Iankaikkinen avioliitto
Jos haluaa jonkin kestävän ikuisesti, sitä kohtelee eri tavalla. – – Siitä tulee jotakin erityistä, koska siitä tekee erityisen.
Vuosia sitten vaimoni ja minä osallistuimme puutarhassa järjestetylle häävastaanotolle. Olimme aikaisemmin samana päivänä olleet temppelissä, jossa kaksi tuntemaamme nuorta vihittiin ajaksi ja iankaikkisuudeksi. He olivat hyvin rakastuneita. He olivat tavanneet toisensa lähes ihmeenomaisesti. Monia ilon kyyneleitä vuodatettiin. Me seisoimme onnittelujonossa täydellisen päivän päätteeksi. Edellämme oli perheen läheinen ystävä. Lähestyessään vihkiparia hän pysähtyi ja lauloi kauniilla ja kirkkaalla tenorilla sykähdyttävät sanat Ruutin kirjasta: ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” (Ruut 1:16–17.)
Olimme syvästi liikuttuneita, ja meidät valtasi varmuus heidän mahdollisuuksistaan onneen; uskoakseni osittain siksi, että vaimoni ja minä olemme pitäneet näitä samoja sanoja kotimme seinällä monen vuoden ajan.
On surullista, että näiden kauniiden sanojen merkitys on katoamassa. Aivan liian monet avioliitot päättyvät nykyään eroon. Itsekkyys, synti ja henkilökohtainen mukavuudentavoittelu voittavat usein liitot ja sitoutumisen.
Iankaikkisen avioliiton periaate säädettiin ennen maan perustamista, ja se otettiin käyttöön maan päällä ennen kuin kuolema tuli maailmaan. Eedenin puutarhassa Jumala antoi Aadamin ja Eevan toinen toiselleen ennen lankeemusta. Raamatussa sanotaan: ”Luodessaan ihmisen Jumala teki hänet kaltaisekseen. Hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja hän siunasi heidät – –.” (1. Moos. 5:1–2, kursivointi lisätty.)
Profeetat ovat järjestään opettaneet, että Jumalan suuri suunnitelma lastensa siunaamiseksi huipentuu ja kulminoituu iankaikkiseen avioliittoon. Presidentti Ezra Taft Benson on sanonut, että ”uskollisuus avioliitolle suo suurimman ilon täällä ja suurenmoisia palkintoja tuonpuoleisessa” (The Teachings of Ezra Taft Benson, 1988, s. 533–534). Presidentti Howard W. Hunter kuvasi selestistä avioliittoa ”evankeliumin kruunaavaksi toimitukseksi” ja teki selväksi, että vaikka sen saavuttaminen voi viedä joiltakuilta ”jonkin verran enemmän aikaa, jopa tämän kuolevaisen elämän tuolle puolen”, sitä ei tulla epäämään keneltäkään kelvolliselta (Teachings of Howard W. Hunter, toim. Clyde J. Williams, 1977, s. 132, 140). Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut iankaikkista avioliittoa ”ihanaksi asiaksi” (ks. ”Minkä siis Jumala on yhdistänyt”, Valkeus, heinäkuu 1991, s. 68) ja ”kaikkia muita lahjoja suuremmaksi lahjaksi” (”The Marriage That Endures”, Ensign, toukokuu 1974, s. 23).
Lahja ei ylevyydestään ja suuruudestaan huolimatta ole kuitenkaan ilmainen. Se on itse asiassa ehdollinen, ja sen jälkeen, kun se on annettu, se voidaan ottaa pois, jos emme pidä siihen kuuluvan liiton ehtoja. Opin ja liittojen luvussa 131 sanotaan, että ”selestisessä kirkkaudessa on kolme taivasta eli astetta; ja päästäkseen niistä korkeimpaan ihmisen on astuttava tähän pappeuden järjestykseen [mikä tarkoittaa uutta ja ikuista avioliittoa]” (jakeet 1–2).
Liitto on pyhä lupaus. Me lupaamme tehdä joitakin asioita, ja Jumala sitoutuu tekemään joitakin asioita. Niille, jotka pitävät avioliiton, Jumala lupaa oman kirkkautensa täyteyden, iankaikkiset elämät, iankaikkisen enentymisen, korotuksen selestisessä valtakunnassa ja ilon täyteyden. Me kaikki tiedämme tämän, mutta joskus emme ajattele paljoakaan sitä, mitä meidän täytyy tehdä saadaksemme nämä siunaukset. Pyhät kirjoitukset näyttävät kertovan selvästi, että tässä liitossa on ainakin kolme olennaista velvoitetta.
