”Kuka osui poikaani?”
Olin kuvitellut mielessäni, kuinka huutaisin sille henkilölle, joka oli osunut poikaani, mutta sitten kohtasin ajajan kasvokkain.
Kuvitus Ellerie Arnold
Olin juuri vienyt tyttäreni ystävän luo, kun mieheni Jonathan soitti. Hän kertoi minulle, että auto oli osunut 11-vuotiaaseen poikaamme Aideniin, kun poikamme ja Jonathan olivat ylittämässä katua.
Ajaja oli kääntynyt vasemmalle Jonathanin edessä eikä ollut nähnyt pyöräilevää Aidenia. Ajaja oli osunut Aidenin pyörän etuosaan. Aiden oli lentänyt ilmaan pitäen yhä kiinni pyörästä ja pudotessaan lyönyt päänsä auton kylkeen. Sitten hän oli iskeytynyt katuun pyörän kaatuessa hänen päälleen. Onneksi hänellä oli ollut kypärä päässä. Jonathanin soittaessa paikalle ambulanssia auton kuljettaja ja useat muut ihmiset olivat pysähtyneet auttamaan.
Ajatukseni ja tunteeni olivat yhtäkkiä yhdessä myllerryksessä. Kiihdytin kohti risteystä, jossa onnettomuus oli tapahtunut, ja toivoin saavani ambulanssin kiinni, jotta voisin olla Aidenin kanssa.
Ajatukset ajajan kimppuun käymisestä vilisivät mielessäni. ”Mitä ihmettä se ajaja oikein ajatteli?” ajattelin. ”Oliko hän juovuksissa? Puhuiko hän puhelimessa?” Olin raivoissani ja hirvittävän huolissani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pahasti Aiden oli loukkaantunut.
Saapuessani tapahtumapaikalle ambulanssi oli jo lähtenyt. Paikalla oli enää muutama poliisiauto ja auto, joka oli pysäköity kadunvarteen. Auton vieressä seisoi hätääntyneen näköinen nainen.
Menin hänen luokseen ja kysyin: ”Näittekö, kuka osui poikaani?”
Hän sanoi hiljaa: ”Minä.”
Olin kuvitellut mielessäni, kuinka huutaisin sille varomattomalle henkilölle, joka oli osunut poikaani, mutta kun kohtasin ajajan kasvokkain, kielteisyyteni haihtui. Huomasin itkeväni ja halaavani häntä. Hän pyysi anteeksi, ja minä sanoin hänelle, että asiat järjestyisivät. Sain myöhemmin kuulla, että juuri nuo sanat Aiden oli sanonut naiselle ennen poliisien tuloa. Loppujen lopuksi Aiden selvisi onnettomuudesta vain muutamin naarmuin ja ruhjein.
Olen kiitollinen, että sinä ratkaisevana hetkenä rakastava taivaallinen Isämme siunasi minua voimalla osoittaa anteeksiantoa eikä vihaa, vaikka en pyytänytkään sitä Häneltä. Tiedän, että Hän on tietoinen meistä ja tarjoaa meille aina apuaan.