Viikko 30: Päivä 4

Käsikärrypioneerit, 1856–1860

Johdanto

Pyhät, jotka saapuivat Suolajärven laaksoon vuonna 1847, ryhtyivät työhön aloittaakseen maanviljelyn ja hyödyntääkseen muita luonnonvaroja tulevaa alueelle muuttoa varten. Syyskuussa 1851 presidentti Brigham Young ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa toistivat kaikkia Iowassa ja ympäri maailmaa asuvia pyhiä koskevan kutsun kokoontua Suolajärven laaksoon. Monet myöhempien aikojen pyhät vastasivat presidentti Youngin kutsuun tehden suuria uhrauksia. Kahdentoista apostolin koorumin jäseniä lähetettiin valvomaan muuttoa, ja vuonna 1852 Suolajärven laaksoon johtavalla reitillä matkasi enemmän pyhiä kuin minään muuna vuonna. Lisäksi monet pyhät matkasivat Suolajärven laaksoon vuosina 1856–1860 käsikärrykomppanioissa.

Pyhät noudattavat neuvoa kokoontua Suolajärven laaksoon

Kuvittele, että sinua on pyydetty matkustamaan jalan yli 2 000 kilometriä vetäen perässäsi kärryjä ja että sinun sallitaan ottaa mukaan henkilökohtaisia tavaroita vain vajaan 8 kg:n verran. Tarjoutuisitko vapaaehtoiseksi tälle matkalle?

Vuosina 1856–1860 lähes 3 000 pyhää päätti matkata länteen Yhdysvaltain tasankojen yli Utahiin vetäen omaisuuttaan käsikärryissä. Useimmat käsikärrykomppaniat lastasivat käsikärryihin muonaa ja henkilökohtaisia tavaroita ja kävelivät Iowa Citystä Iowasta Salt Lake Cityyn Utahiin. Viimeiset kolme komppaniaa aloittivat matkansa Florencesta Nebraskasta.

Mikäli mahdollista, kerää kotona joitakin tavaroita, joiden mukaan ottamista olisit harkinnut, jos olisit ollut yksi käsikärrypioneereista. Punnitse tavarat vaa’alla, jotta saat käsityksen siitä, miten paljon voisit ottaa mukaasi 7,7 kg:n painorajoitusta soveltaen.

Kun tutkit tätä oppiaihetta, pohdi seuraavaa kysymystä: Mistähän syystä pyhät olivat halukkaita uhraamaan niin paljon päästäkseen Utahiin?

Useimmat kirkon jäsenet – myös ne, jotka asuivat Yhdysvaltain ulkopuolella – halusivat kerääntyä pyhien kanssa Utahiin. Monilla ei kuitenkaan ollut riittävästi rahaa tai tarvikkeita sinne päästäkseen. Tästä syystä presidentti Brigham Young perusti vuonna 1849 jatkuvan siirtolaisrahaston. Rahastosta myönnettiin siirtolaisille laina, jonka avulla nämä pystyivät maksamaan matkan ja tarvikkeet. Vuonna 1855 monien eri taloudellisten ongelmien vuoksi rahasto tyhjeni ja presidentti Young oli huolissaan siitä, ettei se riittäisi niiden pyhien avustamiseen, jotka halusivat muuttaa vuonna 1856. Hän ehdotti, että niiden siirtolaisten, jotka tarvitsivat avustusta rahastosta, tulisi käyttää matkatessaan käsikärryjä eikä vankkureita. Käsikärryt olivat paljon halvemmat, jolloin suurempi määrä pyhiä voisi tehdä muuttomatkan.

Vaikka matkanteko oli vaikeaa, vuosina 1856–1860 kymmenestä käsikärrykomppaniasta kahdeksan teki matkan onnistuneesti ja käsikärrykomppanioiden kuolleisuusluku oli suunnilleen 3 prosenttia, mikä on verrattavissa tavallisen vankkurikomppanian kuolleisuuslukuun. Mutta vuonna 1856 neljäs ja viides käsikärrykomppania lähtivät matkaan loppukesästä ja kokivat ankaria koettelemuksia. Nämä olivat Willien käsikärrykomppania, jota johti James G. Willie, ja Martinin käsikärrykomppania, jota johti Edward Martin. Kun komppaniat olivat matkanneet noin 1 600 kilometriä länteen päin Iowasta, niiden ruoka ja tarvikkeet olivat vaarallisen vähissä. Kumpikin komppania joutui lisäksi ankarien talvimyrskyjen kouriin, mikä pysäytti niiden etenemisen. Nämä pyhät kärsivät hirvittävästi hangissa ja kovissa pakkasissa.

