Äidin jääkaappi
Kuinka äiti käytti meidän opettamiseemme oudonväristä keltaista jääkaappia? Antamalla sen näyttää meille, millä on eniten merkitystä.
En muista, että olisin nähnyt isän itkevän äidin hautajaisissa tai minään muunakaan hetkenä äidin muutamien viimeisten päivien aikana. Isä näytti olevan se, joka huolehti kaikkien muiden lohduttamisesta. Eräänä iltana hautajaisten jälkeen näin kuitenkin isän itkevän vanhan jääkaappimme edessä, kun hän katseli kaikkea sitä, mitä äiti oli siihen kiinnittänyt. Jääkaappi oli peitetty äidin elämästä kertovilla muistoilla.
Kun vanhempani menivät naimisiin, he ostivat käytetyn jääkaapin. Äiti otti tehtäväkseen maalata sen oudon keltaisen väriseksi, jota väriä en ole nähnyt missään muussa jääkaapissa. (Samalla hän tuli maalanneeksi myös lattiaa, toisia huonekaluja ja uutta mekkoa.) Me kuitenkin näimme sen oudon keltaisen värin itse asiassa vain silloin kun jääkaappi meni rikki, siihen tarvittiin uusi osa ja äiti irrotti kaiken pois.
Jääkaapin väri jäi piiloon, koska äiti oli laittanut sen peitoksi kaikenlaista: hyvän sarjakuvan sanomalehdestä, tunnetun sanonnan, isän kuvan, ulkoa opeteltavia pyhien kirjoitusten kohtia, pesulakuitin, jonkin tuotteen mainoksen, kirjeen, johon piti vastata, reseptin, ostoslistan, seurakunnan puhelinnumerot ja jopa meidän koulutodistuksemme. Kun vartuimme, hän kiinnitti jääkaappiin luetteloja viikoittaisista tehtävistämme, aikatauluja ja viestejä perheelle. Meillä ei ollut liitutaulua tai ilmoitustaulua, joten vanhempamme kiinnittivät jääkaappiin myös evankeliumiaiheisia kuvia.
Helmikuussa äidillä oli tapana kiinnittää jääkaappiin iso sydän, johon oli kirjoitettu meidän kaikkien nimet; maaliskuussa hän kiinnitti hääkuvansa sekä luettelon asioista, joita hän haluaisi syntymäpäiväkseen. Kesäkuun hän omisti isälle, koska se oli isän syntymäpäiväkuukausi – saman äiti teki meidän jokaisen syntymäpäiväkuukauden kohdalla. Syyskuussa esillä oli Meksikon lippu. Marraskuu oli kuukausi, jolloin vanhempamme muistivat esivanhempiaan, ja äiti kiinnitti näkyviin kuvia rakkaista tarjoten alun heitä koskeville keskusteluille. Joulukuussa hän pani näytteille pienen seimiasetelman, jonka hän oli valmistanut kankaasta.
Joka kerta, kun joku meistä meni lähetystyöhön, äiti kiinnitti lähetyssaarnaajan kuvan jääkaappiin eikä ottanut kuvaa pois ennen paluutamme. Kun äidin ainoa veli kuoli, äiti laittoi jääkaappiin näkyviin kuvan heistä kahdesta yhdessä eikä koskaan ottanut sitä pois. Hän ei koskaan maininnut asiasta, mutta kun näimme, kuinka syvämietteisesti hän tarkasteli sitä kuvaa, me tiesimme, kuinka paljon hänen veljensä merkitsi hänelle.
Yhdessä jääkaappi ja äiti yhdistivät perheemme.
Nykyään omassa kodissani meillä on jääkaappi, joka – vaikkakin uusi eikä väriltään oudon keltainen – opettelee velvollisuuttaan yhdistää ja opettaa perhettä. Siihen on kiinnitetty vanha valokuva vanhempieni häistä, toinen tädistäni sekä pienten lastemme valmistamia epämääräisiä taideteoksia. Ja kun näen nämä esineet, ajattelen äitiä ja kiitän häntä siitä, että hän opetti minua ymmärtämään, kuinka jääkaappi voi ravita muillakin tavoin kuin vain pitämällä ruoan kylmänä.