Rukous lasten puolesta
Vanhempina me voimme pitää elämän koossa – – rakkaudella ja uskolla, joka siirtyy seuraavaan sukupolveen, yksi lapsi kerrallaan.
Ensimmäisen opetuspäivänsä päätteeksi uskollisten nefiläisten keskuudessa ylösnoussut Jeesus käänsi huomionsa erityiseen yleisöön, joka on usein aivan katsekorkeutemme alapuolella, joskus lähes näkymättömissä.
Pyhä aikakirja kertoo: ”Hän käski tuoda heidän pienet lapsensa [esiin]. – –
”Ja – – kun he olivat polvistuneet maahan, Jeesus – – itsekin polvistui maahan; ja katso, hän rukoili Isää, eikä sitä, mitä hän rukoili, voida kirjoittaa, – – niin suuria ja ihmeellisiä asioita – – [Hän puhui] Isälle.
– – kun Jeesus oli lakannut rukoilemasta Isää, hän nousi; – – ja – – itki – – ja hän otti heidän pienet lapsensa yksitellen ja siunasi heidät ja rukoili [jälleen] Isää heidän puolestaan.
Ja kun hän oli tehnyt tämän, hän itki jälleen; – – ja sanoi [väkijoukolle]: Katsokaa pienokaisianne.”
Emme voi tietää täsmälleen, mitä Vapahtaja tunsi näin liikuttavalla hetkellä, mutta sen tiedämme, että Hän oli ”murheissaan” ja että Hän ”huokasi itsekseen” niiden tuhoisien vaikutusten vuoksi, joita aina kuohuu viattomien ympärillä.1 Me tiedämme, että Hän tunsi suurta tarvetta rukoilla lasten puolesta ja siunata heitä.
Sellaisina aikoina, joita nyt elämme, olivatpa uhkat maailmanlaajuisia tai paikallisia tai yksilöllisiä, minäkin rukoilen lasten puolesta. Joinakin päivinä vaikuttaa siltä, että kiusausten ja synnin meri tulvii heidän ylleen, kerta kaikkiaan pyyhkäisee heidän ylitseen, ennen kuin he pystyvät menestyksekkäästi pitämään puoliaan sitä vastaan, ennen kuin heidän edes tarvitsisi kohdata se. Ja usein ainakin osa näistä käynnissä olevista voimista näyttää olevan sellaisia, ettemme me itse pysty hallitsemaan niitä.
Niin, osa niistä voi olla sellaisia, ettemme voi hallita niitä, mutta koska uskon elävään Jumalaan, niin todistan, että ne ovat Hänen hallittavissaan. Hän elää, ja pappeuden voima toimii kummallakin puolen verhoa. Me emme ole yksin, emmekä me vapise niin kuin meidät olisi hylätty. Kun teemme oman osamme, me voimme elää evankeliumin mukaan ja puolustaa sen periaatteita. Voimme julistaa muille varmaa Tietä, pelastavaa Totuutta ja riemullista Elämää.2 Me voimme itse tehdä parannusta mistä tahansa meidän täytyy, ja kun olemme tehneet kaiken, me voimme rukoilla. Kaikilla näillä keinoilla me voimme siunata toisiamme ja etenkin niitä, jotka tarvitsevat suojelustamme eniten – lapsia. Vanhempina me voimme pitää elämän koossa siten kuin se on aina pidetty koossa – rakkaudella ja uskolla, joka siirtyy seuraavaan sukupolveen, yksi lapsi kerrallaan.
Rukoillessani näin nuorten puolesta saanen puhua aivan erityisestä heidän turvallisuuteensa liittyvästä näkökohdasta. Niinpä puhun varoen ja rakastaen kenelle tahansa kirkon aikuiselle, vanhemmille ja muille, jotka ovat ehkä taipuvaisia kyynisyyteen tai epäilykseen; jotka koko sielun omistautumisen vaativissa asioissa näyttävät aina pysyttelevän vähän kauempana; jotka kirkon opillisilla leiritulilla haluavat pystyttää telttansa uskon äärilaidoille. Kaikille heille – joita me rakastamme ja joiden toivoisimme viihtyvän lähempänä meitä – sanon: Olkaa selvillä siitä, että se hinta, joka teidän on maksettava täysimääräisenä sellaisesta asenteesta, ei aina lankea maksettavaksi oman elämänne aikana. Ei, vaan surullista kyllä, osa siitä voi olla ylisuuren valtionvelan kaltaista, jonka lyhennykset lankeavat maksettaviksi lastenne ja lastenlastenne taskuista huomattavasti kalliimpina kuin koskaan tarkoititte niiden olevan.