Ensimmäiseksi, iankaikkinen avioliitto on iankaikkinen. Iankaikkinen viittaa jatkuvaan kasvuun ja kehittymiseen. Se tarkoittaa, että mies ja vaimo yrittävät rehellisesti tehdä itsensä täydellisiksi. Se tarkoittaa, ettei aviosuhdetta kevytmielisesti hylätä ensimmäiseen erimielisyyden enteeseen tai vaikeiden aikojen koittaessa. Se merkitsee sitä, että rakkaus vahvistuu ajan myötä ja että se ulottuu haudan tuolle puolen. Se tarkoittaa, että molempia puolisoita siunataan toisen puolison kumppanuudella ikuisesti ja että ongelmat ja erimielisyydet voi yhtä hyvin ratkaista, koska ne eivät katoa mihinkään. Iankaikkinen merkitsee parannusta, anteeksiantamusta, pitkämielisyyttä, kärsivällisyyttä, rakkautta, Kristuksen kaltaista rakkautta ja nöyryyttä. Jokainen niistä liittyy kaikkeen sellaiseen, mikä on ikuista, ja meidän tulee aivan varmasti oppia ne ja harjoitella niiden käyttöä, jos me aiomme saavuttaa iankaikkisen avioliiton.
Toiseksi, iankaikkinen avioliitto on Jumalan säätämä. Tämä tarkoittaa sitä, että avioliiton osapuolet sopivat yksimielisesti, että he kutsuvat Jumalan mukaan avioliittoonsa, rukoilevat yhdessä, pitävät käskyt, pitävät halut ja intohimot profeettojen määrittelemissä rajoissa. Se tarkoittaa tasa-arvoista kumppanuutta ja sitä, että kodin ulkopuolella ollaan yhtä tosia ja puhtaita kuin kotonakin. Tämä on osa sitä, mitä Jumalan säätämä tarkoittaa.
Kolmanneksi, iankaikkinen avioliitto on tietynlaista kumppanuutta Jumalan kanssa. Hän lupaa elämien jatkumisen niille, jotka on sinetöity temppelissä. Aadamille ja Eevalle annettu käsky lisääntyä ja täyttää maa viittaa ykseyteen Luojan kanssa. Siihen kuuluu velvollisuus opettaa evankeliumia lapsille, koska he ovat myös Hänen lapsiaan. Niinpä meillä on perheilta ja pyhien kirjoitusten opiskelutuokio, evankeliumiaiheisia keskusteluja ja toisten palvelemista. Liittoon näyttää kuuluvan myös velvollisuus tukea toinen toistaan tehtävissä ja rooleissa, joita kumpikin on kutsuttu hoitamaan. Kuinka voimme väittää olevamme yhtä Jumalan kanssa, jos emme voi tukea toinen toistamme, kun vaimo kutsutaan palvelemaan Alkeisyhdistyksessä tai mies piispakunnassa?
Eli se liitto, joka avioliittoon kuuluu, sisältää ainakin nämä asiat ja luultavasti myös muita. En usko olevani väärässä, kun sanon, että ne, jotka sanoillaan tai fyysisesti pahoinpitelevät vaimoaan tai miestään, tai ne, jotka halventavat tai parjaavat tai käyttävät valtaa väärin avioliitossa, eivät pidä liittoaan. Eivätkä ne, jotka hylkäävät käskyt tai jotka eivät tue johtajiaan. Jopa ne, jotka vain kieltäytyvät tehtävistä, laiminlyövät lähimmäisiään tai omaksuvat jonkin verran maailmallisia tapoja, ovat vaaravyöhykkeessä. Jos emme pidä omaa osaamme liitosta, meillä ei ole mitään lupausta.
Ennen kaikkea minusta tuntuu, ettei iankaikkista avioliittoa voi saavuttaa ilman sitoutumista saada liitto toimimaan. Olen itse oppinut tästä eniten omalta kumppaniltani. Olemme olleet naimisissa melkein 47 vuotta. Hän tiesi alusta alkaen, millaisen avioliiton hän halusi.
Olimme aluksi köyhiä opiskelijoita, mutta hänen näkemystään avioliitostamme kuvaa pöytähopeasarja. Kuten nykyäänkin on tavallista, mennessämme naimisiin vaimoni laati lahjalistan paikallisessa tavaratalossa. Sen sijaan, että olisi laittanut listalle kaikki ne padat, pannut ja kodinkoneet, joita tarvitsimme ja toivoimme saavamme, hän valitsi toisen tien. Hän pyysi lahjaksi pöytähopeita. Hän valitsi mallin ja sen, kuinka monta aterinsarjaa hän tarvitsi, ja listasi lahjalistalle veitset, haarukat ja lusikat eikä mitään muuta. Ei pyyhkeitä, ei leivänpaahdinta, ei televisiota, ainoastaan veitsiä, haarukoita ja lusikoita.
