Anteeksianto korvaa katkeruuden rakkaudella
Anteeksiantaminen merkitsee, etteivät menneisyyden ongelmat enää sanele meidän kohtaloamme ja että voimme kohdistaa katseemme tulevaisuuteen Jumalan rakkaus sydämessämme.
Eivätkö Herran vanhin Nelsonille antamat Hengen lahjat olekin hämmästyttäviä? Hänen kykynsä ovat siunaukseksi niin kirkolle kuin koko maailmallekin.
Haluaisin puhua tänään anteeksiantamisesta.
Kasvoin pienessä maalaiskaupungissa, jossa vesi oli paikkakunnan elinehto. Muistan, kuinka ihmiset tarkkailivat aina sadetta, keinokasteluoikeuksia ja vettä yleensäkin, olivat niistä huolissaan ja rukoilivat niiden takia. Toisinaan lapseni kiusoittelevat minua. He sanovat, etteivät he tunne ketään muuta, joka ajattelee sadetta yhtä paljon. Vastaan heille, että ehkäpä niin, koska siellä missä minä vartuin, sade oli kaikki kaikessa. Se oli elinehto!
Ilmastostamme johtuvan stressin ja vaikeuksien takia ihmiset eivät aina olleet parhaimmillaan. Toisinaan naapurin liian pitkäksi venähtänyt keinokasteluvuoro aiheutti epäsopua. Siitä alkoi myös lähellä vuoristolaiduntamme asuneiden kahden miehen riita. Kutsun heitä Chetiksi ja Waltiksi. Nämä kaksi naapurusta alkoivat kiistellä yhteisen keinokasteluojansa vedestä. Aluksi se oli viatonta, mutta vuosien vieriessä nämä kaksi miestä antoivat erimielisyyksiensä paheta kaunaksi ja sitten riitelyksi – aina uhkailuihin asti.
Eräänä heinäkuun aamuna vettä oli taas molempien miesten mielestä liian vähän. Kumpainenkin meni kasteluojalle katsomaan, mitä oli tapahtunut, ajatellen, että toinen oli varastanut toiselle kuuluneen veden. He saapuivat patoluukulle samaan aikaan. Syntyi sanasota ja sitä seurasi tappelu. Walt oli isokokoinen, voimakas mies. Chet oli pieni, jäntevä ja sinnikäs. Tappelun tuoksinassa käytettiin aseina miesten mukana olleita lapioita. Walt iski lapiolla vahingossa Chetiä toiseen silmään, joka sokeutui.
Kului kuukausia ja vuosia. Chet ei kuitenkaan pystynyt unohtamaan eikä antamaan anteeksi. Toisen silmän menettämisestä aiheutunut katkeruus yltyi yltymistään, ja viha kasvoi kasvamistaan. Eräänä päivänä Chet meni tallilleen, otti kiväärin telineestä, nousi hevosen selkään ja ratsasti kasteluojan pääluukulle. Hän patosi ojan ja käänsi veden pois Waltin tilalta tietäen, että Walt tulisi pian katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitten Chet piiloutui pensaikkoon odottamaan. Waltin tullessa paikalle Chet ampui hänet kuoliaaksi. Sitten hän nousi ratsaille, palasi kotiinsa ja soitti sheriffille, että oli juuri ampunut Waltin.
Isäni kutsuttiin siihen valamiehistöön, joka joutuisi ratkaisemaan Chetin syyllisyyden murhaan. Isä kieltäytyi esteellisenä, koska hän oli kumpaisenkin miehen ja heidän perheidensä pitkäaikainen ystävä. Chet sai murhasta elinkautisen vankeustuomion.
Monta vuotta myöhemmin Chetin vaimo tuli pyytämään isältäni allekirjoitusta kuvernöörille toimitettavaan armahdusanomukseen, sillä hänen miehensä terveys oli murtunut niin monien vuosien aikana osavaltion vankilassa. Isä allekirjoitti anomuksen. Muutamaa iltaa myöhemmin kaksi Waltin aikuista poikaa ilmaantui ovellemme. He olivat hyvin vihaisia ja poissa tolaltaan. He sanoivat, että koska isä oli allekirjoittanut anomuksen, monet muutkin olivat tehneet niin. He pyysivät isää poistamaan nimensä anomuksesta. Hän kieltäytyi. Chet oli hänestä murtunut ja sairas mies. Hän oli kärsinyt kiihdyksissään tekemästään hirveästä rikoksesta nämä monet vuodet vankilassa. Halusimme, että Chet saisi asialliset hautajaiset ja että hänet haudattaisiin sinne minne muutkin perheensä jäsenet.
