Ei koskaan yksin

Anne Grenzebach

Kuvittele, että olet päättänyt liittyä kirkkoon, joka on erilainen kuin se, jossa sinut kasvatettiin. Kuvittele sitten kertovasi perheellesi. Miten he suhtautuisivat? Tukisivatko he sinua vai pettyisivätkö he sinuun? Jos menettäisit heidän ystävyytensä, olisiko kääntyminen toiseen uskoon sen arvoista?

Nämä ovat joitakin niistä huolista, joita kohtasin muutama vuosi sitten, kun tutkin kirkkoa. Eräs ystävä neuvoi minua seuraamaan sydäntäni ja uskomaan, että Herra auttaisi minua voittamaan pelkoni tulla perheen ja ystävien torjumaksi. Sen yksinkertaisen uskon turvin siirryin eteenpäin ja menin kasteelle huhtikuussa 2002.

Ei ole helppoa olla ainoa kirkon jäsen omassa perheessä. Sinulla ei ole perheen tukea auttamassa sinua pitämään liittosi, lukemaan pyhiä kirjoituksiasi päivittäin ja tekemään niitä pieniä asioita, joiden kautta edelleen vahvistat todistustasi. Aktiivisena pysyminen jää kokonaan omille harteillesi. Ollessani ainoa kirkon jäsen omassa perheessäni olen huomannut, että minulle voiman tukipylväitä ovat olleet uppoutuminen kirkon toimintaan, evankeliumista kertominen muille, keskittyminen temppelityöhön ja se, etten koskaan menetä toivoa siitä, että perheeni jonakin päivänä liittyy kirkkoon.

Tukea vastustuksen keskellä

Ennen kirkkoon liittymistä en ollut koskaan tuottanut vakavaa pettymystä perheelleni. Kun liityin, tiesin heidän tuntevan tulleensa petetyiksi, ja minusta tuntui kauhealta, että olin loukannut heitä niin kovasti. Jatkoin kirkossa käymistä, koska tiesin sydämessäni, että sitä Herra halusi minulle – ja heille.

Siihen aikaan en asunut lähellä kotia. Aina kun kävin kotona, kohtasin syytöksiä ja loukkauksia. Tilanne paheni, kun päätin palvella lähetystyössä. Isoäidilläni oli kyyneliä silmissään, kun hän sanoi: ”Annie-tyttöni, jos nyt menet palvelemaan lähetystyössä, sydämeni murtuu.” Kerroin hänelle, että lähetystyö oli jotakin, mitä minua oli innoitettu tekemään, ja ellen palvelisi, en olisi kuuliainen taivaalliselle Isälle.

Valmistautuessani lähetystyötäni varten sain lohtua ja voimaa seurakuntaperheestäni. He auttoivat minua mahtavalla tavalla sopeutumaan niihin elämäntapamuutoksiin, joita tulee kirkon jäsenyyden myötä, ja he tukivat minua selviytyäkseni perheeni vastustuksesta. Huomasin, että oli helpompi pysyä lujana turhautumisista huolimatta, kun syvennyin kirkkoon tehtävien ja toimintojen avulla sekä menin lähetyssaarnaajien kanssa yhteisopetuksille. Lisäksi asuin lähellä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaa Palmyraa, joten menin usein pyhään lehtoon istumaan ja pohtimaan tilannettani ja etsimään rauhaa.

Palvelemassa perheitä

Vaikka minulla oli seurakuntamme tuki, tunsin silti olevani turhautunut ja sukulaisteni väärin ymmärtämä. Kaiken, mitä he tiesivät kirkosta, he olivat oppineet ulkopuolisista lähteistä, eivätkä he halunneet hyväksyä mitään minun kertomaani. Yritin keskustella evankeliumista heidän kanssaan ja korjata heidän väärinkäsityksiään, mutta en tuntunut koskaan onnistuvan löytämään yhteisymmärrystä. Kuilu, joka erotti minut rakkaistani, oli laajenemassa, enkä tiennyt, kuinka olisin kaventanut sitä. Siihen mennessä, kun lähdin lähetyskentälleni Virginian osavaltioon, olin miltei menettänyt toivon siitä, että perheeni koskaan osoittaisi kiinnostusta kirkkoa kohtaan.

Kotiin lähettämissäni kirjeissä jatkoin edelleen pyrkimyksiäni kertoa evankeliumista. Muistan, kuinka pyysin isääni tapaamaan lähetyssaarnaajat. Hän sanoi suoraan, ettei ollut kiinnostunut. Hänen vastauksensa lukeminen oli yksi lähetystyöni vaikeimpia kokemuksia, mutta se antoi minulle suuremman tarmon työskennellä ahkerasti ja kertoa evankeliumista kaikille niille, jotka olivat halukkaita kuuntelemaan. Tulin ymmärtämään, että jokainen on jonkun perheen jäsen ja että auttamalla yhtä ihmistä voisin kenties vastata jonkun muun rukouksiin. Yritän edelleenkin kovasti tehdä parhaani ja kertoa evankeliumista, vaikken enää olekaan kokoaikainen lähetyssaarnaaja.

