Kääntymykseni iankaikkiseen avioliittoon

James Welch

Halusin mennä naimisiin, mutta epärealistiset odotukseni johtivat minut seurustelussa epäonnistumisten kierteeseen.

Vuosia sitten käsitin, että vaikka minulla olikin todistus evankeliumista yleensä, niin oli joitakin periaatteita, joiden suhteen en ollut vielä täysin kääntynyt. Vaikkei minulla ollutkaan mitään ongelmia esimerkiksi kymmenysten tai viisauden sanan kanssa, kamppailin iankaikkisen avioliiton – minun iankaikkisen avioliittoni – periaatteen kanssa.

Epäonnistumisten kierre

Kyse ei ollut siitä, ettenkö halunnut mennä naimisiin; päinvastoin minä halusin – epätoivoisesti, tai niin väitin itselleni. Kävin treffeillä kotipaikkakunnallani, ja minulla oli muutamia kaukosuhteita. Kävin treffeillä jatkuvasti, jopa uupumukseen asti. Minusta tuli kuitenkin asiantuntija huomaamaan jokaisessa tapaamassani naisessa asioita, joita pidin ”vikoina”. Löysin aina perusteluja suhteen päättämiselle, mutta yleensä vasta sen jälkeen kun olin pitänyt häntä mukanani vuoden tai parin ajan. Ajan mittaan olin saattanut itseni sellaiseen epäonnistumisten kierteeseen, että olin seurustelun suhteen käytännöllisesti katsoen halvaantunut.

Olin palvellut lähetystyössä. Kävin säännöllisesti temppelissä, paastosin ja rukoilin Herran opastusta ja palvelin uskollisesti seurakunnan tehtävissä. Minulla oli vahva perheen tuki. Kävin säännöllisesti keskustelemassa piispojeni kanssa. Kävin jopa jonkin aikaa erään erinomaisen myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan psykologin luona. Olin kuitenkin onneton. En pystynyt keksimään, kuinka päästä naimisiin.

Ihmiset, jotka tunsivat myötätuntoa ahdinkoni vuoksi, sanoivat minulle, että en vain ollut vielä tavannut ”sitä oikeaa”. Toiset sanoivat minulle: ”Sinun täytyy vain ottaa se ratkaiseva askel.” Minulla oli kuitenkin liian monia epäilyjä ja järjenvastaisia pelkoja, jotta olisin pystynyt tekemään niin.

Arvioin, että avioliitto vaatisi käytännöllisesti katsoen ihmeen. Vaikka tiesinkin, että olin vastuussa omasta elämästäni enkä voisi odottaa kenenkään piispan ratkaisevan ongelmiani, toivoin, että jokainen uusi piispa, jonka kanssa työskentelin, pystyisi ehkä auttamaan minua. He olivat kaikki huolissaan ja kehottivat minua pysymään tiiviisti kirkossa, jatkamaan palvelemista ja yrittämään parhaani.

Kun olin 45-vuotias, seurakuntamme piispakunta vaihtui. Kun uuden piispan nimi ilmoitettiin, masennuin. Mies, joka oli kutsuttu, oli henkilö, jonka kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Päätin typerästi, että minun olisi pakko odottaa seuraavaa uutta piispaa.

Avoin keskustelu

Eräänä sunnuntaina vähän tämän jälkeen olin menossa pappeuskokoukseen, kun tämä piispa kysyi, voisinko heti silloin tulla hänen toimistoonsa temppelisuosituspuhuttelua varten. Hänen toimistossaan aloitin hyvin harjoitellun murheellisen tarinani: Mikään ei sujunut kohdallani. Jokaisella naisella, jonka kanssa olin seurustellut, oli joitakin sietämättömiä puutteita. Ja ehkei minua ollut oikeastaan edes tarkoitettu avioliittoa varten tässä elämässä.

Piispa hylkäsi valitukseni, katsoi minua silmiin ja kysyi: ”Haluatko sinä mennä naimisiin vai et?” Minun oli pakko vastata, että luulin haluavani mutten ollut oikeastaan enää varma. Hän jatkoi: ”Haluan, että menet kotiin ja päätät, haluatko todella mennä naimisiin. Jos vastaus on kielteinen, niin olen pahoillani puolestasi, mutta sitten voit lopettaa treffeillä käymisen ja lakata rankaisemasta itseäsi asiasta. Jos vastaus on myönteinen, tule sitten takaisin, niin teemme työtä asian hyväksi.”