Häät tulivat ja menivät. Ystävämme ja vanhempiemme ystävät antoivat lahjoja. Lähdimme lyhyelle häämatkalle ja päätimme avata lahjat palattuamme. Kun avasimme lahjat, olimme järkyttyneitä. Lahjojen joukossa ei ollut ainuttakaan veistä tai haarukkaa. Vitsailimme siitä ja jatkoimme elämäämme.
Kaksi lasta syntyi meidän vielä opiskellessamme oikeustieteellisessä. Meillä ei ollut rahaa tuhlattavaksi. Mutta kun vaimoni työskenteli osa- aikaisena vaalivirkailijana tai kun joku antoi hänelle muutaman dollarin hänen syntymäpäivänään, hän laittoi sen vähin äänin sivuun, ja kun hänellä oli tarpeeksi, hän lähti kaupungille ostamaan haarukan tai lusikan. Vei useita vuosia hankkia aterimia niin paljon, että saatoimme käyttää niitä. Kun sarjaa oli koossa neljälle, aloimme kutsua joitakin ystäviämme syömään.
Ennen vieraiden tuloa kävimme keittiössä pienen keskustelun. Mitä aterimia käyttäisimme, kuluneita ja eri paria olevia teräksisiä vai erityisiä hopeisia? Noina varhaisina aikoina ehdotin usein teräksisiä. Niiden käyttö oli helpompaa. Ne saattoi vain pistää tiskikoneeseen aterian jälkeen, ja asia hoitui sillä. Hopeiden kanssa oli paljon työläämpää. Vaimoni oli piilottanut ne sängyn alle, etteivät murtovarkaat löytäisi niitä niin helposti. Hän oli vaatinut minua ostamaan pehmeää kangasta, johon ne käärittiin. Jokainen aterin oli erillisessä taskussa, eikä kaikkien osien kerääminen ollut helppo tehtävä. Kun hopeita käytettiin, ne täytyi pestä käsin ja kuivata niin, ettei niihin jäänyt vedestä läikkiä, ja laitella ne sitten takaisin omiin taskuihinsa siten, etteivät ne tummuisi, ja sitten kääriä ja laittaa varovasti takaisin piiloon, ettei niitä varastettaisi. Jos tummuneita kohtia huomattiin, minut lähetettiin ostamaan hopeankiillotusainetta, ja yhdessä me hinkkasimme tummuneet kohdat kiiltäviksi.
Vuosien kuluessa täydensimme sarjaa ja seurasin hämmästyneenä, kuinka hyvää huolta vaimoni piti hopeista. Hän ei ole koskaan ollut äkkipikainen. Muistan kuitenkin päivän, jolloin yksi lapsistamme sai yhden hopeahaarukan käsiinsä ja halusi kaivaa sillä takapihalla. Se aie sai vastaansa vihaisen katseen ja varoituksen olla edes ajattelematta moista. Koskaan!
Huomasin, ettei pöytähopeita koskaan viety niihin lukuisiin seurakunnan ruokailuihin, joissa hän laittoi ruokaa, eikä niitä pantu niiden monien aterioiden mukaan, jotka hän valmisti ja lähetti sairaille tai puutteenalaisille. Niitä ei otettu mukaan piknikeille tai retkille. Itse asiassa niitä ei koskaan viety mihinkään, eikä niitä ajan kuluessa katettu edes ruokapöytään kovin usein. Muutamat ystävämme arvioitiin etukäteen, havaittiin vajavaisiksi ja tuomittiin heidän itse siitä tietämättä. He söivät päivällisen teräksisillä aterimilla.
Tuli aika, jolloin meidät kutsuttiin lähetystyöhön. Tulin eräänä päivänä kotiin ja minulle kerrottiin, että minun pitäisi vuokrata pöytähopeille tallelokero. Vaimoni ei halunnut ottaa niitä mukaan. Hän ei myöskään halunnut jättää niitä kotiin. Eikä hän halunnut menettää niitä.
Pidin vaimoani vuosien ajan hieman originellina, kunnes eräänä päivänä ymmärsin, että hän oli jo pitkän aikaa tiennyt jotain, mitä minä aloin vasta vähitellen ymmärtää. Jos haluaa jonkin kestävän ikuisesti, sitä kohtelee eri tavalla. Suojellen ja puolustaen. Sellaista ei koskaan kohtele kaltoin eikä altista luonnonvoimille. Sellaisesta ei tee arkipäiväistä tai tavanomaista. Jos se joskus tummuu, sen kiillottaa rakastavasti, kunnes se kiiltää kuin uusi. Siitä tulee jotakin erityistä, koska siitä tekee erityisen, ja sen kauneus ja arvo kasvavat ajan myötä.
Iankaikkinen avioliitto on juuri sellainen. Meidän tulee kohdella sitä juuri tuolla tavoin. Rukoilen, että voisimme nähdä sen sinä kallisarvoisena lahjana, joka se on. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.