Kerroinko sinulle…?
Iankaikkisessa suunnitelmassa kaikkein tärkeintä ja tyydyttävintä, mitä teette, on pyhän kodin rakentaminen ja vahvan perheen kasvattaminen rakkaudessa.
Melkein kolme vuotta sitten yksi tyttäristämme meni naimisiin ja lähti aviomiehensä kanssa saman tien kaukaisessa kaupungissa sijaitsevaan lääketieteelliseen korkeakouluun. Hän oli jättämässä kodin turvan perustaakseen oman perheen. Mietin: Olinko opettanut hänelle kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää? Tietääkö hän, mikä on kaikkein tärkeintä tässä elämässä? Onko hän valmistautunut rakentamaan onnellisen kodin?
Kun katselin hänen ajavan pois, muistin pienen päiväkirjan, jonka annoin hänelle hänen seitsemäntoistavuotispäivänään. Sen otsikkona oli ”Kerroinko sinulle…?” Olin merkinnyt siihen muistiin neuvoja, joita olin usein antanut hänelle myöhäisillan keskusteluissamme. Kun hän oli aloittamassa elämäänsä aviomiehensä kanssa, ajattelin kolmea uutta ohjetta, jotka halusin lisätä tuohon pieneen päiväkirjaan voidakseni auttaa häntä suoriutumaan muutoksesta, joka oli tärkeämpi ja haastavampi kuin matkustaminen toiselle puolelle maata: muutoksesta oman kodin ja perheen perustamiseksi. Haluaisin kertoa nuo lisäykset hänelle ja kaikille kirkon nuorille, opettaakseni ja todistaakseni perheen tärkeydestä.
Ensiksi, kerroinko sinulle, kuinka voit tehdä kodistasi rauhan tyyssijan ja vahvan linnoituksen? Sinun pitää noudattaa ohjetta, jonka sait astuessasi Herran huoneeseen: ”perustakaa – – rukoushuone, paastohuone, uskon huone, opin huone – – järjestyksen huone” (OL 109:8). Kun noudatamme tätä ohjetta, kodissamme vallitsee suurenmoinen rauha yhä levottomammassa maailmassa.
Ota esimerkkiä isovanhempiesi kodeista. Kummatkin isovanhemmat kasvattivat lapsensa ”valossa ja totuudessa” (OL 93:40). Isän koti oli opin huone. Hän sanoi isänsä hautajaisissa, ettei hän ole koskaan oppinut kirkon kokouksessa sellaista evankeliumin periaatetta, jota hän ei olisi jo oppinut kotonaan. Kirkko oli hänen kotinsa täydennys. Minun kotini oli järjestyksen huone. Meille oli äärimmäisen tärkeää (monista kiireisistä aikatauluista huolimatta) olla yhdessä aamiaisella ja päivällisellä. Ruoka-aika merkitsi muutakin kuin tankkaamista. Se oli äärimmäisen tärkeää aikaa ravita henkeä samalla kuin ruumistakin.
Pienet asiat saavat aikaan onnellisen kodin – asiat kuten rukoileminen, anteeksi pyytäminen, kiitollisuuden ilmaiseminen, hyvän kirjan lukeminen yhdessä. Muistatko, kuinka nauroimme ja itkimme rakentaessamme takapihan aitaa? Muistatko, kuinka aina autossa ollessamme lauloimme, ettemme riitelisi? Muistatko, kuinka paastosimme, kun yhdellä perheenjäsenellä oli tärkeä päätös tehtävänään ja kun toisella oli ratkaiseva koe? Perhejulistuksessa sanotaan näin: ”Onnistuneet – – perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille.” (”Perhe – julistus maailmalle”, Liahona, lokakuu 1998, s. 24.)
Nuorena otit tavaksesi rukoilla ja lukea pyhiä kirjoituksia. Käytä hyväksesi noita tapoja sekä oppimiasi ruoanlaiton ja talousarvion laatimisen taitoja. Vanhurskaiden halujesi ja kodinhoitotaitojesi avulla rakennat kodin, joka on rauhan tyyssija ja vahva linnoitus.
Seuraavaksi, kerroinko sinulle, että ”lapset ovat Herran lahja” (Ps. 127:3)? Perhejulistuksessa sanotaan: ”Jumalan lapsilleen antama käsky lisääntyä ja täyttää maa on yhä voimassa” (Valkeus, lokakuu 1998, s. 24). Toivomme, että taivaallinen Isä siunaa sinua lapsilla. Maailmassa monet jäävät paitsi sitä iloa ja pitävät lapsia vain hankaluutena. On totta, että vanhemmuus on fyysisesti rasittavaa, emotionaalisesti uuvuttavaa ja henkisesti vaativaa. Kukaan ei anna sinulle hyviä arvosanoja tai palkintoja siitä, mitä teet äitinä. Joskus saatat ajatella: ”Teinkö oikein? Onko se sen arvoista?”
Se on sen arvoista! Kaikki myöhempien aikojen pyhät profeetat ovat todistaneet äitiyden pyhästä tehtävästä. Presidentti Spencer W. Kimball on sanonut: ”Teidän myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien naisten on tärkeätä ymmärtää, että Herra pitää äitiyttä ja äitejä pyhinä ja suurimmassa arvossa” (”Sisarten etuoikeudet ja velvollisuudet”, Valkeus, huhtikuu 1979, s. 183). Henki todistaa sielulleni, että se on totta.
