Kokemuksia lähetystyöstä
Tutustuin Jeesuksen Kristuksen kirkkoon 13-vuotiaana, jolloin meillä alkoi käydä pari ”uskonsisarta”. Toinen heistä oli amerikkalainen. Kenties ujosta luonteestani johtuen en osallistunut heti keskusteluihin. Saatoin kuunnella keskusteluja viereisestä huoneesta, mutta lopulta jokin sai minut osallistumaan.
Englannintuntien ansiosta kerrostalossa sijainneessa kappelissa oli Nuorten Valistuskerhon iltoina suorastaan ruuhkaista. Seurakunnan joulujuhla jouduttiin järjestämään vuonna 1959 kaupungilta vuokratuissa tiloissa. Osallistujia oli yli 200! Tämä oli seurausta juuri englannintunneista.
Tuohon aikaan seurakunnanjohtajana toimi nuori kokoaikainen lähetyssaarnaaja Larell Davenport. Hänen pitämänsä luettelon mukaan Turussa oli melko vähän jäseniä. Luetteloon lisättiin nimiä aina, kun joku kastettiin. Oman nimeni kohdalla oli numero 68. Suomalaisia veljiä oli vähän, ja siksi lähetyssaarnaajat johtivat seurakuntaa. Apuyhdistyksellä oli kuitenkin ollut suomalaiset johtajat jo yli kymmenen vuotta.
Turussa palveli lopulta 16 kokoaikaista lähetyssaarnaajaa. Me nuoretkin läksimme joskus puku päällä polkemaan heidän parinaan tapaamaan tutkijoita, joita oli niin paljon, ettei kaikkia edes ehditty opettaa.
Englannintunneilla oli viisi rinnakkaista luokkaa, joihin kaikkiin riitti osallistujia. Kirkkomme taisi olla ainoa paikka, jossa opetusta annettiin aitojen syntyperäisten kielenpuhujien voimin. Nuorten toiminta (siihen aikaan ”12–100-vuotiaille nuorille”) sai vahvistusta englannintunneilla kävijöistä, joita osallistui joskus myös pyhäkouluun ja iltakokoukseen. Iltakokous, jota kutsutaan nykyisin sakramenttikokoukseksi, oli aina kello 18.30. Tuohon aikaan myös pyhäkoulussa jaettiin sakramentti.
Turussa kirkkoon liittyi yhden vuoden aikana 1960-luvun alussa yli 100 henkilöä. Meitä nuoria pappeja pyydettiin kastajiksi. Minäkin sain kastaa tuolloin useita henkilöitä kappelihuoneiston keittiöön pystytetyssä altaassa, jota kuljetettiin seurakunnasta toiseen.
Käännynnäisten määrään vaikuttivat englannintuntien lisäksi myös Wilford Woodruffin ”tutkija-takkavalkeailtaohjelma” ja erityisesti tämän ohjelman mukaiset kotikokoukset. Lähetyssaarnaajat toivat niihin tutkijoitaan, ja jäsenet kutsuivat tuttujaan. Näitä kotikokouksia saattoi olla eri paikoissa useita samalla viikolla. Muistan vieläkin kotimme olohuoneen, jonne kaikki talon tuolit oli kerätty. Olohuone oli niin täynnä, että jotkut osallistujat seisoivat eteisessä kuuntelemassa.
Elettiin 1950-luvun lopun lähetysjohtajan Ruby Warnerin ennustamaa lähetyskentän kulta-aikaa. Yhteistyö lähetyssaarnaajien ja jäsenten välillä oli tiivistä ja läheistä. Meidänkin kotonamme lähetyssaarnaajia tavattiin jatkuvasti ja he osallistuivat kaikkeen toimintaan – jopa nuorten yöretkiin. Lähetystyö kukoisti.
Myös kappelilla pidettäviin kokouksiin riitti tulijoita paljon enemmän kuin mitä oli jäseniä. Sielläkin jotkut joutuivat seuraamaan puheita eteisen ovelta. Keksittiin ratkaisu: poistettiin kappelihuoneen ja sen takana olevan tilan väliseinä. Talkoissa olivat seurakunnan veljistä myös nuoremmat ja joku sisarkin.
Tilaongelmat eivät ratkenneet, joten aika pian Turkuunkin alettiin rakentaa omaa kappelia silloin alkaneessa toisessa rakennusaallossa. Ensimmäisenä oman kappelirakennuksen olivat saaneet suuret ja vahvat seurakunnat (mm. Hämeenlinna ja Pori) rakennusliikkeiden avaimet käteen -periaatteen mukaisesti. Turku oli siihen asti kehittynyt hitaasti, esimerkiksi pappeusveljet puuttuivat seurakunnasta lähes kokonaan.
Emme silloin kuusikymmentä vuotta sitten itse tajunneet, kuinka ihmeellistä lähetystyöaikaa elimme, vaan pidimme sitä melkein normaalina.
Kymmenen vuotta myöhemmin Turussa vieraillut silloinen lähetysjohtaja Orval L. Nelson sanoi: ”Ihmeitä ei tapahdu, ne saadaan aikaan!” Hän puhui uskon voimasta ja siitä, kuinka on myös itse tartuttava toimeen. Ihmeet todellakin seurasivat toistaan.
Muisteltuamme 1960-luvun kokemuksia käynnistimme kotikokoukset jälleen 2000-luvun alussa. Meillä kokouksia saattoi olla jopa kerran viikossa. Kutsuimme lähetyssaarnaajia tutkijoineen ja myös jäseniä ystävineen evankeliumiaiheiseen keskusteluiltaan, jossa oli aina myös pieni tarjoilu.
Joskus koimme pieniä ihmeitä. Kun Jukka ja Seiju Hilakari olivat vanhempana lähetyssaarnaaja-avioparina Turussa, he toivat kotikokouksiimme aina monia vieraita, joiden kastetilaisuuksiin saimme sitten osallistua pari viikkoa myöhemmin.
Kerran kotikokoukseemme tuli itävaltalainen opiskelija, jolla oli monia kysymyksiä ja epäilyjäkin evankeliumin suhteen. Onneksi meillä oli paikalla myös saksaa puhuvia henkilöitä. Illan ohjelman jälkeen he vastailivat vieraan kysymyksiin ja kertoivat omista evankeliumiin liittyvistä kokemuksistaan. Opiskelija oli kutsuttu seuraavan lauantain satelliittilähetykseen kappelille. Hän tuli juttelemaan ja kertoi käyttäneensä ohjetta ”kysy Jumalalta”. Vastaus tuli, ja hän oli nyt valmis kasteelle. Kastepäivää voitiin aikaistaa kolme viikkoa. Myöhemmin tapasimme hänet Wienin kappelilla Itävallassa. Hän oli aktiivinen kirkossa, avioitunut kirkon jäsenen kanssa, ja heillä oli kaksi lasta.
Odotamme nyt innolla seuraavaa kulta-aikaa, joka tulee tapahtumaan uudella ihmeellisellä tavalla!