Siunauksia temppelin avulla

Kun vanhin Henry B. Eyring kahdentoista apostolin koorumista nousi puhumaan huhtikuun 2005 yleiskonferenssissa, sain hyvin voimakkaan tunteen siitä, että minun tuli kuunnella tarkasti, mitä hän aikoi sanoa. Hän aloitti puheensa näillä sanoin: ”Sanomani on niille, jotka ovat käännynnäisiä kirkossa. – – Ette – – ole poikkeustapauksia kirkossa. Teille haluan sanoa, kuinka paljon Herra rakastaa teitä ja uskoo teihin. Ja vielä enemmän haluan sanoa teille, kuinka paljon Hän luottaa teihin.”¹

Vanhin Eyring puhui siitä, kuinka käännynnäisten ei pidä koskaan lakata yrittämästä kertoa evankeliumista perheelleen. Sitten hän selitti, että toinen tärkeä puoli lähetystyötä perheen sisällä on temppelityö.

Vanhin Eyringin sanat innoittivat minua asettamaan temppelissä käymisen ja sukututkimustyön tavoitteita. Olen saanut kokea suurta täyttymystä viedessäni suvun nimiä temppeliin, ja olen saanut samalla joitakin ihmeellisiä, odottamattomia siunauksia. Se on lisännyt suuresti yhteenkuuluvuudentunnettani verhon toisella puolella olevien kanssa. Olen nähnyt ihmeitä yrittäessäni löytää heidän nimiään, ja olen tuntenut heidän läsnäolonsa ollessani mukana toimituksissa heidän puolestaan.

Vielä yksi siunaus suotiin, kun näin isoäitini ensimmäisen kerran lähetystyöni jälkeen. Hän antoi minulle luettelon nimistä vietäväksi temppeliin. Hän puhui myös siitä, kuinka hän halusi lukea ”mormonikirjaa”, koska hän muisti isänsä lukeneen sitä. Nykyään hän soittaa minulle joka viikko puhuakseen siitä, mitä hän on oppinut Mormonin kirjasta.

Ennen lähtöäni lähetystyöhön olin saanut tunteen siitä, että isoisäni – joka kuoli vuonna 1996 ennen kirkkoon liittymistäni – yritti kovasti auttaa isoäidin sydämen pehmentämisessä. Ollessani lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa piirini vanhimmat tekivät isoisäni puolesta temppelityön. Istuessani selestisessä huoneessa tunsin syvää liikutusta ajatellessani, että koko perheeni olisi siellä yhdessä. Ajattelen mielelläni, että isoisäni tekee kaikkensa auttaakseen perhettämme ottamaan evankeliumin vastaan.

Toivo elää

Äitini tuli hakemaan minut lähetystyöni päätyttyä, ja silloin sattui olemaan lokakuun yleiskonferenssiviikonloppu. Hän katsoi kanssani kolme yleiskonferenssikokousta ja nautti niistä niin paljon, että kysyi, saisiko niitä DVD:nä jouluksi. Minulle tämä oli ihme, ja se osoitti minulle, ettei minun tarvitse luopua toivosta.

Nykyisin kukaan perheestäni ei ole osoittanut paljoakaan kiinnostusta kirkkoon liittymistä kohtaan, mutta tunnen, että jonakin päivänä niin käy – joko tässä elämässä tai tulevassa. Suhteemme on parantunut niin paljon, että tiedän, ettei se ole tapahtunut omien ponnistelujeni kautta vaan Hengen vaikutuksen ansiosta. Taivaallinen Isä siunaa meitä ihmeillä ja täyttää sydämemme vanhurskaat toiveet, kun pyrimme tekemään Hänen tahtonsa. Olen tuntenut Hänen voimansa ja tukensa auttavan minua eteenpäin, ja tiedän, etten ole koskaan yksin Hänen tosi kirkossaan.

Kun sinä olet ainoa

Etsi lohtua ja voimaa seurakuntaperheestäsi.
Etsi rauhaa ja ohjausta rukouksen avulla.
Kerro evankeliumista muille. Muista, että jokaisella on perhe, ja sinä voit olla vastaus jonkun toisen rukoukseen.
Osallistu sukututkimus- ja temppelityöhön.
Älä koskaan luovu toivosta, että perheesi voi jonakin päivänä ottaa evankeliumin vastaan.