Waltin pojat raivostuivat ja sanoivat: ”Jos hänet vapautetaan vankilasta, pidämme huolen siitä, että hän ja hänen perheensä saavat kärsiä.”
Lopulta Chet vapautettiin, ja hän sai palata kotiin kuolemaan perheensä parissa. Onneksi perheiden välillä ei enää myöhemmin ollut väkivaltaa. Isäni valitti usein sitä, kuinka murheellista oli, että Chet ja Walt, nämä kaksi naapuria ja lapsuudenystävää, olivat antautuneet vihan valtaan ja antaneet sen pilata elämänsä. Kuinka murheellista, että hetken kiihkon annettiin riistäytyä käsistä – mikä johti lopulta molempien miesten kuolemaan – pelkästään siksi, etteivät nämä kaksi miestä voineet antaa toisilleen anteeksi pienen kasteluvesimäärän väärinkäyttöä.
Vapahtaja sanoi: ”Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla.”1 Hän käski siis meitä selvittämään erimielisyytemme hyvissä ajoin, jottei hetken kiihko riistäydy fyysiseksi eikä henkiseksi väkivallaksi ja jottemme joutuisi vihamme vangeiksi.
Tämä periaate ei sovellu paremmin mihinkään muuhun kuin perheisiimme. Teidän erityisenä huolenanne ei ehkä ole vesi, mutta meillä kaikilla maan päällä, tästä telestisestä ilmastosta aiheutuvassa stressissä ja vaikeuksissa, on syytä – todellista tai kuviteltua – loukkaantua. Kuinka me reagoimme? Loukkaannummeko me? Etsimmekö vikoja? Annammeko hetken tunnekuohun voittaa itsemme?
Presidentti Brigham Young vertasi kerran loukkaantumista myrkkykäärmeen puremaan. Hän sanoi: ”Kalkkarokäärmeen purtua voi menetellä kahdella tavalla. Vihan, pelon tai kostonhimon vallassa voi lähteä luontokappaleen perään ja tappaa sen tai voi yrittää saada myrkyn pois ruumiistaan mahdollisimman nopeasti.” Hän sanoi: ”Jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti jäämme eloon, mutta jos yritämme toimia ensimmäisellä tavalla, emme ehkä ehdi saattaa aiettamme päätökseen.”2
Sallinette minun nyt mainita tässä, että meidän on pidettävä perheissämme huoli siitä, että emme lainkaan aiheuta hengellisiä emmekä emotionaalisia käärmeenpuremia! Nykyisin on tavallista, että anteeksiannon ja ystävällisyyden hyveitä vähätellään, kun taas pilkantekoon, vihanpitoon ja ankaraan kritiikkiin yllytetään. Ellemme varo, voimme langeta näihin tapoihin omissa kodeissamme ja perheissämme, ja pian alamme arvostella puolisoamme, lapsiamme ja sukulaisiamme. Älkäämme loukatko itsekkäällä arvostelulla niitä, joita eniten rakastamme! Pienet riidat ja pikkumainen arvostelu voivat valloilleen päästyään johtaa perhesuhteidemme myrkyttymiseen ja edelleen vieraantumiseen, jopa pahoinpitelyyn ja avioeroon. Sen sijaan meidän täytyy ”mahdollisimman nopeasti”hillitä riitoja, lopettaa pilkanteko ja arvostelu ja poistaa kauna ja viha kuten opimme toimimaan käärmeen myrkyn kanssa. Meillä ei ole varaa antaa sellaiselle vaaralliselle kiihkolle valtaa – ei päiväksikään.
Verratkaa Waltin ja Chetin murheellista tarinaa Egyptiin myydyn Joosefin esimerkkiin. Joosefin veljet olivat hänelle kateellisia ja vihasivat häntä. He juonittelivat hänen henkensä riistämiseksi ja myivät hänet lopulta orjaksi. Joosef vietiin Egyptiin, ja hän joutui kamppailemaan vuosikausia päästäkseen vapaaksi. Näinä koettelevina vuosina Joosef olisi voinut tuomita veljensä ja vannoa kostoa. Hän olisi voinut lievittää tuskaansa hautomalla kostoa, jonka toteuttaisi jonakin päivänä. Mutta hän ei tehnyt sitä.
