Ystävien kesken
Autokuormallinen pyhiä
”Mene rukoushuoneeseen antamaan uhriksi sakramenttisi minun pyhänä päivänäni” (OL 59:9).
Vartuin Monterreyssä Nuevo Leónin osavaltiossa Meksikossa. Vanhempani olivat uskollisia myöhempien aikojen pyhiä, enkä muista yhtäkään kertaa, jolloin olisimme jääneet pois kokouksista. Kun olin viisi- tai kuusivuotias, isäni omisti vanhan kippiauton, jolla hän kuljetti rakennustarvikkeita ja multaa. Joka sunnuntai sisareni ja minä kiipesimme kippiauton lavalle, kun taas isä ja äiti nousivat auton ohjaamoon. Sitten me ajoimme serkuilleni, missä heidän perheensä kapusi mukaamme lavalle. Seuraavaksi kävimme hakemassa Gonzalesin perheen, sitten Solanosin perheen ja niin edelleen. Siinä vaiheessa kun saavuimme kappelille, kippiauton lava oli mullan sijaan täynnä pyhiä.
Joidenkin lähellä asuvien mielestä oli mitä huvittavinta katsella, kun yli 20 miestä, naista ja lasta valkoisissa paidoissa ja solmioissa tai sunnuntaimekoissa purkautui pölyisestä kippiautosta. Naapurit tulivat joka sunnuntai ulos ihan vain katsomaan sitä näkyä. He nauroivat meille, mutta me emme olleet hiukkaakaan noloja. Olimme iloisia mennessämme kirkkoon. Toistimme tämän esityksen kahdesti joka sunnuntai läpi koko 1960-luvun.
Kun kippiauto ei ollut käytettävissä, perheemme käveli. Olipa sitten sateista tai kylmää tai paahtavan kuumaa, niin me vain kävelimme, vaikka matkaan kului ainakin tunti sinne ja toinen takaisin. Ja niihin aikoihin kirkon kokoukset olivat sekä aamuisin että iltapäivisin. Osallistuimme aina kumpiinkin.
Kun palasin Monterreyhin monen vuoden jälkeen, niin jokainen kanssani kippiauton lavalla kulkenut oli yhä aktiivinen kirkossa. Se kokemus yhdisti meitä ja teki meistä vahvoja. Käyn yhä kaikissa kokouksissani. Kuinka voisin tehdä nyt vähemmän kuin silloin?
Lapset, menkää kokouksiinne. Menkää jalan. Menkää autolla. Menkää kippiautolla. Kunhan menette.