Etsikää oppimista uskon kautta
Pyhissä kirjoituksissa meitä kehotetaan toistuvasti saarnaamaan evankeliumin totuuksia Hengen avulla (ks. OL 50:14). Uskon, että useimmat vanhemmat ja opettajat kirkossa ovat selvillä tästä periaatteesta ja pyrkivät yleensä noudattamaan sitä asianmukaisesti. Mutta niin tärkeä kuin tämä periaate onkin, se on vain yksi osatekijä paljon suuremmassa hengellisessä kuviossa. Usein meitä opetetaan myös etsimään oppimista uskon kautta (ks. OL 88:118). Hengen avulla saarnaaminen ja uskon kautta oppiminen ovat yhteen kuuluvia periaatteita, joita meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään ja soveltamaan samanaikaisesti ja johdonmukaisesti.
Luulen, että me tähdennämme ja tiedämme paljon enemmän Hengen avulla opettavasta opettajasta kuin uskon kautta oppivasta oppijasta. Sekä opettamisen että oppimisen periaatteet ja prosessit ovat selvästikin hengellisesti olennaisia. Mutta kun katsomme tulevaisuuteen ja odotamme yhä vain sekavampaa ja myrskyisämpää maailmaa, jossa tulemme elämään, niin uskon, että meidän kaikkien on välttämätöntä lisätä kykyämme etsiä oppimista uskon kautta. Henkilökohtaisessa elämässämme, perheessämme ja kirkossa me voimme saada ja saammekin hengellisen voiman, johdatuksen ja turvallisuuden siunauksia, kun pyrimme saamaan ja soveltamaan hengellistä tietoa uskon kautta.
Nefi opettaa meille: ”Kun ihminen puhuu Pyhän Hengen voimalla, Pyhän Hengen voima vie [sanoman] ihmislasten sydämiin” (2. Nefi 33:1). Huomatkaa, että Henki kyllä vie sanoman sydämeen mutta että se ei välttämättä vaikuta sydämeen. Opettaja voi selittää, havainnollistaa, vakuuttaa ja todistaa ja tehdä sen suurella hengellisellä voimalla ja vaikuttavasti. Sanoman sisältö ja Pyhän Hengen todistus alkavat kuitenkin loppujen lopuksi vaikuttaa sydämessä vain, mikäli vastaanottaja sen sallii. Oppiminen uskon kautta avaa polun Pyhän Hengen vaikutukselle sydämessä.
Toiminnan periaate: usko Herraan Jeesukseen Kristukseen
Apostoli Paavali määritteli, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1). Alma sanoi, ettei usko ole täydellistä tietoa vaan että jos meillä on uskoa, me toivomme sellaista, mikä ei näy mutta on totta (ks. Alma 32:21). Lisäksi me opimme luentosarjasta Lectures on Faith [Luentoja uskosta], että usko on ”ilmoitetun uskonnon ensimmäinen periaate ja kaiken vanhurskauden perusta” ja että se on myös ”kaikkien älyllisten olentojen toiminnan periaate”.1
Nämä opetukset korostavat kolmea uskon perustekijää: 1) usko varmuutena siitä, mitä toivotaan ja mikä on totta, 2) usko sen näkemisenä, mitä ei nähdä, ja 3) usko kaikkien älyllisten olentojen toiminnan periaatteena. Kuvailen näitä kolmea Vapahtajaan uskomisen osatekijää samanaikaisesti tulevaisuuteen suuntautuvina, menneisyyteen katsovina ja nykyhetkessä toimintaan johtavina.
Usko varmuutena siitä, mitä toivotaan, katsoo tulevaisuuteen. Tämä varmuus perustuu oikeaan käsitykseen Jumalasta ja Häneen turvaamiseen, ja se antaa meille kyvyn ”ponnistella eteenpäin” (2. Nefi 31:20) epävarmoihin ja usein haasteellisiin tilanteisiin Vapahtajan palveluksessa.
Esimerkiksi Nefi luotti juuri tämäntyyppiseen hengelliseen varmuuteen, joka suuntautuu tulevaisuuteen, kun hän palasi Jerusalemiin hakemaan pronssilevyt – ”edeltä käsin [tietämättään], mitä [hänen] pitäisi tehdä. Kuitenkin [hän kulki] eteenpäin.” (1. Nefi 4:6–7.)