Aikanaan Joosefista tuli koko Egyptin valtias, arvossa toinen heti faraon jälkeen. Hirvittävän nälänhädän aikana Joosefin veljet lähtivät hakemaan ruokaa Egyptistä. Tunnistamatta Joosefia he kumarsivat häntä hänen korkean asemansa takia. Joosefilla oli tuolloin valta kostaa. Hän olisi voinut heitättää veljensä vankilaan tai tuomita heidät kuolemaan. Sen sijaan hän osoitti antaneensa anteeksi. Hän sanoi: ”Minä olen Joosef, teidän veljenne, jonka te myitte Egyptiin. Mutta älkää olko murheissanne älkääkä syyttäkö itseänne siitä, että olette myyneet minut tänne. – – Mutta Jumala lähetti minut teidän edellänne, jotta te jäisitte eloon ja teidän sukunne säilyisi – – ja monet pelastuisivat. Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala.”3
Joosefin halu antaa anteeksi muutti katkeruuden rakkaudeksi.
Haluan tehdä selväksi, ettei syntien anteeksiantamista saa sekoittaa pahan suvaitsemiseen. Herra sanoo Joseph Smithin raamatunkäännöksessä: ”Älkää tuomitko epävanhurskaasti.”4 Herra pyytää meitä hylkäämän pahuuden kaikissa muodoissaan ja taistelemaan sitä vastaan, ja vaikka meidän tulee antaa anteeksi meitä loukkaavalle lähimmäiselle, meidän tulee toimia rakentavasti, niin ettei loukkaus toistu. Pahoinpidellyn naisen ei pidä etsiä kostoa, mutta ei hänen liioin pidä ajatella, ettei hän voisi ryhtyä toimenpiteisiin pahoinpitelyn estämiseksi tulevaisuudessa. Epäoikeudenmukaisesti jossakin liiketoimessa kohdellun liikemiehen ei pidä vihata epärehellistä henkilöä, mutta hän voi ryhtyä toimenpiteisiin vääryyden oikaisemiseksi. Anteeksianto ei edellytä sitä, että me hyväksymme pahuuden tai suvaitsemme sitä. Se ei edellytä meiltä sitä, että emme piittaisi maailmassa ympärillämme tai omassa elämässämme näkemästämme vääryydestä. Mutta kun taistelemme syntejä vastaan, emme saa antaa vihan tai suuttumuksen hallita ajatuksiamme emmekä tekojamme.
Vapahtaja sanoi: ”Sen tähden minä sanon teille, että teidän tulee antaa anteeksi toinen toisellenne; sillä se, joka ei anna veljelleen anteeksi hänen rikkomuksiaan, seisoo tuomittuna Herran edessä; sillä hänelle jää suurempi synti.”5
Tämä ei tarkoita, että anteeksiantaminen olisi helppoa. Kun joku loukkaa meitä tai rakkaitamme, siitä aiheutuva tuska voi olla miltei ylivoimaista. Voi tuntua siltä kuin tuo tuska tai vääryys olisi maailman tärkein asia ja ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin tavoitella kostoa. Mutta Kristus, Rauhan Ruhtinas, opettaa meille paremman tien. Voi olla hyvin vaikeaa antaa jollekulle anteeksi hänen aiheuttamansa vahinko, mutta kun annamme anteeksi, meille avautuu parempi tulevaisuus. Jonkun toisen väärät teot eivät enää hallitse kulkuamme. Kun annamme toisille anteeksi, olemme vapaita valitsemaan, kuinka elämme omaa elämäämme. Anteeksiantaminen merkitsee, etteivät menneisyyden ongelmat enää sanele meidän kohtaloamme ja että voimme kohdistaa katseemme tulevaisuuteen Jumalan rakkaus sydämessämme.
Älkööt naapureitamme vainonneen anteeksiantamattomuuden siemenet milloinkaan pääskö itämään meidän kodeissamme. Rukoilkaamme taivaallista Isäämme, että Hän auttaisi meitä voittamaan mielettömän ylpeyden, kaunan ja pikkumaisuuden. Auttakoon Hän meitä antamaan anteeksi ja rakastamaan, niin että voimme olla Vapahtajan, muiden ja itsemme ystäviä. ”Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.”6 Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.