Pysykää paikalla, johon teidät on nimitetty

Presidentti Thomas S. Monson

ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Ojentakaamme pelastava kätemme niille, jotka ovat pudonneet sivuun, ettei yksikään kallisarvoinen sielu joutuisi hukkaan.

Olemme tänä iltana kokoontuneet mahtavana pappeuden joukkona sekä täällä konferenssikeskuksessa että eri paikoissa kaikkialla maailmassa. Osalla on Aaronin pappeus ja toisilla Melkisedekin pappeus.

Presidentti Stephen L. Richards, joka palveli presidentti David O. McKayn neuvonantajana, on julistanut: ”Tavallisesti pappeus määritellään yksinkertaisesti ’Jumalan voimaksi, joka on annettu ihmiselle’.” Hän jatkaa: ”Mielestäni tämä määritelmä pitää paikkansa. Mutta käytännön syistä haluaisin määritellä pappeuden palvelemisen termein, ja minä kutsunkin sitä usein ’täydelliseksi palvelemissuunnitelmaksi’. Se on palvelemisen väline – – ja mies, joka ei käytä sitä, joutaa menettämään sen, sillä ilmoituksessa meille sanotaan selkeästi, että sitä, joka lyö sen laimin, ’ei pidetä arvollisena pysymään sijallansa’.”¹

Salt Lake Cityssä sijaitsevassa Pioneerin vaarnassa, jossa sain sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden, meitä opetettiin perehtymään pyhiin kirjoituksiin kuten Opin ja liittojen lukuihin 20, 84 ja 107. Näistä luvuista me opimme pappeudesta ja kirkon hallinnosta.

Tänä iltana haluaisin tähdentää luvusta 107 yhtä jaetta: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”²

Presidentti Harold B. Lee opetti usein: ”Kun jostakusta tulee pappeudenhaltija, hänestä tulee Herran edustaja. Hänen tulee ajatella kutsumustaan siten kuin olisi suorittamassa Herralta saatua tehtävää.”³

Näistä luvuista opimme myös koorumin johtokuntien velvollisuudet ja sen, että me olemme vastuussa muistakin kuin itsestämme.

Uskon lujasti, että kirkko on tänä päivänä vahvempi kuin se on ollut koskaan ennen. Nuortemme aktiivisuustaso todistaa, että tämä on uskon ja totuudelle omistautumisen sukupolvi. Silti on niitä, jotka putoavat sivuun, jotka löytävät muita mielenkiinnon kohteita ja niiden vuoksi laiminlyövät velvollisuutensa kirkossa. Me emme saa menettää noita kallisarvoisia sieluja.

Tulevien vanhimpien joukossa on yhä enemmän niitä, joita ei näy kirkon kokouksissa ja jotka eivät suorita kirkon tehtäviä. Tämä tilanne voidaan korjata, ja se on korjattava. Se on meidän tehtävämme. Vastuuta on annettava, ja työhön on ryhdyttävä viivyttelemättä.

Aaronin pappeuden koorumeiden johtokunnat voidaan piispakunnan ja koorumin neuvojien johdolla valtuuttaa ojentamaan pelastava kätensä.

Herra on sanonut: ”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä – –. Ja kuinka suuri hänen ilonsa onkaan sielusta, joka tekee parannuksen!”⁴

Joskus tehtävä vaikuttaa ylivoimaiselta. Voimme saada uutta rohkeutta muinaisen Gideonin kokemuksesta, jonka oli määrä käydä vaatimattomine joukkoineen sotaan midianilaisia ja amalekilaisia vastaan. Muistatte, kuinka Gideon ja hänen armeijansa kohtasivat varusteiltaan ja lukumäärältään huomattavasti vahvempien joukkojen musertavan voiman.

Vanhan testamentin Tuomarien kirjassa kerrotaan, että liittoutuneita vihollisia, midianilaisia ja amalekilaisia, oli ”kuin heinäsirkkoja; ja heillä oli kameleita lukematon määrä, kuin hiekanjyviä meren rannalla”.⁵ Gideon pyysi voimaa kaikkivaltiaalta Jumalalta.

