Pioneerien poluilla Intiassa
Intialaisten kirkon pioneerijäsenten tapaaminen on muuttanut sitä, millaisina kuvittelen pioneerit.
Sisarukset Suvarna ja Sarala Katuka liittyivät kirkkoon vuonna 1984 ja palvelivat myöhemmin lähetystyössä.
”Mä milloin vain muistan taas pioneerit”, kuten Alkeisyhdistyksen laulussa sanotaan, ”on mielessä mulla miehet, naiset niin urhoolliset.”1 Kertomukset myöhempien aikojen pyhien pioneereista, jotka raivasivat uskon polkuja, ovat aina innoittaneet minua. Kun olin nuori äiti, kertomukset pioneeriäideistä muistuttivat minua myöhempien aikojen siunauksistani. Sain synnyttää sairaalassa enkä käsikärryissä!
Määritelmä pioneerista ihmisenä, ”joka kulkee edellä valmistaakseen tai avatakseen muille tien, jota seurata”2, kuvailee myöhempien aikojen pyhien pioneereja vankkuri- ja käsikärrypoluilla kokoontumassa Siioniin. Mutta se kuvailee myös nykyajan pioneereja ja niitä uskon polkuja, joita he muokkaavat kaikkialla maailmassa.
Kun kaikki viisi lastani kävivät jo koulua, aloitin uskontohistorian jatko-opintoni. Tohtorintutkintoni edellyttämän väitöskirjan aiheena päätin tutkia Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa Intiassa. Tutkimukseni Intiassa ovat muuttaneet sitä, millaisiksi kuvittelen pioneerit.
Kirkon tukipilareita
Vuosia aiemmin vuonna 1986, kun olin nuori yliopisto-opiskelija, olin matkustanut Etelä-Aasiaan Brigham Youngin yliopiston Young Ambassadors -ryhmän mukana. Se oli elämää muuttava kokemus, johon sisältyi päivä Kalkutassa äiti Teresan luona. Yhtä innostavaa oli tavata myöhempien aikojen pyhiä, jotka olivat nykyajan pioneereja Intiassa ja Sri Lankassa.
Yksi näistä jäsenistä oli Raj Kumar, joka oli löytänyt kirkon ollessaan katsomassa BYU:n Young Ambassadors -ryhmän esitystä vuonna 1982. Kun tapasimme hänet, hän oli palannut äskettäin lähetystyöstä Fresnosta Kaliforniasta Yhdysvalloista. Hän käytti yhä lähetyssaarnaajan nimikylttiä ja opetti Delhissä ketä tahansa, joka halusi kuunnella. Raj oli yksi noin 600 jäsenestä Intiassa tuohon aikaan, mutta minusta hän vaikutti yksittäiseltä myöhempien aikojen pyhältä satojen miljoonien ihmismeressä.
Vuonna 1986 tapasin Raj Kumarin hänen palattuaan lähetystyöstä. Hän käytti yhä lähetyssaarnaajan nimikylttiä ja opetti evankeliumia kenelle tahansa, joka halusi kuunnella.
Raj Kumarin esimerkki innoitti minua, kun päätin palvella lähetystyössä. Raj raivasi uskon polun myös muutamille ensimmäisille syntyperältään intialaisille lähetyssaarnaajille, jotka palvelivat kotimaassaan. Suvarna Katuka ja hänen lähetystyötoverinsa olivat saaneet jonkin verran lähetystyökoulutusta Chennaissa. Heidän lähetysjohtajansa, jonka asemapaikka oli Singaporessa, antoi Rajille tehtävän kouluttaa heitä lisää Delhissä.
Suvarna Katuka muistaa, kuinka heidän lähetystyönsä muuttui Raj Kumarin esimerkin ja koulutuksen ansiosta. He pystyivät korvaamaan pelontunteensa suuremmalla uskolla ja rohkeudella. Suvarna selitti: ”Silloin alkoi mielestäni todellinen kääntymykseni. Tunsin Pyhän Hengen vaikutuksen, ja silloin päätin auttaa valtakunnan rakentamisessa täällä Intiassa.”3
Suvarna oli liittynyt kirkkoon Rajahmundryssa. Hänet kastettiin viiden veljensä ja yhden siskonsa kanssa vuonna 1984. Kastepäivänään Suvarna asetettiin papiksi ja erotettiin toiseksi neuvonantajaksi lähetysseurakunnan johtokunnassa. Siunauksessa hänelle luvattiin myös, että jos hän pysyisi uskollisena, hän olisi ”kirkon tukipilari Intiassa”.
