Elävän veden siunaamia
Elävä vesi parantaa. Se ravitsee ja antaa voimaa. Se tuo rauhaa ja iloa.
Palvelutehtävänsä alkuvaiheessa Kristus matkasi Jerusalemista lapsuudenkotiinsa Galilean Nasaretiin. Hän kulki Samarian kautta ja matkastaan väsyneenä pysähtyi lepäämään Jaakobin ikivanhalle kaivolle. Jeesuksen odottaessa ja Hänen opetuslastensa hakiessa ruokaa läheisestä kaupungista tuli kaivolle samarialainen nainen. Tiedätte, mitä tapahtui. Kun Jeesus pyysi juotavaa, nainen yllättyi siitä, että juutalainen pyysi jotakin sellaista häneltä. Vuosisatojen ajan juutalaiset ja samarialaiset olivat pitäneet toisiaan vihollisina. Mutta Kristus sanoi naiselle, että jos nainen ymmärtäisi, kenen kanssa puhui, hän pyytäisi Häneltä vettä – elävää vettä, vettä, joka sammuttaisi hänen janonsa ikuisiksi ajoiksi. Nainen ei tietenkään ymmärtänyt, ja niin Kristus selitti:
”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano,
mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh. 4:13–14.)
Samarialainen nainen piti ajatuksesta, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan juoda. Eikä hän varmastikaan kaipaisi päivittäistä raskaiden vesiastioiden kantamista kaivolta kotiinsa. Mutta kun Kristus todisti hänelle olevansa Messias ja kun Henki vahvisti hänelle sen olevan totta, hän alkoi ymmärtää, että Jeesus puhui suuremmista totuuksista. Hän jätti kaivoveden ja kiiruhti etsimään muita, jotka voisivat tulla kuuntelemaan. Epäilen kuitenkin, ymmärsikö hän vielä tuossa vaiheessa täysin – tai ymmärrämmekö me täysin – mitä tarkoittaa, että meissä itsessämme on elävän veden lähde.
Elävä vesi parantaa. Se ravitsee ja antaa voimaa. Se tuo rauhaa ja iloa.
Eräs tuntemani nainen yritti voittaa vihan henkilöä kohtaan, joka oli loukannut häntä ja hänen perhettään. Vaikka hän varoitti lapsiaan tulemasta katkeriksi ja kaunaisiksi, hän taisteli itse noita tunteita vastaan. Rukoiltuaan viikkokausia hartaasti taivaallista Isäänsä hän viimein tunsi muutoksen. Hän kertoi: ”Eräänä päivänä lähes jatkuvien rukousteni keskellä koin parantumisen. Tunsin sen fyysisenä tunteena leviävän koko kehooni. Jälkeenpäin tunsin varmuutta ja rauhaa. Tiesin, että mitä tahansa tapahtuisikin, perheeni ja minä selviytyisimme. Pääsin eroon vihasta ja myös halustani kostaa.”
Elävä vesi on Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Sen välittäjänä on Pyhä Henki. Ystäväni tiesi, mikä on oikein. Hän oli sanonut sopivat sanat perheelleen. Mutta vasta kun hän itse nöyrtyi niin paljon, että joi vettä – tunsi Pyhän Hengen – hän saattoi alkaa parantua.
Kun olen tämän kuluneen vuoden aikana tavannut monia naisia – ja heidän pappeusjohtajiaan – olen kuullut lukuisia kertomuksia Kristuksen parantavasta voimasta. Kuolevaisuudessa on hyvin paljon kärsimystä, hyvin monia tuskan aiheita. Tunnen ihmisiä, jotka ovat lähettäneet rakkaitaan vaaraan ja jotka rukoilevat päivittäin, että näitä varjeltaisiin taistelussa. Puhun vanhempien kanssa, jotka pelkäävät lastensa vuoksi, koska tietävät, mitä kiusauksia nämä kohtaavat. Minulla on rakkaita ystäviä, jotka kärsivät kemoterapian runtelevista vaikutuksista. Tunnen puolison hylkäämiä yksinhuoltajia, jotka kasvattavat lapsiaan yksin. Olen itse kärsinyt masennuksen heikentävistä vaikutuksista. Mutta olen oppinut oman kokemukseni perusteella ja olen oppinut tapaamiltani ihmisiltä, ettei meitä koskaan jätetä vain oman onnemme nojaan. Meitä ei koskaan hylätä. Meissä on hyvyyden, voiman ja varmuuden lähde, ja kun me kuuntelemme luottamusta tuntien, meitä kohotetaan. Meidät parannetaan. Me emme ainoastaan selviydy hengissä vaan me rakastamme elämää. Me nauramme, me nautimme, me jatkamme eteenpäin uskossa.
Elävä vesi myös ravitsee. Todistan teille, että lupauksensa mukaisesti Kristus tulee kaikkien niiden luo, jotka ovat kuormien uuvuttamia. Hän antaa meille levon. (Ks. Matt. 11:28.) Hän antaa meille voimia, kun olemme uupuneita. Lähde on vuolas vesivirta, joka tarjoaa jatkuvaa virkistystä – jos me vain juomme siitä. Ylpeys voi tuhota sen vaikutukset, samoin kuin pelkkä tarkkaamattomuuskin. Mutta ne, jotka juovat kyllikseen, eheytyvät, ja sen lisäksi heistä tulee lähde muille hengen ravitessa ja ruokkiessa toista.