Tässä kirkossa on valtavasti tilaa – ja pyhissä kirjoituksissa on annettu käsky – tutkia ja oppia, verrata ja pohtia, keskustella ja odottaa lisäilmoitusta. Me kaikki opimme ”rivin rivin päälle, opetuksen opetuksen päälle”3 tavoitteenamme olla uskossamme niin aitoja, että se näkyy aitona kristillisenä elämäntapana. Sellaisessa ei ole mitään sijaa pakottamiselle tai manipuloinnille, ei sijaa pelottelulle tai teeskentelylle. Mutta yhdenkään lapsen tässä kirkossa ei pitäisi jäädä epävarmuuteen vanhempiensa omistautumisesta Herralle Jeesukselle Kristukselle, Hänen kirkkonsa palautukselle tai elävien profeettojen ja apostolien todellisuudelle, jotka nyt kuten aikaisempinakin aikoina johtavat kirkkoa Herran tahdon, Herran mielen ja Herran sanan mukaan, joka on Jumalan voima pelastukseksi.4 Sellaisissa uskoon liittyvissä perusasioissa profeetat eivät pyytele anteeksi sitä, että he vaativat ykseyttä, todellista mukautumista siinä kaunopuheisessa mielessä, jossa profeetta Joseph Smith jälkimmäistä sanaa käytti.5 Joka tapauksessa, kuten vanhin Neal Maxwell kerran minulle sanoi käytäväkeskustelussa: ”Mukautumisessa ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa sinä päivänä, kun Punainenmeri jakaantui.”
Vanhemmat eivät kerta kaikkiaan voi leikitellä epäilyksillä tai kyynisyydellä ja yllättyä sitten, kun lapset tekevät leikistä täyttä totta. Jos lapset ovat uskonasioissa vaarassa huuhtoutua tällaisen älyllisen virran tai kulttuurisen kosken vietäviksi, meidän täytyy heidän vanhempinaan lujemmin kuin koskaan pitää kiinni ankkuroiduista, varmoista kiinnityspoijuista, jotka oman perhekuntamme jäsenet selkeästi tunnistavat. Kenellekään ei ole apua siitä, että menemme heidän kanssaan yli laidan selittäen koskien kuohuissa heittelehtiessämme, että kyllä me tosiaankin tiesimme kirkon olevan totta ja pappeuden avainten olevan kirkossa, mutta emme vain halunneet rajoittaa kenenkään vapautta ajatella toisin. Ei, me voimme tuskin odottaa lasten pääsevän turvallisesti rantaan, jos vanhemmat eivät näytä tietävän, minne he ankkuroisivat oman veneensä. Jesaja käytti vastaavanlaista vertausta sanoessaan epäuskoisista: ”köydet ovat löystyneet eivätkä enää pidä mastoa pystyssä, eivät purjetta levällään.”6
Mielestäni osa vanhemmista ei ehkä ymmärrä, että silloinkin kun he tuntevat omassa mielessään varmuutta omaan todistukseensa liittyvistä asioista, he voivat siitä huolimatta tehdä uskostaan lapsilleen liian vaikeasti havaittavan. Me voimme olla suhteellisen aktiivisia, kokouksissa käyviä myöhempien aikojen pyhiä, mutta ellemme elä vilpittömästi evankeliumin mukaan ja välitä lapsillemme voimakasta sydämen vakaumusta palautuksen totuudellisuudesta ja kirkon jumalallisesta johdosta ensimmäisestä näystä aina tähän hetkeen asti, niin lapsistamme saattaa omaksi suruksemme mutta ei yllätykseksemme tulla kaikkea muuta kuin näkyvästi aktiivisia, kirkossa käyviä myöhempien aikojen pyhiä tai toisinaan mitään lähellekään sitä.
