Se viides kerta
Venäjän keväällä aloittama hyökkäys Ukrainaan järkytti perhettämme syvästi. Heräsi halu tehdä jotakin, mikä sitten johti ajatukseen kymmenen viikon kesätoiminnasta Pietarsaaren seurakunnan kauniilla pihalla. Olimme mieheni kanssa useasti rukouksessa ilmaisseet Herralle halumme auttaa. Yhdessä ihanien lähetyssaarnaajien kanssa rupesimme toteuttamaan asiaa.
Alku oli hankala. Yritimme eri tavoin saada yhteyttä ukrainalaisiin. Kirjoitimme kutsukirjeitä ukrainan ja venäjän kielellä ja jaoimme niitä. Otimme yhteyttä henkilöihin, jotka tunsivat jonkun ukrainalaisen – mutta tuloksetta.
Kun viisi viikkoa oli mennyt ilman merkittävää tulosta, mieheni kysyi: ”Joko luovutat?” En voinut. Olin rukoillut, paastonnut ja kaikin tavoin pyrkinyt lähelle Herraa tunteakseni Hänen johdatustaan. Ajattelen, että se, mikä tuntui oikealta tiistaina, on oikein myös torstaina – vaikka epäröinti olisikin silloin jo alkanut vallata mielen. Nefikään ei onnistunut ensimmäisellä kerralla.
Haluan uskoa presidentti Nelsonia, kun hän sanoo: ”Kun rukouksistamme tulee tapa, ihmeistä tulee elämäntapa”. Emme olleet vielä valmiita luovuttamaan.
Juuri sinä viidentenä iltana lähetyssaarnaajat ilmoittivat, että oli saatu yhteys paikallisen Ukraina-keskuksen puheenjohtajaan Yuliiaan. Tapaaminen kirkolla oli hyvin positiivinen, ja hän lupasi laittaa kutsun ukrainalaisille.
Kun koitti 12. heinäkuuta, kirkon pihalle tulikin yhteensä lähes seitsemänkymmentä äitiä, nuorta, lasta ja muutama isäkin. Siitä syntyi kuusi ihanaa kesäiltaa, viimeinen heidän pyynnöstään. Lähetyssaarnaajat kantoivat ulos pingispöydän, pöytiä ja tuoleja ja laittoivat lentopalloverkon puitten väliin. Aurinkokin paistoi joka ilta.
Mieheni hoiti tarjoilun ulkona katoksen alla paistaen vohveleita viidestä litrasta taikinaa. Hän sai heti ensimmäisenä iltana avuksi Azarin. Mammadli Azar on syntyjään Azerbaidžanista mutta on asunut kauan Ukrainassa. Ukrainalaiset olivat aina hyvin kiitollisia ja auttavaisia. Azar sanoi liikuttuneena viimeisenä iltana: ”Näinhän kirkkojen pitäisi toimia.”
Yuliian kertoi, että heillä olisi kangaskasseja, joihin he haluaisivat painattaa jotakin, ja niitä myymällä saada tarvikkeita miehille ja naisille rintamalla. Ehdotin, että voisimme maalata niihin auringonkukkia. Mieheni teki auringonkukista muovikaavaimia ja värejäkin löytyi. Tästä toiminnasta tuli niin suosittua, että maalasimme kasseja joka viikko.
Kasseista tuli varsinaisia taideteoksia. Niitä syntyi lähes viisikymmentä. Saimme monta ystävää, joista olemme kiitollisia. Oli tilaisuus osoittaa vilpitöntä ja pyyteetöntä rakkautta. Ystävämme kiittivät ja kertoivat nauttineensa tapaamisista. Olemme puolisoni kanssa todenneet, että juuri nyt koemme ihmettä.