Hänen rakkautensa valo
Taivaallinen Isä ymmärtää meitä jokaista yksilöinä. Hän osaa rakastaa meitä jokaista sillä tavalla, jota tarvitsemme eniten.
Kun olin yhdeksänvuotias, perheemme muutti taloon, jonka pohjakerros oli keskeneräinen ja jossa sisareni ja minä nukuimme. Joskus öisin, kun makasin vuoteessa ja yritin nukahtaa, keskeneräiset seinät näyttivät varjoisilta hahmoilta. Hahmot aiheuttivat minulle pelottavia painajaisia. Joskus kävelin unissani läpi talon ja heräsin äkkiä jossakin oudossa paikassa.
Käveltyäni eräänä yönä unissani olin herätessäni aivan hämmennyksissäni ja peloissani. Yritin huutaa apua, mutta suustani ei tullut mitään ääntä. Oli niin pimeää, etten nähnyt kättäni, vaikka nostin sen kasvojeni eteen. Äkkiä joku sytytti valon ja saatoin nähdä, missä olin. Äitini oli varmaankin kuullut minun kävelevän unissani ja tullut kellarikerrokseen katsomaan. Kun hän ei löytänyt minua turvallisesti vuoteesta, hän sytytti valon voidakseen etsiä minut.
Hänen ei tarvinnut kuin sytyttää valo, kun tiesin täsmälleen, missä olin, kuinka paljon äitini rakasti minua ja kuinka pääsen takaisin peittojeni alle turvaan. Koska varjot pelottivat minua, pyysin äitiäni jättämään valon palamaan. Hän suostui. Olen kiitollinen siitä, että äitini rakasti minua niin paljon, että tuli alakertaan ja sytytti valon.
Tänään me tunsimme toisenlaisen valon syttyvän sisällämme, kun kuuntelimme lasten kuoron laulavan sanat: ”Voin tuntea Herran rakkauden” (”Uskossa seuraten”, Ystävä, helmikuu 2003, s. 16). Sen tunteen takia me menemme joka viikko kirkkoon ja laulamme Alkeisyhdistyksen lauluja ja kirkon lauluja, joskus samoja yhä uudelleen ja uudelleen. Me tunnemme sanat, mutta aivan yhtäkkiä sanat saavat sydämemme täyttymään valolla ja rakkaudella. On kuin muistaisimme, keitä me todella olemme. Koska me olemme taivaallisen Isän lapsia, on kuin Hän tulisi alas ja sytyttäisi meille valon.
Tämä valon tunne, jota tunnemme kirkossa, on kuin rakkauden ja turvallisuuden tunne, jota tunsin, kun äitini sytytti valon kellarikerrokseen.
Rachel Remen -niminen lääkäri kertoo tositarinan komeasta, nuoresta jalkapalloilijasta, joka menetti valoa tuovan rakkaudentunteen. Jalkapalloilijan elämä oli ollut hyvää. Hänellä oli ystäviä ja urheilijan vartalo. Sitten hän sai syövän jalkaansa. Hänen jalkansa piti katkaista polven yläpuolelta. Jalkapallon pelaaminen ja maineen saaminen olivat nyt menneisyyttä. Hänestä tuli vihainen ja hänen elämästään synkkää ja hämmentävää. Hänen oli vaikea tietää, kuka hän oli.
Lääkäri Remen pyysi tätä nuorukaista piirtämään kuvan siitä, millaiselta hänen kehonsa näytti. Nuori mies piirsi yksinkertaisen maljakon. Sitten hän otti paksun, mustan värikynän ja piirsi maljakkoon syvän särön. Oli selvää, että hän uskoi kehonsa olevan kuin rikkinäinen maljakko, joka ei enää koskaan voisi olla hyödyllinen. Se ei kuitenkaan ollut totta. Hänelle tehtiin tekojalka, niin että hän pystyi kävelemään. Mutta sydämessään hän tunsi niin suurta pimeyttä, ettei hänen kehonsa suostunut parantumaan.