Lokakuun 19. päivänä 1856 Martinin käsikärrykomppanian jäsenten oli ylitettävä leveä joki talvimyrskyn riehuessa. Monet komppanian jäsenet, kuten Aaron Jackson, olivat heikossa kunnossa ja sairaita, ja joen ylitys vaati heiltä kalliin veron. Elizabeth Jackson kuvaili, mitä hänen miehelleen tapahtui muutama päivä myöhemmin:

”Menin nukkumaan noin yhdeksältä illalla. – – Nukuin – kuten minusta tuntui – noin puoleenyöhön. Palelin hirveästi. Sää oli pureva. Kuuntelin tarkasti, hengittikö mieheni – hän makasi niin hiljaa. En kuullut hänen hengitystään. Hätäännyin. Panin käteni hänen rinnalleen, jolloin kauhukseni tajusin, että pahimmat pelkoni olivat varmistuneet. Mieheni oli kuollut. – – Huusin apua muilta teltassa olijoilta. He eivät pystyneet auttamaan minua. – – Kun aamu sarasti, muutamat komppanian miehistä valmistivat ruumiin hautaamista varten. – – He kietoivat hänet huopaan ja asettivat hänet pinoon 13 muun kanssa, jotka olivat kuolleet, ja sitten peittivät hänet hankeen. Maa oli jäätynyt niin kovaksi, etteivät he pystyneet kaivamaan hautaa.” (Leaves from the Life of Elizabeth Horrocks Jackson Kingsford, 1908, s. 6–7; ks. myös history.lds.org.)

1. Jos olisit voinut kirjoittaa kirjeen, jonka Elizabeth Jackson olisi voinut lukea tänä vaikeana aikana, niin mitä olisit sanonut kannustaaksesi häntä olemaan antamatta periksi? Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi lyhyt kirje Elizabethille.

Etsi todisteita Elizabethin uskosta hänen kertomuksensa loppuosasta:

”Hänet jätettiin siihen nukkumaan rauhassa, kunnes Herran pasuuna soisi ja Kristuksessa kuolleet heräisivät ja tulisivat esiin ensimmäisen ylösnousemuksen aamuna. Silloin sydämemme ja elämämme yhdistyvät jälleen ja iankaikkisuus pukee meidät ikuisella elämällä.

En yritä kuvailla tunteitani huomattuani jääneeni siten leskeksi kolmen lapsen kanssa sellaisissa oloissa. En pysty siihen. Mutta uskon, että asioita tallentava enkeli on merkinnyt sen muistiin taivaan arkistoihin ja että kärsimykseni evankeliumin tähden pyhittyvät minun hyväkseni.” (Leaves from the Life of Elizabeth Horrocks Jackson Kingsford, s. 7; ks. myös history.lds.org.)

2. Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

   1. Mikä Elizabethin kertomuksen mukaan on yksi tarkoitus kärsimisellemme ja uhrauksillemme evankeliumin tähden?

   2. Ilmaus ”pyhittyvät minun hyväkseni” tarkoittaa sitä, että Elizabethin kärsimykset pyhitettäisiin ja ne koituisivat hänen siunauksekseen. Vaikka et ehkä kärsikään siten kuin hän, niin millä tavoin saattaisit joutua kärsimään evankeliumin tähden? Kuinka nämä kokemukset saattaisivat olla sinulle siunaukseksi?