Jokin aika sitten tapasimme sisar Hollandin kanssa hienon nuorukaisen, joka otti meihin yhteyttä harhailtuaan salatieteiden läpi ja tutkittuaan joukon idän uskontoja yrittäessään kaikella tällä löytää uskon. Hän myönsi, ettei hänen isänsä uskonut yhtään mihinkään. Mutta hän kertoi, että hänen isoisänsä oli itse asiassa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. ”Mutta ei se juurikaan hänestä näkynyt”, nuorukainen sanoi. ”Hän oli aina aika kyyninen kirkon suhteen.” Isoisästä, joka on kyyninen, poikaan, joka on agnostikko, pojanpoikaan, joka etsii nyt epätoivoisesti sitä, mitä Jumala oli jo kerran hänen perheelleen antanut! Mikä klassinen esimerkki varoituksesta, jonka Richard L. Evans kerran esitti.
Hän sanoi: ”Joskus jotkut vanhemmat erehtyvät luulemaan, että he voivat joustaa vähän käytöksen vaatimusten kohdalla tai ottaa kenties niin sanotun liberaalin näkökulman olennaisiin perusasioihin – ajatellen, ettei vähäisellä höllyydellä tai myöten antamisella ole merkitystä – tai he jättävät opettamatta tai käymättä kirkossa tai voivat ilmaista ääneen kriittisiä näkemyksiä. Jotkut vanhemmat näyttävät joskus ajattelevan, että he voivat hellittää vähän perusasioissa vaikuttamatta perheeseensä tai perheensä tulevaisuuteen. Mutta”, hän huomautti, ”jos isä tai äiti eksyy kurssista vähän, lapset harhautuvat todennäköisesti vanhempiensa esimerkkiä kauemmas.”7
Yhdellekään vanhemmalle tai kenellekään muulle ei ole koskaan annettu lupaa johtaa lasta (tai ketään muutakaan!) edes tahtomattaan pois uskollisuudesta, pois lojaalisuudesta ja raudanlujasta uskosta vain siksi, että me haluamme olla nokkelia tai riippumattomia. Uskontoon liittyvissä asioissa epäilevä mieli ei ole suurempi osoitus hyveestä kuin uskova sydän, ja analyyttinen kritiikki vaikkapa kaunokirjallisuuden tapaan voi olla pelkkää vanhanaikaista tuhoamista, kun se siirretään uskoa kaipaaviin perheisiin kotona. Sellainen hairahtuminen oikeasta kurssista voi olla vaikutuksiltaan petollisen hidasta ja hienovaraista. Kuten eräs tarkkailija sanoi: ”[Jos kohotat kylpyveteni lämpötilaa] – – vain yhden asteen joka kymmenes minuutti, niin [mistä tiedän], milloin minun pitää kiljua?”8
Kun muinaiset Israelin lapset pystyttivät pyhää telttamajaansa Siinain erämaassa, heitä käskettiin pidentämään köysiä ja iskemään lujaan teltan vaarnat.9 Syy? Elämässä nousee myrskyjä – säännöllisesti. Korjatkaa siis ja kiinnittäkää, sitten korjatkaa ja kiinnittäkää uudelleen. Siitä huolimatta me tiedämme, että jotkut lapset tekevät valintoja, jotka särkevät heidän vanhempiensa sydämen. Äidit ja isät voivat tehdä kaiken oikein, ja silti heillä on lapsia, jotka kulkevat harhaan. Moraalinen tahdonvapaus on silti voimassa. Mutta sellaisinakin tuskallisina hetkinä teidän on lohdullista tietää, että lapsenne tiesivät kestävän uskonne Kristukseen, Hänen tosi kirkkoonsa, pappeuden avaimiin ja niihin, joiden hallussa ne ovat. Silloin teidän on lohdullista tietää, että jos lapsenne haluavat jättää kaidan ja kapean polun, he jättävät sen hyvin tietoisina siitä, että heidän vanhempansa kulkevat sitä vakaasti. Lisäksi on paljon todennäköisempää, että he palaavat sille polulle, kun he menevät itseensä10 ja muistavat rakastavan esimerkin ja lempeät opetukset, joita te heille siellä tarjositte.