Gideonin yllätykseksi Herra sanoi hänelle, että hänellä oli liikaa sotilaita, jotta Herra antaisi vihollisen heidän käsiinsä, sillä he voisivat sanoa: ”Me saavutimme voiton omin voimin.”⁶ Gideonia neuvottiin julistamaan kansalleen: ”’Jokainen, joka pelkää, kääntyköön takaisin ja menköön Gileadin vuorille.’ Sotajoukosta kääntyi takaisin kaksikymmentäkaksituhatta miestä, ja jäljelle jäi kymmenentuhatta.”⁷

Sitten Herra sanoi: ”Väkeä on vieläkin liikaa.”⁸ Hän neuvoi Gideonia viemään miehet veden äärelle ja katsomaan, millä tavalla he joisivat vettä. Ne, jotka latkivat vettä kielellään, erotettiin yhdeksi ryhmäksi, ja ne, jotka laskeutuivat polvilleen juomaan, erotettiin toiseksi. Herra sanoi Gideonille: ”Näiden kolmensadan vettä latkivan miehen voimalla minä pelastan Israelin ja annan midianilaiset sinun käsiisi. Koko muu joukko palatkoon kotiin.”⁹

Gideon palasi joukkojensa luokse ja sanoi: ”Ylös kaikki! Nyt Herra antaa teidän lyödä midianilaiset!”¹⁰ Ja hän jakoi kolmesataa miestään kolmeen osastoon, antoi jokaiselle miehelle torven ja tyhjän ruukun, jonka sisään oli kätketty palava soihtu. Ja hän sanoi heille:

”Kun olen oman joukkoni kanssa ehtinyt leirin laitaan, katsokaa meitä ja tehkää niin kuin me teemme.

Kun me puhallamme torviin, puhaltakaa tekin torviinne joka puolella leirin ympärillä ja huutakaa: ’Herran ja Gideonin puolesta!’ Itse asiassa hän sanoi: ”Seuratkaa minua”, ja hänen sanansa tarkoittivat: ”Tehkää niin kuin minä teen.”¹¹

Johtajansa merkistä Gideonin sotilaat puhalsivat torviinsa ja rikkoivat ruukkunsa ja huusivat: ”Herran ja Gideonin miekka!” Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan tämän ratkaisevan taistelun lopputuloksesta: ”Miehet seisoivat [kukin omalla paikallaan] leirin ympärillä”, ja voitto saavutettiin.¹²

Kotiopetus on osa tämän päivän pelastamissuunnitelmaa. Esitellessään sen kaikille johtaville auktoriteeteille presidentti David O. McKay neuvoi: ”Kotiopetus on tärkeimpiä ja antoisimpia tilaisuuksiamme vahvistaa ja innoittaa, neuvoa ja opastaa meidän Isämme lapsia – –. Se on jumalallinen palvelutehtävä, jumalallinen kutsumus. Kotiopettajina meillä on velvollisuus viedä jumalallista henkeä jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen.”¹³

Tietyillä alueilla, joilla ei ole riittävästi Melkisedekin pappeuden voimaa, vaarnanjohtajat ja piispat voivat lähetysjohtajan kanssa asiasta sovittuaan pyytää kokoaikaisia lähetyssaarnaajia vierailemaan vähemmän aktiivisten ja osajäsenperheiden luona. Näin kodissa syttyy uudelleen lähetystyön henki, ja lisäksi tarjoutuu ihanteellinen tilaisuus saada lisää opetettavia.

Käydessäni vuosien varrella monissa vaarnoissa eri puolilla maailmaa on ollut vaarnoja, joissa seurakuntien ja vaarnan johtajat lakkasivat välttämättömyyden pakosta tai velvollisuudentunnosta vääntelemästä käsiään, käärivät hihansa ja ryhtyivät Herran avulla työhön. Näin toimien kallisarvoiset miehet tulivat kelvollisiksi saamaan Melkisedekin pappeuden ja pääsivät vaimonsa ja lastensa kanssa pyhään temppeliin saamaan endaumenttinsa ja sinetöintinsä.

Mainitsen lyhyesti muutaman esimerkin:

Käydessäni joitakin vuosia sitten Millcreekin vaarnassa Salt Lake Cityssä sain tietää, että vähän yli sata veljeä, jotka olivat olleet tulevia vanhimpia, oli asetettu vanhimmiksi edellisen vuoden aikana. Kysyin vaarnanjohtaja James Cleggiltä hänen menestyksensä salaisuutta. Hän oli liian vaatimaton ottamaan kunniaa itselleen, mutta toinen hänen neuvonantajistaan paljasti, että ymmärrettyään haasteen vaarnanjohtaja Clegg oli henkilökohtaisesti ottanut asiakseen kutsua ja järjestää kahdenkeskisen tapaamisen kunkin tulevan vanhimman kanssa. Tapaamisessa vaarnanjohtaja Clegg mainitsi Herran temppelin, siellä tähdennetyt pelastavat toimitukset ja liitot, ja päätti keskustelun seuraavaan kysymykseen: ”Etkö sinä haluaisi viedä suloista vaimoasi ja kalliita lapsiasi Herran huoneeseen, niin että voisitte olla ikuinen perhe kautta iankaikkisuuksien?” Myöntävä vastaus seurasi, uudelleen aktivoituminen alkoi, ja tavoite saavutettiin.

