Aina iloinen
”Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin sydämin” (1. Kor. 16:14).
Perustuu tositapahtumaan
Marcus katseli rätisevää nuotiota kuunnellessaan isänsä oppiaihetta. ”Meidän kaikkien tulee seurata Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä, jotta voimme olla onnellisia”, isä sanoi perheelle. He istuskelivat nuotion ympärille asetetuilla tukeilla. ”On hyvin tärkeää, että jokainen meistä osoittaa lähimmäisenrakkautta muille”, hän sanoi.
”Isä, mitä lähimmäisenrakkaus on?” Marcus kysyi.
Isä lisäsi puita nuotioon. ”Lähimmäisenrakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta”, hän selitti. ”Me emme voi pelastua Jumalan valtakuntaan ilman sitä.”
Marcus näytti hämmentyneeltä. Isä katseli perhettä ympärillään ja kysyi: ”Voiko jokainen teistä keksiä esimerkin lähimmäisenrakkaudesta, jotta auttaisimme Marcusta paremmin ymmärtämään, mitä se on?”
Äiti käänteli kepin päässä olevaa vaahtokarkkia nuotion yllä. ”Kun rouva Clanton kaatui ja loukkasi lonkkansa, autoin kotiaskareiden tekemisessä hänen luonaan”, äiti kertoi.
Tanner kertoi, kuinka hän oli edellisellä viikolla auttanut diakonien koorumia keräämään ruokaa ja vaatteita kaupungin köyhille ja kodittomille.
Ashley oli ystävystynyt erääseen naapuruston tyttöön, jota muut tytöt eivät ottaneet joukkoonsa.
”Isä auttoi korjaamaan herra Johnsonin katon, koska herra Johnson on pyörätuolissa”, äiti sanoi.
”Lasketaanko se, että pitää huolta Jo-Josta?” Marcus kysyi. Jo-Jo oli hänen hamsterinsa. ”Ruokin sitä ja vaihdan sen veden ja annan sille uuden sukan nukkumapaikaksi.” Marcus puraisi paahdettua vaahtokarkkia.
”Mikä tahansa ystävällinen teko tai palvelus, jonka teemme jollekulle – mukaan lukien Jo-Jon – on lähimmäisenrakkautta”, isä sanoi.
”Haluan tehdä jotakin jollekulle vähän isommalle kuin Jo-Jolle, niin kuin sinä ja äiti ja Tanner ja Ashley teette”, Marcus sanoi. ”Mutta minä olen varmaan liian pieni.”
”Eihän sinun tarvitse olla iso auttaaksesi jotakuta, vai mitä, Marcus?” isä kysyi. ”Tai saadaksesi vastauksen rukouksiisi?”
Marcus hymyili. ”Ei.”
”Mitä jos pyytäisit taivaallista Isää auttamaan sinua löytämään jonkun, jota voit auttaa, ja kun hetki koittaa, huomaat kyllä.”
”Miten minä huomaan sen?” Marcus kysyi.
Ashley kääntyi pyyhkimään Marcuksen suupielestä vaahtokarkkitahran. ”Sinä tunnet sen suunnilleen yhtä syvällä sisimmässäsi kuin missä on se vaahtokarkki, jonka juuri söit”, hän sanoi.
Myöhemmin samana iltana Marcus makasi käpertyneenä makuupussissaan. Hän kuunteli, kuinka puiden oksat raapivat teltan ulkopintaa. ”Taivaallinen Isä, autathan minua löytämään jonkun, jota voin auttaa”, hän rukoili. ”Olen vain pieni poika, mutta isä sanoi, ettei tarvitse olla iso, jotta voi olla ystävällinen ja auttaa muita. Autan Jo-Joa ja perhettäni olemalla ystävällinen ja tekemällä kotityöni, mutta haluan tehdä jotakin jollekulle muulle. Jeesus auttoi monia ihmisiä, ja minä haluan olla samanlainen kuin Hän.”
Eräänä lauantai-iltapäivänä kaksi viikkoa myöhemmin Marcus oli äidin kanssa laittamassa kukkapenkkiä. Marcus huomasi heidän naapurinsa istuskelevan yksinään etukuistin keinussa. Naapuri näytti surulliselta. ”Äiti, mikä rouva Waltonia vaivaa?” Marcus kysyi.
Äiti oikaisi selkänsä kumarasta asennostaan kukkien ääressä ja katsoi heidän naapuriaan. ”Herra Walton kuoli melkein vuosi sitten, ja rouva Walton kaipaa häntä todella paljon. Jotkin päivät ovat hänelle vaikeita, ja näyttää siltä, että tämä on yksi niistä.”
Marcus nousi seisomaan ja katseli rouva Waltonia pihojen välisen matalan pensasaidan yli. Hän tunsi jotakin syvällä sisimmässään. Tunne kasvoi ja lämmitti enemmän – aivan kuin nuotio silloin, kun isä lisäsi siihen puita. ”Voinko poimia yhden isoista keltaisista kukistamme ja antaa sen rouva Waltonille?” Marcus kysyi.
Äiti nyökkäsi hymyillen.
Muutama hetki myöhemmin Marcus seisoi rouva Waltonin edessä. Tämä näytti yllättyneeltä. Marcus ojensi hänelle kukan. ”Tämä on teille”, hän sanoi.
Rouva Walton otti kukan ja katsoi sitten Marcusta. Marcus kiipesi keinuun rouva Waltonin viereen. Hän ei sanonut mitään. Hän vain hymyili. Rouva Walton taputti Marcuksen kättä, ja he kaksi istuivat siinä yhdessä ja kuuntelivat, kun kaksi punaista lintua sirkutti rouva Waltonin vaahterassa. Sitten rouva Walton katsoi Marcusta uudelleen. Marcus hymyili yhä.
”Sinä se jaksat aina olla iloinen”, hän sanoi. ”Oletko itse huomannut?” Marcus hymyili edelleen. ”Sinun iloiset kasvosi ilahduttivat minua hetkenä, jolloin kaipasin sitä eniten. Kiitos.”
Sinä iltana ennen nukkumaanmenoa Marcus laittoi hamsterinsa häkkiin puhtaat kuivikkeet. ”Jo-Jo, laitoin tänään äidin kanssa kukkapenkkiä, ja autoin rouva Waltonia olemaan iloinen. Minäkin tulin iloiseksi. Ei minun tarvitse olla iso auttaakseni muita. Voin olla jo nyt samanlainen kuin Jeesus.”
”Me voimme jakaa Kristuksen rakkautta yksinkertaisin keinoin.”
Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista, ”Todellinen veljeys ja sisaruus”, Valkeus, tammikuu 1989, s. 25.