Tulet tietämään, kuten itse tiedän, ettei vanhemmuus ole ainoastaan haastavaa, vaan että se tuo myös suurimmat ilonaiheet elämässä. Ilo tulee siitä, kun viisivuotias kertoo perheillassa jonkin pyhien kirjoitusten kertomuksen kokonaisuudessaan ja yksityiskohtaisesti tai kun lapsi lukee Mormonin kirjaa uskollisesti joka ilta. Olen iloinen siitä, kun tyttärelläni, joka on cheerleader, on rohkeutta sanoa ryhmälleen, että heidän opettelemaansa uuteen kannustushuutoon liittyy sopimattomia liikkeitä, ja siitä kun lähetystyössä oleva tytär kirjoittaa todistuksestaan evankeliumista. Olen iloinen nähdessäni tyttären lukemassa sokealle naiselle ja nähdessäni poikani palvelevan temppelissä. Tuollaisina hetkinä tunnen samoin kuin rakastettu Johannes: ”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa” (3. Joh. 4). Kerroinko sinulle, että rakastan äitinä olemista koko sieluni syvyydestä?
Lopuksi, kerroinko sinulle, että rakkaus on perushyve vahvan kodin rakentamisessa? Meidän taivaallinen Isämme on esimerkkinä mallista, jota meidän pitäisi noudattaa. Hän rakastaa meitä, opettaa meitä, on kärsivällinen meitä kohtaan ja antaa meille tahdonvapautemme. Presidentti Hinckley on sanonut: ”Rakkaudesta riippuu niin paljon – rakkaudesta, jota osoitetaan kitsastelematta lapsuudessa ja joka jatkuu nuoruuden pulmallisten vuosien läpi. – – Ja rohkaisu, joka on nopea antamaan tunnustusta ja hidas arvostelemaan.” (”Kasvata lapsi sille tielle, jota hänen on kulkeminen”, Valkeus, tammikuu 1994, s. 57.) Joskus kuri, jolla tarkoitetaan opettamista, sekoitetaan arvostelemiseen. Lapset – samoin kuin kaiken ikäiset ihmiset – parantavat käytöstään enemmän saadessaan rakkautta ja rohkaisua kuin silloin, kun heitä arvostellaan.
Kun eräällä tuntemallani nuorella miehellä oli teini-iässä pitkä hippitukka, hänen vanhempansa päättivät sen sijaan keskittyä hänen hyvään työmoraaliinsa ja puutteenalaisia ihmisiä kohtaan osoittamaansa ystävällisyyteen. Lopulta hän itse päätti leikkauttaa hiuksensa. Hän hankki myös hyvän koulutuksen, palveli kirkossa, ja seurasi omassa perheessään tätä mallia rakastaa lapsiaan niin, että he tekevät sitä, mikä on oikein.
Osoitamme rakkautemme perheenjäseniä kohtaan paitsi opettamalla heitä vakuuttavasti, myös antamalla heille aikaamme. Jokin aika sitten luin artikkelin nimeltään ”Putting Children Last” (Lasten asettaminen viimeiselle sijalle), jossa kerrottiin vanhemmista, jotka puhuvat lapsistaan kalenteritermein: ”15 minuuttia iltaisin, jos mahdollista”, ”säännöllisesti varattu leikkiaika kerran viikossa” jne. (ks. Mary Eberstadt, Wall Street Journal, 2. toukokuuta 1995). Verratkaa siihen äitiä, joka oli luvannut antaa lapsilleen paitsi laatuaikaa, myös paljon aikaa. Hän ymmärsi, että rakastava suhde vaatii pysyvää ja jatkuvaa puhumista, leikkimistä, nauramista ja työskentelemistä. Myös minä uskon, että vanhempien ja lasten pitää osallistua toistensa jokapäiväisiin, tavallisiin kokemuksiin. Niinpä tiedän tulevasta kokeestasi; sinä tiedät oppiaiheeni valmistelemisesta. Minä käyn katsomassa pelejäsi; sinä osallistut keittiössä päivällisen valmistamiseen. Olemme tärkeitä tekijöitä toinen toisemme elämässä ja saamme rakkautta päivittäisten kokemusten kautta.
Ja rakkaus kestää elämän vaikeuksien läpi. Apostoli Paavali opetti: ”Rakkaus on kärsivällinen. – – Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.” (1. Kor. 13:4, 7, 8.) Seurasin erään äidin kestävää rakkautta alkoholistipoikaansa kohtaan. Hän ei koskaan lakannut rukoilemasta pojan puolesta ja olemasta hänen tavoitettavissaan. Myöhempinä vuosinaan poika lopulta ”meni itseensä” (Luuk. 15:17), toimi kunniallisessa ammatissa ja käytti kädentaitojaan kunnostaakseen äitinsä kotia.
Monet perheet kamppailevat harhateille joutuneiden lastensa kanssa. Voimme saada lohtua ”uskollisten vanhempien iankaikkisista sinetöinneistä”, jotka tuovat lapset ”takaisin laumaan” (Orson F. Whitney julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1929, s. 110). Emme koskaan saa lakata rakastamasta lapsiamme, rukoilemasta heidän puolestaan, ja uskomasta taivaallisen Isämme huolenpitoon.
Niinpä kerron näistä asioista tyttärelleni ja kaikille kirkon nuorille siirtyessänne uuteen vaiheeseen elämässänne. Todistan, että iankaikkisessa suunnitelmassa kaikkein tärkeintä ja tyydyttävintä, mitä teette, on pyhän kodin rakentaminen ja vahvan perheen kasvattaminen rakkaudessa. Tämä perheyksikkö on siunauksena yhteiskunnalle ja kestää koko iankaikkisuuden. Todistan tästä Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.