Vuonna 1952 suurimmalla osalla Rose Parkin kolmannen seurakunnan perheiden isistä tai aviomiehistä oli vain Aaronin pappeus eikä Melkisedekin pappeutta. Veli L. Brent Goates kutsuttiin palvelemaan piispana. Hän kutsui seurakunnasta erään vähemmän aktiivisen veljen, Ernest Skinnerin, auttamaan 29 seurakunnan aikuisen veljen aktivoimisessa, joilla kaikilla oli opettajan virka Aaronin pappeudessa, ja auttamaan näitä miehiä ja heidän perheitään pääsemään temppeliin. Koska veli Skinner oli itsekin vähemmän aktiivinen jäsen, hän oli ensin haluton mutta suostui viimein tekemään voitavansa. Hän alkoi käydä itse vähemmän aktiivisten aikuisten opettajien luona yrittäen auttaa heitä näkemään roolinsa pappeusjohtajana kodissaan ja aviomiehenä ja isänä perheessään. Pian hän sai muutamia vähemmän aktiivisia veljiä avukseen tehtävässään. Yksi kerrallaan he aktivoituivat uudelleen ja veivät perheensä temppeliin.

Eräänä päivänä seurakunnan kirjuri tuli ruokakaupan kassajonosta tervehtimään viimeistä ryhmän jäsenistä, joka oli käynyt temppelissä. Mies huomautti asemastaan ryhmän viimeisenä: ”Katselin vierestä, kun kaikki tuon ryhmän jäsenet aktivoituivat seurakunnassamme ja menivät temppeliin. Jos olisin kyennyt kuvittelemaan, kuinka kaunista temppelissä oli ja kuinka elämäni muuttuisi ikuisesti, en olisi ikinä ollut viimeinen niistä 29:stä, jotka sinetöitiin temppelissä.”

Kummassakin näistä kertomuksista oli neljä tekijää, jotka johtivat menestykseen:

Uudelleen aktivointiin pyrittiin seurakuntatasolla.
Seurakunnan piispa oli mukana.
Käytettiin päteviä ja innoitettuja opettajia.
Huomiota kiinnitettiin kuhunkin yksilöön.

Veljet, muistakaamme kuningas Benjaminin neuvo: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa.”¹⁴

Ojentakaamme pelastava kätemme niille, jotka tarvitsevat kipeästi apuamme, ja nostakaamme heidät korkeammalle ja paremmalle tielle. Keskittykäämme ajattelemaan aktiivisuuden polulta luisuneiden pappeudenhaltijoiden ja heidän vaimojensa ja lastensa tarpeita. Kuulkaamme heidän sydämensä sanaton viesti:

Ohjaa, suojaa, kanssain kulje,
näytä mulle tie.
Opeta mua tekemään se,
mikä luokseen vie.”15

Uudelleen aktivointi ei ole laiskurin eikä unelmoijan työtä. Lapset kasvavat, vanhemmat ikääntyvät, eikä aika odota ketään. Älkää lykätkö saamaanne kehotusta vaan toimikaa sen mukaan, niin Herra avaa tien.

Usein tarvitaan taivaallista kärsivällisyyden hyvettä. Piispana tunsin eräänä päivänä, että minun pitäisi käydä erään miehen luona, jonka vaimo ja lapset olivat jossakin määrin aktiivisia. Tämä mies ei ollut kuitenkaan koskaan ollut kovin vastaanottavainen. Oli kuuma kesäpäivä, kun koputin Harold G. Gallacherin hyttysverkolla varustettuun oveen. Saatoin nähdä veli Gallacherin istuvan tuolissaan lukemassa sanomalehteä. ”Kuka siellä?” hän kysyi katsettaan kohottamatta.

”Piispasi”, vastasin. ”Olen tullut tutustumaan sinuun ja kehottamaan sinua tulemaan kokouksiimme perheesi kanssa.”

”Ei, olen liian kiireinen”, kuului ylenkatseellinen vastaus. Hän ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Kiitin häntä kuuntelemisesta ja peräännyin ovelta.