Usko Kristukseen on erottamattomasti sidottu toivoon Kristuksessa lunastukseksemme ja korotukseksemme ja näihin usko myös johtaa. Ja varmuuden ja toivon ansiosta meidän on mahdollista kulkea valon reunalle ja astua muutama askel pimeään – odottaen ja turvaten siihen, että valo siirtyy ja valaisee tien.2 Varmuus ja toivo yhdessä panevat alulle toiminnan nykyhetkessä.
Usko sen näkemisenä, mitä ei nähdä, katsoo menneisyyteen ja vahvistaa meidän turvaamisemme Jumalaan ja luottamuksemme sen totuudellisuuteen, mitä ei nähdä. Me olemme astuneet pimeään varmoina ja toiveikkaina, ja olemme nähneet ja saaneet varmuuden, kun valo on itse asiassa siirtynyt ja tuonut meidän tarvitsemamme valaistuksen. Se todistus, jonka me saimme uskomme koettelemisen jälkeen (ks. Et. 12:6), on näkemistä, joka avartaa ja vahvistaa varmuuttamme.
Varmuus, toiminta ja näkeminen vaikuttavat toisiinsa jatkuvassa prosessissa. Tämä spiraali on kuin vyyhti, joka ylöspäin kiertyessään laajenee ja avartuu. Nämä kolme uskon osatekijää – varmuus, toiminta ja näkeminen – eivät ole erillisiä eivätkä irrallisia, vaan ne liittyvät toisiinsa ja ovat jatkuvia ja kiertyvät ylöspäin. Ja voiman tälle jatkuvalle prosessille antava usko vahvistuu ja kehittyy ja muuttuu. Kun me jälleen käännymme ja katsomme eteenpäin kohti epävarmaa tulevaisuutta, varmuus johtaa toimintaan ja auttaa näkemään, mikä edelleen lisää varmuutta. Luottamuksemme vahvistuu rivi rivin päälle, opetus opetuksen päälle, vähän täällä ja vähän tuolla.
Vaikuttavan esimerkin varmuuden, toiminnan ja näkemisen yhteistoiminnasta löydämme siitä, kun Israelin lapset kuljettivat liitonarkkua Joosuan johdolla (ks. Joos. 3:7–17). Muistanette, että kun israelilaiset tulivat Jordanille, heille luvattiin, että vedet jakaantuisivat ja he voisivat mennä joen poikki kuivaa maata myöten. Mielenkiintoista on, etteivät vedet jakaantuneet, kun Israelin lapset seisoivat joen rannalla odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Sen sijaan heidän jalkapohjiensa piti kastua, ennen kuin vesi jakaantui. Israelilaisten usko ilmeni siinä, että he astuivat veteen ennen kuin se jakaantui. He astuivat Jordaniin katsoen tulevaisuuteen varmoina siitä, mitä toivoivat. Kun israelilaiset astuivat eteenpäin, vedet jakaantuivat, ja kun he olivat menneet joen poikki kuivaa maata myöten, he katsoivat taaksepäin ja näkivät sitä, mitä ei nähdä. Uskon varmuus johti tässä tapauksessa toimintaan ja sellaisen näkemiseen, mitä ei nähdä mutta mikä on totta.
Tosi usko kohdistuu ja keskittyy Herraan Jeesukseen Kristukseen ja johtaa aina toimintaan. Monet meidän kaikkien tuntemat pyhien kirjoitusten kohdat korostavat uskoa toiminnan periaatteena:
”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja” (Jaak. 2:26, kursivointi lisätty).
”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä” (Jaak. 1:22, kursivointi lisätty).
”Jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa” (Alma 32:27, kursivointi lisätty).
Juuri usko toiminnan periaatteena on hyvin keskeinen hengellisen totuuden oppimisen ja soveltamisen prosessissa.
Oppiminen uskon kautta: toimia eikä olla toiminnan kohteena
Kuinka usko kaikkien älyllisten olentojen toiminnan periaatteena liittyy evankeliumin oppimiseen? Ja mitä tarkoittaa etsiä oppimista uskon kautta?
Jumalan kaikki luomisteot jakautuvat kahteen suureen osaan – niihin, jotka toimivat, ja niihin, joihin toiminta kohdistuu (ks. 2. Nefi 2:13–14). Meitä taivaallisen Isämme poikia ja tyttäriä on siunattu tahdonvapauden lahjalla – kyvyllä ja voimalla toimia itsenäisesti. Tahdonvapaudella siunattuina me olemme vapaita toimimaan, ja meidän tulee ensisijaisesti toimia eikä vain olla toiminnan kohteena – etenkin kun pyrimme saamaan ja soveltamaan hengellistä tietoa.