Myös Suvarnan sisko Sarala palveli lähetystyössä. Ennen lähtöään hän tutustutti ystävänsä Swarupan evankeliumiin. Kun Suvarna palasi lähetystyöstään, hänen sisarensa lähetystyö siunasi häntä, sillä hän solmi avioliiton Swarupan kanssa. Tuosta pienestä lähetysseurakunnasta Rajahmundryssa on nyt tullut vaarna. Monista Rajahmundrysta lähtöisin olevista, kotiin palanneista lähetyssaarnaajista on tullut johtohenkilöitä kirkossa eri puolilla Intiaa.
Tapasin Suvarna ja Swarupa Katukan lapset opettaessani BYU:ssa vuonna 2014. Josh Katuka oli äskettäin palannut lähetystyöstä Bangaloresta Intiasta, ja hänen sisarensa Timnah oli juuri saanut kutsun palvella samalla lähetyskentällä. Kun kysyin Timnahilta ja Joshilta, tuntevatko he Raj Kumarin, he sanoivat: ”Kyllä, hän on enomme!” Raj Kumar oli solminut avioliiton Saralan kanssa.
Olen kiitollinen Katukoille siitä, että he esittelivät minut monille muille pioneereille auttaessaan minua matkustamaan Intiassa. Monet heistä jäljittävät pioneeripolkunsa alun Katukan perheen rakkauteen ja esimerkkiin. Yhdessä vaiheessa Suvarnalla ja Swarupalla oli tilaisuus muuttaa siirtolaisina Kanadaan. Mutta he torjuivat tarjouksen, koska heistä tuntui, että Herra halusi heidän pysyvän Intiassa ja rakentavan siellä Jumalan valtakuntaa. Heidän omistautunut palvelemisensa on todella tehnyt heistä kirkon tukipilareita.
Annapurna ja John Murala, jotka olivat pioneerijäseniä Hyderabadissa, kuvattuina auttamassa nykyaikana esitetyssä käsikärryvaelluksessa ja päivänä, jolloin heidät sinetöitiin Hongkongin temppelissä.
Pioneerijäseniä Bangaloressa ja Hyderabadissa
1900-luvun jälkipuoliskolla kirkko juurtui moniin eri kaupunkeihin Intiassa pioneerijäsenten ansiosta.4 Jokainen kertomus todistaa siitä, kuinka Herra on johtanut kansaansa palautetun evankeliumin piiriin.
Michael Anthoney, pioneerijäsen Bangaloressa (paikallisella kielellä Bengaluru), sai ihmeellisellä tavalla yhteyden erääseen kirkon jäseneen vuonna 1970. Kun Delwin Pond, piispa Utahissa, meni kiropraktikolle selkäkipujen vuoksi, hän näki kiropraktikon vastaanotolla lehtiartikkelin hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka avusti opiskelijoita Intiassa. Hän tunsi voimakkaan kehotuksen avustaa yhtä näistä opiskelijoista. Se johti kymmenen vuoden nimettömään kirjeenvaihtoon, joka huipentui siihen, että Pondit ottivat yhteyttä Michaeliin ja kertoivat hänelle evankeliumista. Michael kastettiin vuonna 1981, ja hän palveli lähetystyössä Salt Lake Cityssä vuonna 1982. Hän palasi kotiin etuajassa, koska hänen äitinsä oli vakavasti sairaana, joten hän palveli viimeiset kolme kuukautta lähetystyöstään Bangaloressa. Siellä hän opetti monia ystäviään ja muita, joista tuli ensimmäisen paikallisen lähetysseurakunnan jäseniä.5 Nyt Bangaloreen on suunnitteilla temppeli.
Elsie ja Edwin Dharmaraju liittyivät kirkkoon Samoassa, ja presidentti Spencer W. Kimball pyysi heitä palaamaan kotikaupunkiinsa Hyderabadiin toimimaan lähetyssaarnaajina suvulleen. Vuonna 1978 Elsien ja Edwinin sukulaisista 22 kastettiin, ja tämä oli alkuna maan ensimmäisen vaarnan perustamiselle Hyderabadiin vuonna 2012.6
Nykyiset Hyderabadin vaarnan jäsenet pitävät itseään myöhempien aikojen pioneereina. Heidän vaarnassaan pioneeripäivän juhlia on vietetty sekä varhaisten pioneerien vaelluksen että nykyajan pioneerimatkojen kunniaksi. Heidän juhlansa ovat sisältäneet ryhmätansseja, muistovaelluksia ja jopa käsikärryretkiä.
Delwin Pond (keskellä) tutustutti Michael Anthoneyn kirkkoon vuonna 1981.
Vuoden 2014 pioneeripäivän juhlassa kirkkorakennuksen taakse asetettiin riviin jääkimpaleita ja jäseniä kehotettiin riisumaan kenkänsä ja kävelemään jään yli ajatellen sitä, kuinka varhaiset pioneerit ylittivät jäisiä jokia. Juhlan päätteeksi Hyderabadin vaarnan jäseniä kannustettiin muistamaan varhaisten pioneerien rohkeus ja se, että ”he kaikki ovat oman sukunsa pioneereja”7.