Sillä hetkellä sain kiistämättömän vaikutelman siitä, että piispan neuvosta olisi minulle apua.

Lähdin piispan toimistosta vakavoituneena. Kirkon jälkeen menin kotiin, ja lyhyen mutta kiihkeän painiskelun myötä päätin, että vastauksen täytyi olla myönteinen. Halusin avioliittoa, ja olin halukas mukautumaan tämän piispan neuvoihin, mitä tahansa ne olivatkin.

Tämän päätöksen tekeminen oli käännekohta pyrkimyksessäni solmia avioliitto. Vuosikymmenten ajan yritykseni olivat olleet laimeita. Avioliitto ei ollut oikeastaan ollut minulle mitenkään tärkeällä sijalla, vaikka olinkin teeskennellyt sen olevan. Vain sopivan tilaisuuden tullen annoin avioliitolle vakavaa huomiota, mutta muut asiat, kuten ammatilliset pyrkimykseni konserttimuusikkona ja yliopiston professorina, veivät tavallisesti etusijan. Minun täytyi oppia lähestymään avioliiton päämäärää samanlaisella sitoumuksella.

Piispani ohjeita

Kun palasin saamaan neuvoja piispaltani, hän puhui suorasukaisemmin kuin kukaan oli koskaan puhunut. Hän ei ollut kiinnostunut puolustelulitaniastani. Hän sanoi yksinkertaisesti: ”Etsitään ongelmakohta – se, missä suhteesi aina kariutuvat – ja sitten korjataan se.” Aluksi hämmennyin, mutta sitten huomasin hänen avoimuutensa virkistäväksi. Tiesin voivani luottaa häneen. Vaadittiin jonkin verran voimia ja rohkeutta päästä niistä vanhoista kaavoista, joihin olin kangistunut, mutta aloin saada lisää varmuutta, että pystyisin siihen.

Piispan ensimmäinen ohje minulle oli alkaa uudella tavalla etsiä kumppania, jolla hänen sanojensa mukaan olisi uskoa, nuhteettomuutta ja hyvää tahtoa – kestäviä ominaisuuksia, joilla oli todellista merkitystä – niiden ainoastaan pinnallisten ominaisuuksien sijasta, joita olin pitänyt välttämättöminä. (Minun mielestäni hänen piti olla vaaleaverikkö, sopraano ja gourmet-kokki.) Minun tehtäväni oli, siinä määrin kuin kykenin, arvostaa häntä samanlaisella rakkaudella, jota taivaallinen Isämme tuntee meitä jokaista kohtaan.

Piispani auttoi minua myös huomaamaan viat avioliiton tavoittelussani. Myönsin, etteivät viat löytyneet tapaamistani naisista, mitä ajatusta olin niin pitkään elätellyt. Sen sijaan ne löytyivät omasta virheellisestä ajattelustani ja epärealistisista odotuksistani. Hän selosti eräitä uusia sääntöjä, joiden mukaan minun oli määrä seurustella.

Ensinnäkin, minun täytyi valmistautua muutokseen. Olin hyvin tyytyväinen omaan elämäntapaani, ja vaikka halusinkin avioliittoa abstraktilla tasolla, tunsin, että se sekoittaisi rutiinini. Minun täytyisi alkaa tehdä joitakin asioita eri tavalla. Olin tehnyt niitä omalla tavallani yli 25 vuoden ajan, toistaen samoja virheitä, ja ilmiselvästikään se ei ollut toiminut. Koska olin 45-vuotias, minun täytyi ymmärtää, ettei minulla ollut rajatonta aikaa seurustelulle.

Toiseksi, seurustelun tarkoituksena ei pitänyt olla ajan viettäminen vaan pikemminkin sellaisen kumppanin löytäminen, joka oli myös vakavasti kiinnostunut avioliitosta ja valmistautunut siihen. Tämän oli määrä olla aikaa, jolloin tutustua paitsi henkilön persoonaan myös – mikä tärkeämpää – hänen henkeensä.