Oppiminen uskon kautta ja kokemuksesta ovat Isän onnensuunnitelman kaksi keskeistä piirrettä. Sovituksen kautta Vapahtaja säilytti moraalisen tahdonvapauden ja teki meille mahdolliseksi toimia ja oppia uskon kautta. Kapinoidessaan suunnitelmaa vastaan Lusifer pyrki hävittämään ihmisen tahdonvapauden, ja hänen tarkoituksenaan oli, että oppijoina me olisimme vain toiminnan kohteena.
Ajatelkaapa kysymystä, jonka taivaallinen Isä esitti Aadamille Eedenin puutarhassa: ”Missä sinä olet?” (1. Moos. 3:9.) Isä tiesi, missä Aadam piileksi, mutta siitä huolimatta Hän esitti kysymyksen. Miksi? Viisas ja rakastava Isä teki lapsilleen mahdolliseksi toimia oppimisprosessissa eikä vain olla toiminnan kohteena. Hän ei pitänyt tottelemattomalle lapselle mitään yksipuolista nuhdesaarnaa, jollainen monella meistä kenties olisi taipumus pitää. Sen sijaan Isä auttoi Aadamia oppijana toimimaan itsenäisenä toimijana ja käyttämään tahdonvapauttaan asianmukaisesti.
Muistanette, kuinka Nefi halusi tietää niistä asioista, joita hänen isänsä Lehi oli nähnyt näyssä elämän puusta. On mielenkiintoista, että Herran Henki aloittaa Nefin opettamisen kysymällä seuraavaa: ”Katso, mitä haluat?” (1. Nefi 11:2.) On selvää, että Henki tiesi, mitä Nefi halusi. Miksi Hän siis kysyi sitä? Pyhä Henki auttoi Nefiä toimimaan oppimisprosessissa eikä vain olemaan toiminnan kohteena. Huomatkaa 1. Nefin kirjan luvuissa 11–14, kuinka Henki sekä esittää kysymyksiä että kehottaa Nefiä ”katsomaan”; nämä ovat oppimisprosessin aktiivisia osatekijöitä.
Näistä esimerkeistä näemme, että oppijoina teidän ja minun tulee toimia ja olla sanan tekijöitä eikä vain kuulijoita, jotka ovat ainoastaan toiminnan kohteena. Olemmeko me – te ja minä – itsenäisiä toimijoita, jotka toimivat ja etsivät oppimista uskon kautta, vai odotammeko me, että meitä opetetaan ja olemme toiminnan kohteena? Toimivatko lapset, nuoret ja aikuiset, joita me palvelemme, ja etsivätkö he oppimista uskon kautta, vai odottavatko he, että heitä opetetaan ja että he ovat toiminnan kohteena? Kannustammeko ja autammeko me – te ja minä – niitä, joita palvelemme, etsimään oppimista uskon kautta? Meidän kaikkien tulee innokkaasti pyytää, etsiä ja kolkuttaa (ks. 3. Nefi 14:7).
Oppija, joka käyttää tahdonvapauttaan toimimalla oikeiden periaatteiden mukaan, avaa sydämensä Pyhälle Hengelle ja pyytää Hänen opetustaan, todistavaa voimaansa ja vahvistavaa todistustaan. Oppiminen uskon kautta edellyttää hengellistä, henkistä ja fyysistä vaivannäköä eikä vain passiivista vastaanottamista. Juuri uskon innoittaman toiminnan vilpittömyydellä ja johdonmukaisuudella me osoitamme taivaalliselle Isällemme ja Hänen Pojalleen Jeesukselle Kristukselle halukkuutemme oppia ja saada opetusta Pyhältä Hengeltä. Siten oppiminen uskon kautta sisältää sen, että käytämme moraalista tahdonvapautta toimimalla sen varmuuden pohjalta, mitä toivomme, ja se kutsuu ainoaa todellista opettajaamme, Herran Henkeä, näyttämään meille sitä, mitä ei nähdä.