Gallacherin perhe muutti pian sen jälkeen Kaliforniaan. Vuodet kuluivat. Sitten kahdentoista koorumin jäsenenä tein eräänä päivänä töitä toimistossani, kun sihteerini soitti ja sanoi: ”Eräs veli Gallacher, joka asui kerran seurakunnassasi, haluaisi puhua kanssasi. Hän on täällä toimistossani.”

Vastasin: ”Kysy häneltä, onko hän se Harold G. Gallacher, joka asui perheensä kanssa Vissing Placella West Templen ja Fifth Southin kulmassa.”

Sihteerini sanoi: ”Hän on sama mies.”

Pyysin häntä lähettämään miehen sisään. Meillä oli miellyttävä keskusteluhetki, joka koski hänen perhettään. Hän kertoi minulle: ”Olen tullut pyytämään anteeksi sitä, etten noussut tuolistani enkä päästänyt sinua sisään sinä kesäpäivänä monia vuosia sitten.” Kysyin häneltä, onko hän aktiivinen kirkossa. Leikillisesti hymyillen hän vastasi: ”Olen nyt toinen neuvonantaja seurakuntani piispakunnassa. Kutsusi tulla kirkkoon ja kielteinen vastaukseni ahdistivat minua niin, että päätin tehdä asialle jotakin.”

Tapasimme Haroldin kanssa moneen otteeseen, ennen kuin hän nukkui pois. Gallacherit ja heidän lapsensa hoitivat monia tehtäviä kirkossa. Yksi nuorimmista lastenlapsista palvelee parhaillaan kokoaikaisessa lähetystyössä.

Niille monille lähetyssaarnaajille, jotka kuuntelevat tänä iltana, haluan kertoa havaintoni, etteivät todistuksen siemenet useinkaan juurru ja kukoista välittömästi. Veden yli lähetetty leipä palaa takaisin joskus vasta monen päivän jälkeen. Mutta se palaa.

Vastasin puhelinsoittoon eräänä iltana ja kuulin äänen kysyvän: ”Oletteko sukua sille vanhin Monsonille, joka palveli vuosia sitten Uuden-Englannin lähetyskentällä?”

Vastasin, etten ollut. Soittaja esittäytyi veli Leonardo Gambardellaksi ja mainitsi sitten, että eräs vanhin Monson ja eräs vanhin Bonner olivat käyneet hänen kotonaan kauan sitten ja todistaneet hänelle ja hänen vaimolleen. He olivat kuunnelleet mutta eivät olleet mitenkään muuten ottaneet opikseen veljien opetuksesta. Aikanaan he muuttivat Kaliforniaan, jossa he noin 13 vuotta myöhemmin löysivät jälleen totuuden, kokivat kääntymyksen ja menivät kasteelle. Veli Gambardella kysyi sitten, olisiko mitään keinoa, jolla hän voisi tavoittaa vanhimmat, jotka olivat ensimmäisinä käyneet heidän luonaan, niin että hän voisi ilmaista syvän kiitollisuutensa heidän todistuksestaan, joka oli jäänyt hänen ja hänen vaimonsa mieleen.

Tutkin aikakirjoja. Löysin vanhimmat. Voitteko kuvitella, miten yllättyneitä he olivat nyt perheellisinä miehinä, kun soitin heille ja kerroin heille hyvät uutiset – heidän ensimmäisten ponnistelujensa tulokset. He muistivat heti Gambardellat. Järjestin neuvottelupuhelun, niin että he voivat itse onnitella Gambardellan perhettä ja toivottaa sen tervetulleeksi kirkkoon. Sen he tekivätkin. Kyyneliä vieri, mutta ne olivat ilon kyyneliä.

Edwin Markham kirjoitti nämä säkeet:

On kohtalo meidät veljiksi suonut,
ei kukaan elä vain itselleen.
Sen mitä on toisten elämään tuonut,
saa joskus vielä omakseen.16

Tänä iltana minä rukoilen, että me kaikki pappeudenhaltijat tuntisimme velvollisuutemme, että me jokainen, kuten Gideon muinoin, pysyisimme paikallamme ja yhtenä miehenä seuraisimme Johtajaamme – Herraa Jeesusta Kristusta – ja Hänen profeettaansa, presidentti Gordon B. Hinckleyä. Ojentakaamme pelastava kätemme niille, jotka ovat pudonneet sivuun, ettei yksikään kallisarvoinen sielu joutuisi hukkaan.

Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.