Viime vuonna eräs perheemme rakas ystävä nukkui pois. Lucile oli 89-vuotias ja oli ollut leskenä yli kaksikymmentä vuotta. Hän ei ollut rikas nainen, hän ei ollut kuuluisa, eikä suurin osa maailmaa tiennyt mitään hänen poismenostaan. Mutta hänen perheensä tiesi. Hänen ystävänsä tiesivät. Hänen seurakuntansa jäsenet tiesivät. Kaikille niille, jotka olivat saaneet kokea hänen rakkauttaan, maailma oli hänen kuolemansa jälkeen köyhempi. Leskivuosinaan Lucile oli kohdannut vaikeita haasteita kuten rakkaan lapsenlapsen kuoleman ja iän tuomat raihnaisuudet. Mutta Lucile ravitsi edelleen kaikkia tuttujaan hengellään, leivonnaisillaan, täkeillään ja huovillaan, huumorillaan ja hyväntahtoisuudellaan. Ja hän rakasti työtä temppelissä. Eräänä kevätpäivänä vuonna 1981 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tänä aamuna puoli neljältä, kun kävelin temppelille johtavaa polkua, katselin, miten lippu liehui keveästi tuulessa, ja katselin kaunista taivasta ja ajattelin, kuinka onnellinen olin siitä, että sain olla siellä. Tunsin surua kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka nukkuivat eivätkä nähneet kauniin päivän heräämistä.”
Harvat meistä ajattelevat, että maailma ”herää” puoli neljältä aamulla. Käännämme niihin aikoihin täysin tyytyväisinä kylkeä vuoteessa ja annamme Lucilen rauhassa sääliä meitä. Mutta hänellä oli suurenmoinen asenne! Sen selityksenä voi olla vain sisältä kumpuava hyvyys. Oliko hänellä tällaista hengen puhtautta viidentoista, kahdenkymmenenviiden tai edes viidenkymmenenviiden ikäisenä? En tiedä. Useimmissa tapauksissa meidän on luultavasti kuunneltava Pyhää Henkeä koko ikämme, ennen kuin tunnemme Jumalan äänen niin hyvin ja ennen kuin luotamme elävään veteen niin paljon, että saamme maistaa sitä koko päivän ajan – etenkin, jos päivä alkaa puoli neljältä. Mutta minä uskon elävän veden tukeneen Lucilea noina pitkinä vuosina, jolloin hän olisi voinut antaa periksi itsesäälille, ja hänen elämänsä, hänen henkensä, antoi ravintoa jokaiselle hänen tuntemalleen ihmiselle.
Elävä vesi voi tuoda rauhaa ja iloa silloinkin, kun meissä oleva lähde näyttää kuivuneen. Kuulin äskettäin naisesta, jonka poika kuoli odottamatta kärsittyään henkisestä sairaudesta. Perhe oli aivan murtunut. Äiti ei pystynyt uskomaan, että hän voisi koskaan enää tuntea onnea. Mutta häntä siunattiin erään nuoren naisen palvelun kautta. Tämä nuori nainen, joka oli hänen entisiä lehvänsitojiaan, oli nyt nuori Apuyhdistyksen sisar ja hänen kotikäyntiopettajansa. Nuori sisar sanoi: ”Sinä autoit minua, nyt minä autan sinua – ja me selviydymme tästä yhdessä.” Rauha, jopa ilo, alkoi palata naisen elämään.
Henkemme jalostaminen täyteen kukkaan voi viedä koko eliniän – ja kauemminkin – mutta elävä vesi on kaikkien ulottuvilla, myös nuorten. Tunnen innoitusta, kun näen kirkon nuorten naisten, jotka ovat saaneet hengellistä koulutusta lapsuudesta saakka, tulevan Apuyhdistykseen ja tuovan välittömästi voimaa kokeneemmille naisille. Olen suunniltani ilosta, kun näen noiden samojen nuorten naisten oivaltavan, kuinka paljon he voivat oppia itseään vanhemmilta naisilta. Me saamme rauhan Herralta, mutta me voimme auttaa toinen toistamme tuntemaan tuota rauhaa, kun jaamme kuormamme ja onnemme.
Kristuksen lupaus on yksinkertainen ja ylevä: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.) Veljet ja sisaret, kaikkialla ympärillämme riehuu sekasorto. Valtiontaloudet ovat ahdingossa, perheet ovat vaikeuksissa. Me elämme aikoja, joita presidentti Hinckley on nimittänyt vaarallisiksi (ks. ”Aika, jota elämme”, Liahona, tammikuu 2002, s. 83–86). Mutta elävä vesi tarjoaa yhä rauhaa ja iloa. Kun elämme vanhurskaasti, kun olemme tehneet kaiken voitavamme, saamme yhtenä lahjanamme luottamusta. Herra sanoo meille: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16). Kaaoksen keskellä meidän on pysähdyttävä. Meidän on kuunneltava Henkeä, joka kertoo meille, että ”kaikki on parhain päin” (”Pelvotta käykää”, MAP-lauluja, 17), aivan kuten alkuaikojen pyhienkin tuli tehdä. Huoleen on syytä, mutta vielä suurempi syy on olla levollisella mielellä.
Samarialainen nainen katsoi Kristuksen kasvoja, kuunteli Hänen ääntään ja tunnisti Hänet aikana, jolloin useimmat muut torjuivat kaiken, mitä Hän opetti. Mekin tunnemme Hänet tai me voimme tuntea, jos annamme Hänen parantavan voimansa, Hänen ravitsevan voimansa, Hänen rauhansa ja ilonsa virrata kauttamme kuin lähde, ”joka kumpuaa ikuisen elämän vettä”. Rukoukseni on, että me tekisimme niin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.