Piispani opetti minulle myös, että pystyisin muutamien treffien jälkeen huomaamaan, oliko jollakin naisella ne välttämättömät ominaisuudet, joita etsin. Jos hänellä ei niitä ollut, oli aika siirtyä eteenpäin. Murtaakseen hyödyttömän pitkäaikaisen seurustelun mallini piispa esitti minulle yllättävän vaatimuksen: Minun tulisi jatkaa mitä tahansa vakavaa seurustelusuhdetta avioliittoon asti tai siihen, että minut torjuttaisiin. Kohtuullisen ajan jälkeen en voisi perääntyä, ellei nainen, jonka kanssa seurustelin, antaisi minulle rukkasia. Aikaisemmin tapanani oli ollut pikemminkin kävellä tieheni kuin sitoutua. Tällä kertaa minulla ei ollut lupa perääntyä, kuten olin tehnyt niin usein aikaisemmin. Tavallisuudesta poikkeavalla rohkeudella myönnyin ehtoihin.

Mitä opin

Aloin huomata muutamia asioita. Ensiksikin huomasin, että se, mitä jotkut kutsuvat ihmisten väliseksi ”kemiaksi”, tulee avoimen ja kypsän keskustelun jälkeen eikä sitä ennen. Tämä on yksi tavallisimmista virheistä, joita ihmiset tekevät – he tavoittelevat suhdetta vain, jos he tuntevat välitöntä fyysistä viehätystä. Jotkut naimattomat myös pitävät pinnallisia aiheita parempina kuin vakavia keskusteluja ja vaikeita kysymyksiä. He saattavat vältellä jälkimmäisiä siinä turhassa toivossa, että kun ”todellinen rakkaus” astuu mukaan kuvaan, kaikki todellisen elämän ongelmat jollakin tavoin häviävät. Itse asiassa tilanne on juuri päinvastoin. Jos alussa pyrkii avoimeen kommunikointiin ja oppii vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin, silloin luottamus kehittyy. Tämä luottamus karkottaa pelon, joka tavallisesti on syynä epävarmuuteen, haluttomuuteen sitoutua ja viime kädessä epävakaaseen suhteeseen.

Mikä tärkeintä, opin, ettei rakkaudessa ole kyse vain minusta. Se on pääasiassa huolenpitoa toisesta ihmisestä. Minun täytyi tehdä työtä nöyrtyäkseni ja hylätäkseni sen ylimielisen asenteen, ettei kukaan nainen kenties olisi kyllin hyvä minulle.

Todellinen kääntymykseni

Olisi mukavaa, jos voisin sanoa, että solmin avioliiton heti seuraavan tapaamani naisen kanssa. Tapailin muutamia naisia hyvin lyhyen aikaa ja minulla oli yksi pidempi seurustelusuhde, jonka päätteeksi sain rukkaset. Osoitin kuitenkin uskoa ja noudatin piispani ohjeita, vaikken saanutkaan välittömiä tuloksia.

Vuosi sen jälkeen, kun olin omaksunut nämä asenteen ja näkemyksen muutokset, katsoin uudemman kerran erästä naista, jonka olin tuntenut vuosia. Olimme itse asiassa seurustelleet aikaisemmin, mutta tällä kertaa näin hänet uudessa valossa – mahdollisena iankaikkisena kumppanina, joka on ihastuttava ja erinomainen kaikin tavoin, koska hänessä on kestäviä ominaisuuksia (ja lisäksi monia muita ominaisuuksia bonuksena). Hän oli kyllin jalo suodakseen minulle uuden tilaisuuden, ja nyt hän on minun vaimoni ja kallisarvoisten lastemme äiti. Rakastan häntä syvästi. Kymmenen vuotta sitten en olisi osannut kuvitella tällaista täyttymystä.

Mikä sai aikaan tämän kääntymyksen? (Ja se oli todellinen kääntymys – kääntyminen toiseen suuntaan.) Uskon, että muutos tapahtui siksi, että eräs piispa opetti minulle, kuinka syvästi taivaallinen Isä rakastaa minua ja haluaa minun olevan onnellinen ja saavan kaikki siunaukset, jotka Hän on jo luvannut minulle. Piispani auttoi minua järjestämään asiat uuteen tärkeysjärjestykseen elämässäni, joka oli vääristynyt. Hän puhui suoraan eikä sallinut niiden puolustelujen, joita olin niin pitkään käyttänyt, häiritä minua.

Nyt tiedän, miltä kääntymys tuntuu. Olen kokenut tämän periaatteen suhteen voimallisen sydämen muutoksen, ja sillä on ollut ratkaiseva vaikutus elämääni. Voin jäljittää kääntymykseni hetken siihen päivään piispani toimistossa, jolloin minulle paljastui, että jos noudattaisin hänen neuvojaan, minua siunattaisiin.

Minua todellakin on siunattu.