Ajatelkaa, kuinka lähetyssaarnaajat auttavat tutkijoita oppimaan uskon kautta. Sellaisten hengellisten sitoumusten tekeminen ja pitäminen kuin Mormonin kirjan tutkiminen ja sen vuoksi rukoileminen, kirkon kokouksissa käyminen ja käskyjen pitäminen, vaatii tutkijaa osoittamaan uskoa ja toimimaan. Yksi lähetyssaarnaajan päätehtävistä on auttaa tutkijaa tekemään sitoumuksia ja pitämään ne kunniassa – toimimaan ja oppimaan uskon kautta. Niin tärkeitä kuin opettaminen, kehottaminen ja selittäminen ovatkin, ne eivät voi milloinkaan välittää tutkijalle todistusta palautetun evankeliumin totuudellisuudesta. Vasta kun tutkijan usko saa aikaan toimintaa ja avaa polun sydämeen, Pyhä Henki voi antaa vahvistavan todistuksen. Lähetyssaarnaajien täytyy selvästikin oppia opettamaan Hengen voimalla. Yhtä tärkeä on kuitenkin lähetyssaarnaajien vastuu auttaa tutkijoita oppimaan uskon kautta.
Kuvailemani oppiminen yltää paljon pidemmälle kuin pelkkä tiedollinen ymmärtäminen sekä informaation säilyttäminen ja muistaminen. Sentyyppinen oppiminen, johon viittaan, saa meidät riisumaan päältämme luonnollisen ihmisen (ks. Moosia 3:19), saa aikaan muutoksen sydämessämme (ks. Moosia 5:2) ja saa meidät kääntymään Herraan ja olemaan koskaan luopumatta (ks. Alma 23:6). Oppiminen uskon kautta vaatii sekä sydäntä että altista mieltä (ks. OL 64:34). Oppiminen uskon kautta tulee sen seurauksena, että Pyhä Henki vie Jumalan sanan voiman sydämeen ja vaikuttaa siellä. Uskon kautta oppimista ei voi siirtää opettajalta oppilaalle luennolla, havaintoesimerkillä eikä kokeellisella harjoituksella, vaan oppilaan täytyy osoittaa uskoa ja toimia saadakseen omakohtaisen tiedon.
Nuori poika Joseph Smith ymmärsi vaistomaisesti, mitä merkitsi etsiä oppimista uskon kautta. Yksi tunnetuimmista tapahtumista Joseph Smithin elämässä on se, kun hän luki Uuden testamentin Jaakobin kirjeestä rukousta ja uskoa käsitteleviä jakeita (ks. Jaak. 1:5–6). Nuo jakeet innoittivat Josephia menemään kotinsa lähellä olevaan lehtoon rukoilemaan ja etsimään hengellistä tietoa. Huomatkaa kysymykset, jotka Joseph oli muotoillut mielessään ja tuntenut sydämessään ja jotka hän esitti lehdossa. Hän oli selvästikin valmistautunut pyytämään uskossa (ks. Jaak. 1:6) ja toimimaan.
”Tämän sanasodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävissä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä? – –
Aikomuksenani mennessäni kysymään Herralta oli saada tietää, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa, jotta tietäisin, mihin liittyä. Sen tähden, heti kun hallitsin itseni, niin että pystyin puhumaan, kysyin Persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa – – ja mihin minun piti liittyä.” (JS–H 10, 18.)
Huomatkaa, etteivät Josephin kysymykset kohdistuneet ainoastaan siihen, mitä hänen piti tietää, vaan myös siihen, mitä hänen piti tehdä. Ja hänen aivan ensimmäinen kysymyksensä keskittyi toimintaan ja siihen, mitä oli tehtävä! Hänen rukouksensa ei ollut vain: Mikä kirkko on oikea? Hän kysyi, mihin kirkkoon hänen piti liittyä. Joseph meni lehtoon oppiakseen uskon kautta. Hän oli päättänyt toimia.
Loppujen lopuksi vastuu uskon kautta oppimisesta ja hengellisen totuuden soveltamisesta on meillä itse kullakin. Tämä on yhä vakavampi ja tärkeämpi vastuu maailmassa, jossa me nyt elämme ja tulemme vielä elämään. Sen tukena, mitä, kuinka ja milloin me opimme, ovat opettaja, esitystapa tai jokin tietty aihe tai oppiaiheen rakenne – mutta se ei riipu näistä.
