Kun tunsin kirkon pettäneen minut
Miksi lähdin. Ja miksi tulin takaisin.
Kuvitus Mark Smith
Useita vuosia sitten seurasin sosiaalisessa mediassa kahden aiemman lähetystyötoverini välistä keskustelua. He olivat miehiä, joita rakastin ja kunnioitin.
He keskustelivat kysymyksistä, joita heillä oli kirkosta ja sen opista. Pian kävi selväksi, että he kumpikin olivat jättäneet kirkon. Se järkytti ja vaivasi minua. En ollut koskaan kuullut muutamista asioista, joista he keskustelivat. Minusta tuntui, että minun piti tietää, oliko näillä asioilla mitään merkitystä. Niinpä aloin perehtyä sellaisten henkilöiden väitteisiin, joilla oli kirkkoa koskevia huolenaiheita.
Jotkin asiat, joista luin seuraavien kahden vuoden aikana, johtivat minut kyseenalaistamaan kirkosta kaiken. Jotkut, jotka kokevat tämän, tuntevat surua. He murehtivat uskonsa menetystä. Minä suutuin. Tunsin, että kirkko oli pettänyt minut. En ollut varma siitä, mikä oli todellista tai kehen saatoin luottaa.
Minun oli vaikea käydä kirkossa. Pyysin vapautusta tehtävästäni. Suhteeni vaimooni Cheriin ja perheeseeni kiristyi. Kävin edelleen kirkossa, mutta tein sen pelkästään näön vuoksi ja koska yritin pitää perheeni koossa. Elämä oli kaaoksessa. En pystynyt tuntemaan Hengen vaikutusta ja epäilin, olinko koskaan edes todella tuntenut Pyhää Henkeä.
Kun vanhin lapsemme Kayson oli lähdössä lähetystyöhön, minä synkistin tapahtuman, jonka olisi pitänyt olla iloinen. Kahden vuoden jälkeen suurin osa lähipiiristäni tiesi, mitä olin kokemassa. Kun he kaikki lähtivät temppeliin Kaysonin kanssa tämän ensimmäisellä kerralla, minä en ollut paikalla.
Kaikessa siinä tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.
Tukea kaikkialla ympärilläni
Yhtenä päivänä veljeni kokoontuivat puhumaan kanssani siitä, mitä olin kokemassa. En oikeastaan muista, mitä he sanoivat, mutta tiesin, että he tekivät sen rakkaudesta. Puhuessamme aloin oivaltaa, mistä jäin paitsi. Siitä tuli sysäys muutokseen. Minun olisi pitänyt olla se, joka asetti Kaysonin vanhimmaksi. Minun olisi pitänyt olla se, joka toimi hänen saattajanaan temppelissä. Minun olisi pitänyt olla se, joka antoi hänelle isän siunauksen ennen kuin hän lähti. Noissa hänen elämänsä tärkeimmissä tapahtumissa minun olisi pitänyt olla paikalla eikä kenenkään muun. Muistan kysyneeni itseltäni: ”Mitä minä oikein teen?”
Pian sen jälkeen eräs hyvä ystävä tunsi innoitusta esitellä minut hänen vaarnansa johtokunnan jäsenelle. Tämä ystävällinen mies kuunteli tarkoin kertomustani ja näytti tietävän, mitä aioin sanoa jo ennen kuin sanoin sen. Puhuimme tuntikausia. Kertomukseni, kysymykseni ja järkeily, jolle olin altistunut, olivat hyvin samanlaisia kuin mitä muut olivat hänelle kertoneet. Aloin oivaltaa, että moniin huolenaiheisiini oli järkeviä vastauksia ja että monet kysymyksistäni, vaikka ne olivatkin vilpittömiä, olivat kylväneet mieleeni ihmiset, joiden tarkoituksena oli vahingoittaa uskoa.
Ratkesivatko kaikki kysymykseni ja huolenaiheeni heti? Eivät tietenkään. Mutta sydämeni pehmeni sen verran, että oivalsin suuren totuuden: kysymykset ovat hyviä, mutta jotkin kysymykset ovat tärkeämpiä kuin toiset.1 Olivatko perheeni ja asemani menettäminen Jumalan edessä muutaman vastaamattoman kysymyksen arvoisia? Kun keskityin ensin kysymyksiin, jotka olivat tärkeimpiä, ja asetin Jumalan taas ensimmäiselle sijalle sydämessäni, aloin löytää vastauksia, jotka saivat minut vakuuttumaan siitä, että olin palaamassa oikealle polulle.