Aaron Jacksonin kuolemaa seuraavina muutamana päivänä Martinin käsikärrykomppania sinnitteli eteenpäin noin 16 kilometrin matkan. Tuona aikana kuoli monia. Yhtenä iltana tässä vaiheessa matkaa kenelläkään ei ollut riittävästi voimia pystyttää telttoja. Elizabeth Jackson istui kivellä yksi lapsistaan sylissään ja toiset kummallakin puolellaan. Hän istui siinä paikassa aamuun asti. Elizabeth masentui. Sitten lokakuun 27. päivän iltana hän sai kokemuksen, joka toi hänelle toivoa pelastumisesta:

”On ilman muuta selvää, että sellaisissa epäsuotuisissa olosuhteissa olin menettänyt toivoni. Olin noin 10 000 kilometrin päässä kotimaastani karussa, kallioisessa, vuoristoisessa maassa. Olin äärimmäisessä hädässä, maa oli lumen peitossa, vedet jään peitossa, ja minulla oli kolme isätöntä lasta eikä juuri mitään, millä suojella heitä armottomilta myrskyiltä. Kun menin sinä iltana, 27. lokakuuta, nukkumaan, sain hämmästyttävän ilmoituksen. Unessani mieheni seisoi vierelläni ja sanoi: ’Piristy, Elizabeth, sillä pelastuminen on lähellä.’” (Leaves from the Life of Elizabeth Horrocks Jackson Kingsford, s. 8; ks. myös history.lds.org.)

Elizabethin uni toteutui. Seuraavana päivänä Salt Lake Citystä tulevat pelastajat pääsivät Martinin käsikärrykomppanian luo.

Lokakuun 4. päivänä 1856, viikkoja ennen kuin käsikärrykomppaniat joutuivat talvimyrskyjen kouriin, matkaajat kertoivat presidentti Brigham Youngille, että tasangoilla satojen kilometrien päässä oli yhä pioneerikomppanioita. Seuraavana päivänä sunnuntain jumalanpalveluksessa Brigham Young puhui näiden käsikärrypioneerien pelastamisesta:

”Monet veljistämme ja sisaristamme ovat tasangoilla käsikärryineen, ja monet ovat luultavasti nyt seitsemänsadan mailin [noin 1 100 km] päässä tästä paikasta, ja heidät pitää tuoda tänne. Meidän on lähetettävä heille apua. – –

Tämä on minun uskontoni. Näin Pyhä Henki, joka minulla on, käskee tehdä. Hän käskee pelastaa nuo ihmiset. – – Tämä on se pelastus, jota minä nyt pyydän, että pelastamme veljemme, jotka muutoin kuolisivat tai kärsisivät tavattomasti, jos emme lähetä heille apua.

Vetoan piispojen apuun tänä päivänä. En odota huomiseen enkä seuraavaan päivään saadakseni 60 hyvää muulivaljakkoa ja kahdettoista tai viidettoista vankkurit – – [sekä] myös 12 tonnia jauhoja ja 40 hyvää ohjastajaa niiden lisäksi, jotka ajavat valjakoita. – –

Minä sanon teille kaikille, ettei uskonne, uskontonne ja uskontunnustuksenne tule milloinkaan pelastamaan teistä yhdenkään sielua meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette noudata juuri niitä periaatteita, joita nyt opetan teille. Menkää hakemaan nuo ihmiset, jotka ovat nyt tasangoilla.” (”Remarks”, Deseret News, 15. lokakuuta 1856, s. 252; ks. myös Kirkon historia aikojen täyttyessä, uskonto 341–343, 2004, s. 383.)

Minkä periaatteen presidentti Brigham Young opetti pyhille?

Monet miehet ja naiset vastasivat profeetan kutsuun auttaa kärsiviä pyhiä. Kahden päivän kuluessa presidentti Youngin saarnasta miehiä lähti etsimään käsikärrypioneereja ajaen vankkureita, jotka olivat täynnä tarvikkeita.

3. Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

   1. Kuinka tämä pelastuspyrkimys on saattanut olla uhraus Suolajärven laaksossa olleille pyhille?

   2. Mitä uhrauksia me voimme tehdä auttaaksemme niitä, joilla on fyysisiä tarpeita?

   3. Mitä uhrauksia me voimme tehdä auttaaksemme niitä, joilla on hengellisiä tarpeita?

Lokakuun 21. päivänä 1856 ensimmäiset pelastusvankkurit saavuttivat Willien käsikärrykomppanian. Jotkin näistä vankkureista jäivät sinne, mutta useimmat niistä jatkoivat matkaa auttaakseen Martinin käsikärrykomppaniaa. Lokakuun 23. päivänä Willien komppania matkasi noin 24 kilometriä lumimyrskyssä. Viiden ensimmäisen kilometrin matkalla oli kiivettävä 180 metrin matka Rocky Ridge -nimiselle kukkulalle.