Yksi kuolevaisuuden suurista haasteista on todellakin etsiä oppimista uskon kautta. Profeetta Joseph Smith esittää parhaimman yhteenvedon siitä oppimisprosessista ja sen tuloksista, joita yritän kuvailla. Vastauksena kahdentoista apostolin opetuspyyntöön Joseph opetti: ”Paras tapa hankkia totuutta ja viisautta ei ole etsiä sitä kirjoista, vaan lähestyä Jumalaa rukouksessa ja saada jumalallista opetusta.”3
Ja eräässä toisessa tilaisuudessa profeetta Joseph selitti: ”Toisten kokemuksista lukeminen tai heille annetuista ilmoituksista lukeminen ei milloinkaan voi suoda meille monipuolista näkemystä tilastamme ja todellisesta suhteestamme Jumalaan.”4
Merkitykset opettajille
Uskon kautta oppimista koskevilla totuuksilla on syvällisiä merkityksiä vanhemmille ja opettajille. Tarkastelkaamme kolmea näistä merkityksistä.
Merkitys 1. Pyhä Henki on Isän antama opettaja.
Pyhä Henki on jumaluuden kolmas jäsen, ja Hän opettaa kaikkea totuutta ja todistaa siitä. Vanhin James E. Talmage (1862–1933) kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt: ”Pyhän Hengen tehtävää ja Hänen toimintaansa ihmisten keskuudessa on kuvattu pyhissä kirjoituksissa. Hän on Isän lähettämä opettaja, ja niille, jotka ovat oikeutettuja saamaan Hänen opetustaan, Hän ilmoittaa kaiken, mikä on välttämätöntä sielun edistymiseksi.”5
Meidän tulee aina muistaa, että Pyhä Henki on opettaja, joka oikealla tavalla kutsuttuna voi käydä oppijan sydämeen. Itse asiassa teillä ja minulla on vastuullinen tehtävä saarnata evankeliumia Hengen avulla, nimittäin Lohduttajan, mikä on edellytys uskon kautta oppimiselle. Se on mahdollista ainoastaan Pyhän Hengen avulla (ks. OL 50:14). Tässä suhteessa te ja minä muistutamme suuresti niitä pitkiä, ohuita lasikuituja, joista tehdään optisia kaapeleita, joita pitkin valosignaaleja johdetaan pitkiä matkoja. Samoin kuin näiden kaapelien lasin täytyy olla puhdasta johtaakseen valoa tehokkaasti ja selkeästi, samoin meistäkin pitää tulla kelvollisia johtimia ja meidän tulee pysyä sellaisina, joiden kautta Herran Henki voi toimia.
Palvellessamme meidän pitää kuitenkin tarkoin muistaa, että me olemme johtimia ja kanavia. Me emme ole valo. ”Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki” (Matt. 10:20). Kyse ei ole koskaan minusta eikä se ole koskaan teistä. Itse asiassa, kaikki sellainen, mitä te tai minä teemme opettajina ja mikä tietoisesti ja tarkoituksellisesti kiinnittää huomiota itseemme – esittämissämme sanomissa, käyttämissämme menetelmissä tai henkilökohtaisessa esiintymisessämme – on eräänlaista pappisvaltaa, joka estää Pyhän Hengen vaikuttavan opetuksen. ”Saarnaako [hän] – – sitä totuuden Hengessä vai jollakin muulla tavalla? Ja jos se tapahtuu jollakin muulla tavalla, se ei ole Jumalasta.” (OL 50:17–18.)
Merkitys 2. Me voimme opettaa vaikuttavimmin, kun me kannustamme oppimaan uskon kautta ja autamme siinä.
Kaikki tunnemme ajatelman, että kun ihmiselle antaa kalan, hän saa siitä yhden aterian. Mutta kun ihmisen opettaa kalastamaan, hänellä riittää ruokaa elämänsä loppuun asti. Vanhempina ja evankeliumin opettajina te ja minä emme ole kalanjakajia, vaan meidän työmme on auttaa yksilöitä, niin että he oppivat ”kalastamaan” ja heistä tulee hengellisesti omavaraisia. Tämä tärkeä tavoite saavutetaan parhaiten, kun me kannustamme ja autamme oppijoita toimimaan oikeiden periaatteiden mukaan – kun autamme heitä oppimaan tekemällä. ”Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta” (Joh. 7:17).