Sitten hän puhui joidenkuiden ihmisten kanssa, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin hänellä. Hän ymmärsi heidän tunteensa. Hän alkoi auttaa muita ihmisiä, jotta näistä tuntuisi paremmalta. Hänen omaan sydämeensä tuli valo, ja hän alkoi parantua.
Hän tapasi nuoren naisen, jolla oli samanlaisia ongelmia. Nuoren naisen sydän oli täynnä varjoja. Kun nuorukainen meni ensimmäisen kerran nuoren naisen sairaalahuoneeseen, nuori nainen kieltäytyi katsomasta häntä ja makasi sängyssä silmät kiinni. Nuorukainen yritti kaikin tunteminsa keinoin saada häneen kosketuksen. Hän soitti radiota, kertoi vitsejä, ja viimein hän irrotti tekojalkansa ja antoi sen pudota lattialle. Hätkähtäen nuori nainen avasi silmänsä ja näki nuorukaisen ensimmäisen kerran, kun tämä alkoi hyppiä ympäri huonetta napsutellen sormiaan musiikin tahtiin. Nuori nainen purskahti nauruun ja sanoi: ”Jos sinä voit tanssia, niin ehkä minä voin laulaa.” Heistä tuli ystäviä. He kertoivat toisilleen peloistaan ja auttoivat toisiaan tuntemaan toivoa.
Käydessään viimeisen kerran lääkärin luona nuorukainen katsoi vanhaa piirrostaan säröisestä maljakosta ja sanoi: ”Tuo piirros minusta ei ole valmis.” Hän otti keltaisen värikynän ja piirsi säröstä lähteviä viivoja, jotka ulottuivat paperin reunoille asti. Hän painoi sormensa rumalle mustalle särölle ja sanoi: ”Tässä kohdassa valo tulee läpi.” (Ks. Kitchen Table Wisdom, 1996, s. 114–118.) Minä uskon hänen tarkoittaneen sitä, että synkät ja vaikeat kokemukset auttavat meitä tuntemaan taivaallisen Isämme rakkauden valon.
Sinä yönä, kun kävelin unissani kellarikerroksessamme ja heräsin pelästyneenä, olin koko ajan aivan siskoni vieressä. Hänellä ei ollut mitään hätää, mutta minä tarvitsin jonkun, joka auttaisi minua löytämään valon.
Niin käy meille kaikille. Ihme ei ole siinä, että meillä on erilaisia kokemuksia, vaan siinä, että taivaallinen Isä ymmärtää meitä jokaista yksilöinä. Hän osaa rakastaa meitä jokaista sillä tavalla, jota tarvitsemme eniten. Joskus me tunnemme Hänen rakkautensa vanhempiemme, opettajiemme ja ystäviemme kautta. Joskus me tunnemme Hänen rakkautensa Pyhän Hengen kuiskausten kautta. Joskus me tunnemme Hänen rakkautensa musiikin ja halausten, pyhien kirjoitusten ja rukousten kautta. Hän voi ympäröidä meidät valollaan, kun me tarvitsemme sitä, koska me olemme Hänen lapsiaan.
Minä tiedän, että taivaallinen Isä rakastaa meitä jokaista. Kun meillä on Jumalan rakkaus aina sydämessämme (ks. Alma 13:29), me saamme rohkeutta tehdä vaikeita asioita. Minulla on tuota rakkautta puhuessani teille tänään. Toivon, että te muistatte tunteet, joita teillä on, kun te kuulette muiden todistavan, että taivaallinen Isä rakastaa teitä, ja yritätte sitten olla sellaisissa paikoissa, joissa voitte tuntea Hänen rakkautensa valon.
Minä rukoilen, että kaikki lapset tuntisivat taivaallisen Isämme rakkauden ja vaalisivat sitä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.