He myös kuuntelivat, kun John Santosh Murala, joka palveli tuolloin lähetyskentän johtokunnassa, puhui siitä, kuinka hänen tätinsä Elsie ja tämän mies Edwin Dharmaraju tulivat Hyderabadiin opettamaan suvulleen evankeliumia. John oli nuorin niistä 22 pioneerista, jotka kastettiin vuonna 1978.
Kun kävin Hyderabadissa vuonna 2014, John Murala kertoi minulle oman tarinansa ja paljon kirkon historiaa, jota hän on uutterasti koonnut. Hän myös esitteli minut vaimolleen Annapurnalle, joka kertoi minulle yhden vaikuttavimmista myöhempien aikojen pioneerien tarinoista, mitä olen ikinä kuullut.
Annapurna oli 12-vuotias vuonna 1991, kun kaksi lähetyssaarnaajaa Hyderabadissa opettivat evankeliumia hänen veljelleen Murthylle. Annapurnan vanhemmat eivät sallineet hänen kuunnella lähetyssaarnaajia tai käydä kirkossa. Murthy antoi siskolleen kuitenkin Mormonin kirjan sekä tasaiseen tahtiin kirkon kirjallisuutta hänen luettavakseen. Seitsemän vuoden ajan Annapurna tutki evankeliumia itsekseen ja sai lujan todistuksen sen totuudesta. Hän unelmoi kasteelle menosta, palvelemisesta lähetystyössä ja temppeliavioliitosta, mutta hänellä ei ollut vanhempiensa lupaa.
Annapurnan oli tehtävä elämässään vaikea päätös, kun hänet esiteltiin John Muralalle. John oli pysynyt lujana todistuksessaan mentyään kasteelle vuonna 1978 ja etsi puolisokseen kirkon jäsentä. Hyvin lyhyessä tapaamisessa, jossa Annapurna lausui todistuksensa evankeliumista, John vakuuttui siitä, että oli tavannut tulevan vaimonsa. Annapurna tiesi, että jos hän menisi naimisiin Johnin kanssa, hän voisi mennä kasteelle ja tulla jonakin päivänä sinetöidyksi temppelissä. Samoihin aikoihin Annapurnan vanhemmat suunnittelivat tyttärelleen kuitenkin järjestettyä avioliittoa.
Annapurna teki vaikean päätöksen lähteä kotoaan ja mennä naimisiin Johnin kanssa. Hänestä tuntui, että se oli ainoa keino, jolla hän voisi liittyä kirkkoon. Hän sanoi, että hän oli ”täysin murtunut” joutuessaan jättämään vanhempansa. Mutta vielä tänäkin päivänä hän vakuuttaa: ”Minun oli otettava se askel kaikkien pelastukseksi, – – jälkeläisteni tähden sekä myös vanhempieni ja heidän esivanhempiensa tähden, jotta heidän temppelityönsä voitaisiin tehdä.”8
Taiteilijan esitys Intian Bangaloren temppelistä. Tontille on suunnitteilla myös seurakuntakeskus, jakelukeskus, kirkon toimistoja ja vierastalo temppelissäkävijöille.
John ja Annapurna ovat kiitollisia siitä, että Annapurnan vanhemmat ovat nyt hyväksyneet heidän avioliittonsa. Monet jäsenet Intiassa ovat tehneet uhrauksia, aivan kuten varhaiset pioneerit, jotta voivat liittyä kirkkoon. Silti nämä pyhät ovat ponnistelleet eteenpäin uskon turvin, koska he pitävät itseään pioneereina ja sukunsa yhdistävänä siteenä kummallakin puolen verhoa. Arvostan monia kertomuksia uskosta, uhrauksesta ja rohkeudesta, joita olen kuullut jäseniltä heidän raivatessaan polkuja uusille evankeliumin rajaseuduille. Ajattelen yhä pioneereja, jotka vetivät käsikärryjä ja ylittivät jäisiä jokia, mutta nyt voin kuvitella mielessäni nykyajan pioneereja Intiassa ja kaikkialla maailmassa.
Viime kädessä kaikki pioneeripolut ovat niiden raivaamia, jotka ovat kulkeneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen jalanjäljissä. Uudessa testamentissa Kristusta kutsutaan ”pelastuksemme pioneeriksi” (Hebrews 2:10, New Revised Standard Version). Jeesus Kristus on valmistanut meille keinon palata taivaalliseen kotiimme. Todelliset pioneerit seuraavat Kristusta ja johtavat meitä Hänen luokseen Hänen johtaessaan tätä ihmeellistä tekoa ja ihmettä myöhempinä aikoina.