Huomatkaa käytännön esimerkki tämän merkityksen toteuttamisesta neuvossa, jonka presidentti Brigham Young (1801–1877) antoi Junius F. Wellsille, kun veli Wells vuonna 1875 kutsuttiin järjestämään kirkon nuoret miehet:
”Kokouksissanne teidän pitäisi aloittaa luettelon alusta ja pyytää niin monta jäsentä kuin aika sallii, lausumaan todistuksensa ja aloittaa seuraavassa kokouksessa siitä, mihin pääsitte, ja pyytää muita, niin että kaikki osallistuvat ja tottuvat nousemaan ylös ja sanomaan jotakin. Monet saattavat ajatella, ettei heillä ole esittää mitään todistusta, mutta kun pyydätte heitä nousemaan, niin he huomaavat, että Herra antaa heille sanat moniin totuuksiin, joita he eivät olleet ennen ajatelleetkaan. Useammat ihmiset ovat saaneet todistuksen seisaallaan yrittäessään lausua sen kuin polvillaan rukoillessaan sitä.”6
Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin virkaa toimittava presidentti, on antanut samanlaisia neuvoja meidän aikanamme:
”Voi kunpa saisin opetetuksi teille tämän yhden periaatteen! Todistus löydetään lausumalla se! Jossakin vaiheessa hengellisen tiedon etsintäänne tapahtuu ’uskon harppaus’, kuten filosofit sanovat. Se on se hetki, jolloin olette päässeet valon reunaan ja astuneet pimeyteen ja huomanneet, että tie on valaistu edessänne askeleen tai kahden verran. Niin kuin Raamatussa sanotaan, ’ihmisen henki on Herran lamppu’ (Sananl. 20:27).
Todistuksen saaminen siitä, mitä olette lukeneet tai mitä joku on sanonut, on asia sinänsä, ja se on välttämätön alku. Aivan toista on se, että Henki todistaa teille sydämessänne, että se, mitä te olette todistaneet, on totta. Ettekö näe, että saatte todistuksen lausuessanne sitä? Kun annatte sitä, mitä teillä on, se korvataan teille entistä runsaampana!”7
Olen huomannut yhden yhteisen piirteen niissä opettajissa, joilla on ollut suurin vaikutus minun elämääni. He ovat auttaneet minua etsimään oppimista uskon kautta. He ovat kieltäytyneet antamasta minulle vaikeisiin kysymyksiin helppoja vastauksia. Itse asiassa, he eivät ole antaneet minulle mitään vastauksia. Sen sijaan he ovat näyttäneet minulle tien ja auttaneet minua ottamaan askelia, niin että voin löytää omat vastaukseni. En ole varmastikaan aina arvostanut tätä tapaa, mutta kokemus on auttanut minua ymmärtämään, ettei toisen ihmisen antamaa vastausta yleensä muisteta kovin pitkään, jos muistetaan lainkaan. Mutta sen vastauksen, jonka löydämme tai saamme osoittamalla uskoa, muistamme tavallisesti koko elämän ajan. Elämän tärkeimmät opetukset oivalletaan itse – niitä ei opeteta.
Sitä hengellistä ymmärrystä, jonka te ja minä olemme siunaukseksemme saaneet ja joka on vahvistettu todeksi sydämessämme, ei yksinkertaisesti voida antaa toiselle ihmiselle. Uutteruuden ja uskon kautta oppimisen hinta täytyy maksaa sen tiedon saamiseksi ja ”omistamiseksi”. Vain tällä tavalla se, minkä mielessä tiedämme, voi muuttua sellaiseksi, minkä sydämessä tunnemme. Ainoastaan tällä tavalla ihminen voi edistyä muiden hengelliseen tietoon ja kokemukseen luottamista pidemmälle ja saada nuo siunaukset itselleen. Ainostaan tällä tavalla me voimme hengellisesti valmistautua tulevaan. Meidän tulee etsiä ”oppia vieläpä tutkimalla sekä uskon kautta” (OL 88:118).
Merkitys 3. Meidän uskomme vahvistuu, kun autamme muita etsimään oppimista uskon kautta.
Pyhä Henki, joka voi opettaa meille kaiken ja palauttaa mieleemme kaiken (ks. Joh. 14:26), haluaa innokkaasti auttaa meitä oppimaan, kun me toimimme ja osoitamme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Mielenkiintoista on, ettei tämä jumalallinen oppimisapu ole ehkä milloinkaan ilmeisempää kuin silloin, kun me opetamme joko kotona tai kirkon tehtävissä. Kuten Paavali opetti roomalaisille selkeästi: ”Kun siis opetat muita, etkö opetakaan itseäsi?” (Room 2:21.)