Presidentti James E. Faust ensimmäisestä presidenttikunnasta kuvaili Willien komppaniaan kuuluneiden nuorten pioneerilasten urheutta:

”Rock Creek Hollow -nimiselle paikalle – – on haudattuna vaatimattomaan hautaan kolmetoista Willien komppanian jäsentä, jotka olivat menehtyneet kylmään, uupumukseen ja nälkään. – – Kaksi näistä haudatuista oli sankarillisia lapsia, vuosiltaan vielä nuoria: 10-vuotias tyttö, Bodil Mortensen Tanskasta, ja 11-vuotias James Kirkwood Skotlannista.

Bodilille oli ilmeisesti annettu tehtäväksi huolehtia joistakin pienistä lapsista, kun he ylittivät Rocky Ridgen. Kun he saapuivat leiriin, hänet oli varmaankin lähetetty keräämään polttopuita. Hänet löydettiin kuoliaaksi jäätyneenä nojaamassa käsikärryjensä pyörää vasten, käsissään pensaanoksia.

Saanen kertoa teille James Kirkwoodista. Hän oli kotoisin Glasgow’sta Skotlannista. James kulki länteen leskiäitinsä ja kolmen veljensä kanssa, joista yksi, 19-vuotias Thomas, oli rampa ja jonka sen vuoksi täytyi matkata käsikärryissä. Jamesin päätehtävä matkan aikana oli huolehtia nelivuotiaasta pikkuveljestään Josephista hänen äitinsä ja vanhimman veljensä Robertin vetäessä käsikärryjä. Kun he kapusivat Rocky Ridgen rinteitä, satoi lunta ja puhalsi purevan kylmä tuuli. Komppanialta kului [20] tuntia viidentoista mailin [24 km] matkan kulkemiseen. Kun pieni Joseph väsyi, Jamesilla vanhempana veljenä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kantaa häntä. He jäivät jälkeen muusta ryhmästä ja ponnistelivat hitaasti leiriin. Kun nämä kaksi lopulta saapuivat nuotiotulen ääreen, James, ’joka oli hoitanut tehtävänsä uskollisesti, lyyhistyi ja kuoli siihen paikkaan ylirasituksesta ja kylmettymisestä’.” (Ks. ”Kallisarvoinen perintö”, Valkeus, tammikuu 1993, s. 83.)

Presidentti Thomas S. Monson on selittänyt, kuinka voisimme elää sen periaatteen mukaan, että autamme apua tarvitsevia meidän aikanamme. Samalla kun luet, mitä hän on opettanut, pane merkille, millä muilla tavoin me voimme auttaa muita nykyään.

”Kaikki ne vuodet, joina olen palvellut johtavana auktoriteettina, olen tähdentänyt sitä, miten välttämätöntä on pelastaa veljiämme ja sisariamme monista erilaisista tilanteista, jotka saattavat jättää heidät ilman kaikkia niitä siunauksia, joita evankeliumi voi tarjota. Siitä saakka kun minusta tuli kirkon presidentti, olen tuntenut yhä kiireellisempää tarvetta sille, että olemme mukana näissä pelastamispyrkimyksissä. Kun uskolliset kirkon jäsenet ovat osoittaneet rakkautta ja ymmärtämystä, monet ovat palanneet täyteen aktiivisuuteen ja nauttivat nyt entistä runsaammista siunauksista elämässään. Tässä suhteessa on vielä paljon tekemistä, ja kannustan kaikkia jatkamaan pelastamista. Herra on sanonut: ’Kun olet [kääntynyt], vahvista veljiäsi’ (Luuk. 22:32, ks. englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös).” (”Reach Out to Rescue”; lds.org.)

4. Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi tilanteesta, jolloin olet nähnyt jonkun auttavan niitä, jotka ovat tarvinneet hengellistä tai fyysistä apua. Kuinka tuo henkilö auttoi? Millä tavoin palveleminen siunasi sekä sitä, joka palveli, että niitä, joita palveltiin?

Mieti hetki, ketkä ympärilläsi saattavat tarvita hengellistä tai fyysistä apua. Kuinka sinä voit auttaa heitä?