Myös vaarnanjohtajani ja piispani ottivat minuun yhteyttä. He olivat suuri apu minulle ja Cherille synkkinä hetkinä. He eivät koskaan antaneet periksi. He ja sukulaiseni kummallakin puolen verhoa auttoivat minua merkittävästi. Tiedän, että taivaallinen Isä tuntee meidät ja rakastaa meitä. Hän asettaa polkumme varrelle ihmisiä, kun me tarvitsemme heitä. Meidän pitää vain olla halukkaita ottamaan vastaan heidän apunsa.
Mitä teet, jos se olet sinä
Tiedän, että on muitakin, jotka saattavat olla kokemassa jotakin samankaltaista. Kyseessä saatat olla sinä tai joku tuttusi.
Tiedän, että Vapahtaja perusti kirkkonsa antaen valtuuden suoda toimitukset ja liitot, joita tarvitsemme palataksemme Hänen luokseen. Saatana paiskii vimmatusti töitä saattaakseen Herran kirkon huonoon valoon käyttämällä kaikkia mahdollisia keinoja. Kysymysten herättäminen ja epäilysten luominen on helppoa. Kuka tahansa voi langeta hänen ansoihinsa. Voi olla paljon helpompaa luottaa tietoon ja vastauksiin, joita muut antavat, kuin tehdä työtä löytääkseen totuuden itse ”tutkimalla ja myös uskon kautta” (OL 88:118, kursivointi lisätty). Mutta pohjimmiltaan juuri sitä Jumala vaatii.
Jos kamppailet kirkkoa koskevien kysymysten ja epäilysten tai uskosi kanssa, et löydä totuutta lukemalla blogeja tai kuuntelemalla podcasteja, joiden tekijät ovat eri mieltä kirkon kanssa tai jotka ovat jättäneet kirkon. Mutta et luultavasti ole tyytyväinen pinnallisiin vastauksiinkaan, etkä kenties pidä ehdotuksesta jättää kysymyksesi odottamaan.
Olen oppinut, ettemme me voi elää aina lainavalolla, vaan sen sijaan meidän täytyy kääntyä Jumalan puoleen, joka on kaiken valon ja totuuden lähde (ks. OL 93:26). Meidän täytyy tutkia sitä omassa mielessämme ja meidän täytyy myös kysyä Jumalalta, onko se, mitä ajattelemme, oikein (ks. OL 9:8). Meidän täytyy ottaa asioista selvää itse, kuten Joseph Smith teki (ks. JS–H 1:20), ja olla kärsivällisiä tutkimisessamme (ks. Alma 32:41). Mutta oppiminen uskon kautta tarkoittaa, että meidän täytyy koetella totuutta elämällä sen mukaan (ks. Joh. 7:17; 1. Tess. 5:21).
Kun tutkin kirkon vastaisia asioita, minusta tuntui kuin olisin ollut kirjaimellisesti pimeyden sumussa (ks. 1. Nefi 8:23–24; 12:17). Se, että tartuin Jumalan sanaan ja otin sen ensimmäisen askeleen kohti Häntä, riittivät siihen, että Hän lähetti Henkensä koskettamaan sydäntäni.
Riittääkö toivo?
Muutama viikko sen jälkeen kun Kayson oli lähtenyt lähetystyöhön, vaarnanjohtajani kävi meillä. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut niiden viikkojen aikana, jotka seurasivat keskusteluani veljieni kanssa. Sanoin, että haluaisin saada uuden temppelisuosituksen. Hän kysyi, pystyisinkö vastaamaan suosituskysymyksiin asianmukaisesti. Minä tunnustin: ”Vaarnanjohtaja, en taida vielä pystyä sanomaan, että tiedän kirkon olevan totta, mutta toivon todella koko sydämestäni, että se on. Ja aion elää elämääni tuon toivon mukaisesti. Riittääkö se?”
Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Travis, se tulee riittämään aina.”
Odotan yhä, että ymmärtäisin joitakin asioita, kun taas toiset asiat ovat tulleet minulle hyvin selviksi. Tiedän, että taivaallinen Isä rakastaa minua. Tiedän, että me saatamme harhailla ja kamppailla jonkin aikaa. Mutta tiedän, että Kristuksen, Hänen sovituksensa ja sen tuoman toivon avulla on mahdollista palata polulle, joka johtaa takaisin Hänen luokseen.
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.