Eläkää evankeliumin mukaan niin näkyvästi kuin kykenette. Pitäkää liitot, jotka lapsenne tietävät teidän tehneen. Antakaa pappeuden siunauksia. Ja todistakaa!11 Älkää vain otaksuko, että lapsenne saavat jotenkin käsityksen uskostanne omin neuvoin. Profeetta Nefi sanoi elämänsä lähestyessä loppuaan, että he olivat kirjoittaneet aikakirjaansa Kristuksesta ja säilyttäneet vakaumuksensa Hänen evankeliumistaan, ”saadaksemme lapsemme uskomaan – – jotta lapsemme tietäisivät – – [ja uskoisivat] oikean tien.”12
Nefin tavoin mekin voisimme kysyä itseltämme, mitä lapsemme tietävät. Meidän kauttamme? Henkilökohtaisesti? Tietävätkö lapsemme, että me rakastamme pyhiä kirjoituksia? Näkevätkö he meidän lukevan niitä ja tekevän niihin merkintöjä ja turvautuvan niihin arkielämässä? Ovatko lapsemme koskaan yllättäen avanneet suljetun oven ja löytäneet meidät polviltamme rukoilemasta? Ovatko he kuulleet meidän sekä rukoilevan heidän kanssaan että rukoilevan heidän puolestaan pelkästään puhtaasta rakkaudestamme heihin? Tietävätkö lapsemme, että me uskomme paastoon muunakin kuin pakollisena kuukauden ensimmäisen sunnuntain hankaluutena? Tietävätkö he, että me olemme paastonneet heidän ja heidän tulevaisuutensa puolesta päivinä, joista he eivät tienneet mitään? Tietävätkö he, että me rakastamme temppelissä käymistä eikä vähiten siksi, että se sitoo heidät meihin tavalla, jota ei kuolema eivätkä helvetin joukot pysty katkaisemaan? Tietävätkö he, että me rakastamme ja tuemme paikallisia johtajia ja johtavia veljiä, vaikka he ovatkin epätäydellisiä, koska he ovat halukkaita ottamaan vastaan kutsumuksia, joita he eivät tavoittele, säilyttääkseen vanhurskauden mittapuun, jota he eivät luoneet? Tietävätkö lapsemme, että me rakastamme Jumalaa koko sydämestämme ja että me haluamme nähdä Hänen ainosyntyisen Poikansa kasvot – ja langeta Hänen jalkoihinsa? Rukoilen, että he tietävät sen.
Veljet ja sisaret, lapsemme singahtavat tulevaisuuteen meistä lähtevän voiman ja suunnan mukaan. Ja vaikka me katsommekin levottomina tuon nuolen lentoa ja tiedämme kaiken sen pahan, joka voi kääntää sen suunnasta sen jälkeen kun se on lähtenyt kädestämme, niin siitä huolimatta me saamme rohkeutta muistaessamme, että tärkein kuolevaisuuden tekijä, joka vaikuttaa nuolen määränpäähän, on jousen pitelijän vakaus, voima ja horjumaton varmuus.13
Carl Sandburg sanoi kerran: ”Vauva on Jumalan mielipide siitä, että elämän on jatkuttava.”14 Olkaa vahvoja tuon lapsen tulevaisuuden ja oman tulevaisuutenne vuoksi. Olkaa uskovia. Rakastakaa ja todistakaa jatkuvasti. Rukoilkaa jatkuvasti. Ne rukoukset kuullaan ja niihin vastataan mitä odottamattomimmalla hetkellä. Jumala lähettää apua hyvin auliisti ennen kaikkea lapselle – ja lapsen vanhemmalle.
”Ja [Jeesus] sanoi sille: Katsokaa pienokaisianne.
Ja – – he loivat katseensa taivaalle, ja he näkivät taivaiden aukenevan, ja he näkivät enkeleitä laskeutuvan – – ikään kuin tulen keskellä; ja he tulivat alas ja ympäröivät nuo pienokaiset, ja he olivat tulen ympäröiminä; ja enkelit palvelivat heitä.”15
Rukoilen hartaasti – lasten puolesta – että niin olisi aina. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.