Seuraava kertomus voi auttaa sinua huomaamaan joitakin siunauksia, joita nämä pyhät saivat, koska he kestivät kärsimyksensä uskollisesti:

Vuonna 1856 Francis ja Betsy Websterillä oli riittävästi rahaa matkustaa Utahiin vankkureissa, mutta he lahjoittivat rahansa jatkuvaan siirtolaisrahastoon. Heidän lahjoituksensa turvin yhdeksän muuta ihmistä pystyi matkaamaan käsikärryjä vetäen. Veli ja sisar Webster, jotka odottivat vauvaa, matkasivat Salt Lake Cityyn Martinin käsikärrykomppaniassa ja kärsivät yhdessä muun komppanian kanssa.

Vuosia myöhemmin, istuessaan eräässä pyhäkoululuokassa, veli Webster kuuli joidenkin kirkon jäsenten arvostelevan kirkon johtajia käsikärrykomppanioita kohdanneesta murhenäytelmästä. Kykenemättä hillitsemään itseään hän nousi ja todisti Martinin käsikärrykomppaniaan kuulumisen tuomista siunauksista:

”Pyydän teitä lopettamaan tämän arvostelun, sillä te puhutte asiasta, josta ette tiedä yhtään mitään. Kylmät historialliset tosiseikat eivät merkitse tässä mitään, sillä niiden avulla ei voida tulkita oikein tähän liittyviä kysymyksiä. Oliko erehdys lähettää käsikärrykomppania matkaan niin myöhäisessä vaiheessa? Kyllä. Mutta minä olin mukana tuossa komppaniassa ja niin oli vaimonikin. – – Me kärsimme enemmän kuin pystytte kuvittelemaankaan, ja monet paleltuivat kuoliaiksi tai kuolivat nälkään, mutta oletteko koskaan kuulleet kenenkään siitä komppaniasta hengissä selviytyneen lausuvan yhtään arvostelun sanaa? – – Jokainen meistä tuli tietämään ehdottoman varmasti, että Jumala elää, sillä me opimme tuntemaan Hänet äärimmäisessä hädässämme.

Minä olen vetänyt käsikärryjäni silloinkin kun olin niin heikko ja uupunut sairaudesta ja ruoan puutteesta, että pystyin tuskin siirtämään jalkaa toisen eteen. Olen katsonut eteenpäin, ja nähdessäni hiekkakummun tai kukkulanrinteen olen sanonut, että jaksan enää vain sinne saakka ja että siellä minun on luovutettava, sillä en jaksa vetää kuormaani sen yli. Olen kulkenut tuolle kummulle ja kun pääsin sen luo, kärryt alkoivat työntää minua. Olen katsonut monta kertaa taakseni nähdäkseni, kuka työnsi kärryjäni, mutta silmäni eivät nähneet ketään. Tiesin silloin, että Jumalan enkelit olivat siellä.

Kaduinko, että olin päättänyt tulla käsikärryillä? En. En katunut silloin, enkä ole kertaakaan koko elämäni aikana katunut sitä asiaa. Oli etuoikeus maksaa se hinta, jonka me maksoimme oppiaksemme tuntemaan Jumalan, ja minä olen kiitollinen siitä, että minulla oli etuoikeus tulla Siioniin Martinin käsikärrykomppaniassa.” (Julkaisussa William R. Palmer, ”Pioneers of Southern Utah”, The Instructor, toukokuu 1944, s. 217–218; ks. myös Perintömme – lyhyt katsaus Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historiaan, 2001, s. 78–80.)

Yksi periaate, jonka voimme oppia Francis Websterin todistuksesta, on se, että jos kestämme kärsimykset uskollisesti, me voimme oppia tuntemaan Jumalan.

5. Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

   1. Millaisia asenteita tai millaista käyttäytymistä olet nähnyt niissä, jotka ovat kestäneet kärsimystä uskollisesti?

   2. Millä tavoin sinä olet oppinut tuntemaan Jumalaa kohtaamiesi koettelemusten kautta?

6. Kirjoita pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaasi tämän päivän tehtävien alle seuraavaa:

   Olen opiskellut oppiaiheen ”Käsikärrypioneerit, 1856–1860” ja suorittanut siinä annetut tehtävät (päiväys).

   Lisäkysymyksiä, ajatuksia ja oivalluksia, joita haluaisin esittää opettajalleni: