niiden asioiden johdosta, joita hänelle opetettiin evankeliumista.
Kuvitus Megan Schaugaard
Kolme kuukautta ennen 21-vuotispäivääni minut kastettiin yhdessä sisareni, äitini ja kahdeksanvuotiaan veljenpoikani kanssa. Vuosien kuluessa olemme pysyneet tiukasti evankeliumissa monista haasteistamme huolimatta.
Kun mieheni ja minä solmimme avioliiton, teimme lujan päätöksen pysyä aktiivisina kirkossa. Lapsia saatuamme mieheni ja minä pyrimme olemaan hyviä vanhempia ja opettamaan kodissamme evankeliumia.
Eräänä päivänä osallistuin konferenssiin yksivuotiaan tyttäremme kanssa. Konferenssissa vyöhykeseitsenkymmen puhui vanhempien vastuusta opettaa evankeliumia lapsilleen. Sitten hän antoi lupauksen, joka teki minuun valtaisan vaikutuksen. Hän sanoi: ”Jos kaiken sen jälkeen, mitä voitte tehdä opettaaksenne evankeliumia, joku lapsistanne jättää kirkon, häntä siunataan silti, koska hän muistaa ne asiat, joita hän koki kotona.”
Tuon vyöhykeseitsenkymmenen sanat täyttivät minut toivolla, koska minulla oli veljien ja siskojen lapsia, jotka olivat jättäneet kirkon. Vuosia myöhemmin tuo sama yksivuotias, jota olin pitänyt sylissäni siinä konferenssissa, jätti kirkon täytettyään 17 vuotta. Hän oli tavannut jonkun, joka ei ollut juurtunut evankeliumiin, ja he menivät naimisiin. Sen jälkeen hän ei enää koskaan käynyt kirkossa.
Se oli minulle tuskallista. Kyselin itseltäni yhä uudelleen, mitä teimme väärin. Hänen isänsä ja minä olimme aina yrittäneet pitää käskyt ja palvella kirkossa. Me rakastamme lapsiamme ja haluamme heidän parastaan. Monien kyynelten ja kysymysten jälkeen tulimme viimein siihen tulokseen, että lapset kasvavat, käyttävät tahdonvapauttaan eivätkä aina usko sitä, mitä heille kotona opetetaan.
Valitettavasti tyttäreni avioliitto särkyi, eikä hän vieläkään halua palata kirkkoon. En voi tehdä muuta kuin muistaa lupauksen, että hän muistaa ne asiat, joita hänelle opetettiin kotona, ja häntä siunataan niiden johdosta.
Rukoilen edelleen tyttäreni puolesta. Rakastan häntä koko sydämestäni, ja tunnen tuskaa nähdessäni hänen etääntyneen kirkosta. Mutta tiedän, että puutteistani huolimatta asiat, joita opetin hänelle, ovat oikein ja totta. Tiedän, että taivaallinen Isä on oikeudenmukainen ja rakastava ja että Hän kuuntelee rukouksiamme. Sydämessäni on varma tieto siitä, että jos teen parhaani, Hän vastaa niihin hetkenä, jonka Hän näkee oikeaksi.