Huomatkaa seuraavissa Opin ja liittojen jakeissa, kuinka tunnollinen opettaminen kutsuu taivaallista armoa ja opetusta:
”Ja minä annan teille käskyn, että teidän tulee opettaa toisillenne valtakunnan oppia.
Opettakaa tunnollisesti, niin minun armoni on teidän kanssanne, niin että voitte saada täydellisempää opetusta teoriassa, periaatteessa, opissa, evankeliumin laissa, kaikessa, mikä liittyy Jumalan valtakuntaan ja mitä teidän on tarpeen ymmärtää.” (OL 88:77–78, kursivointi lisätty.)
Ottakaa huomioon, että näissä pyhien kirjoitusten kohdissa kuvatut siunaukset on tarkoitettu erityisesti opettajalle: ”Opettakaa tunnollisesti, niin minun armoni on teidän kanssanne” – niin että te, opettajat, voitte saada opetusta!
Sama periaate ilmenee saman luvun jakeesta 122:
”Nimittäkää keskuuteenne opettaja, älköötkä kaikki puhuko samanaikaisesti; vaan yksi puhukoon kerrallaan ja kaikki kuunnelkoot hänen sanojaan, niin että kun kaikki ovat puhuneet, kaikki olisivat rakentuneet kaikkien sanoista ja jotta jokaisella olisi yhtäläinen oikeus” (OL 88:122, kursivointi lisätty).
Kun kaikki puhuvat ja kun kaikki kuuntelevat kunnioittavasti ja hyvässä järjestyksessä, kaikki rakentuvat. Henkilökohtainen ja yhteinen uskon osoittaminen Vapahtajaan saa aikaan Herran Hengen opetusta ja voimaa.
Etsikää oppimista uskon kautta – tuore esimerkki
Me kaikki saimme siunauksia presidentti Gordon B. Hinckleyn elokuussa 2005 antamasta haasteesta lukea Mormonin kirja saman vuoden loppuun mennessä. Antaessaan tämän haasteen presidentti Hinckley lupasi, että tämän yksinkertaisen lukuohjelman uskollinen noudattaminen toisi elämäämme ja koteihimme enemmän Herran Henkeä, voimakkaamman päättäväisyyden vaeltaa kuuliaisina Hänen käskyilleen ja lujemman todistuksen Jumalan Pojan elävästä todellisuudesta.8
Huomatkaa, kuinka tämä innoitettu haaste on klassinen esimerkki oppimisesta uskon kautta. Ensiksikin, teitä tai minua ei käsketty, pakotettu eikä vaadittu lukemaan, vaan meitä pyydettiin käyttämään tahdonvapauttamme itsenäisinä toimijoina ja toimimaan oikeiden periaatteiden mukaan. Innoitettuna opettajana presidentti Hinckley kehotti meitä toimimaan eikä vain olemaan toiminnan kohteena. Viime kädessä meidän jokaisen oli päätettävä, vastaisimmeko haasteeseen ja kuinka – ja kestäisimmekö tehtävän loppuun asti.
Toiseksi, esittäessään kutsun lukea ja toimia presidentti Hinckley kehotti meitä jokaista etsimään oppimista uskon kautta. Kirkon jäsenille ei jaettu mitään uutta oppiaineistoa eikä kirkko luonut mitään lisäoppiaiheita, luokkia eikä ohjelmia. Meillä jokaisella oli oma Mormonin kirjamme – ja polku sydämeemme laajeni, kun osoitimme uskoamme Vapahtajaan vastatessamme ensimmäisen presidenttikunnan haasteeseen. Siten olimme valmiita saamaan opetusta ainoalta todelliselta opettajalta, Pyhältä Hengeltä.
Vastuu oppimisen etsimisestä uskon kautta on meillä jokaisella henkilökohtaisesti, ja tästä vastuusta tulee yhä tärkeämpi, kun maailma, jossa me elämme, muuttuu yhä sekavammaksi ja levottomammaksi. Oppiminen uskon kautta on tärkeää meidän henkilökohtaiselle, hengelliselle kehityksellemme ja kirkon kasvulle näinä myöhempinä aikoina. Olkoon meillä jokaisella todellinen vanhurskauden nälkä ja jano, ja tulkaamme täytetyiksi Pyhällä Hengellä (ks. 3. Nefi 12:6) – jotta etsisimme oppimista uskon kautta.
Puheesta, joka pidettiin kirkon koululaitoksen opettajille järjestetyssä satelliittilähetyksessä 3. helmikuuta 2006.