Sitruunamehua ja leipää
Kun olin kuusivuotias, perheeni muutti uuteen taloon kotikaupungissani Quetzaltenangossa Guatemalassa. Muuttopäivänä olimme väsyneitä ja janoisia. Isoveljeni vei minut keittiöön hakemaan lasillista vettä, mutta taloa ei ollut vielä liitetty vesijohtoverkkoon.
Emme tienneet, mitä tehdä. Oli myöhä, emmekä tunteneet ketään. Juuri silloin joku koputti oveen. Ovella oli herttainen ja hymyilevä vanhempi rouva. ”Tervetuloa naapurustoon”, hän sanoi. ”Olen teidän naapurinne, Tenchita. Arvelin, ettei teillä luultavasti ole vettä, joten toin teille vähän sitruunamehua ja leipää.”
Olin niin onnellinen nähdessäni sitruunamehun, että hymyilin iloisesti. Muutama päivä myöhemmin Tenchita kutsui meidät Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kokouksiin ja antoi meille Mormonin kirjan.
Pian osallistuimme lähetystyökeskusteluihin, ja kolme kuukautta myöhemmin lähetyssaarnaajat antoivat meille kastehaasteen. Viisi vanhempaa sisarustani ottivat haasteen vastaan, mutta vanhempani eivät tunteneet olevansa valmiita. He jatkoivat kuitenkin kirkossa käymistä, ja heidät ja minut kastettiin ja konfirmoitiin kaksi vuotta myöhemmin, kun olin kahdeksan.
Olin nuori, mutta pystyin silti huomaamaan muutokset, joita Jeesuksen Kristuksen evankeliumi sai aikaan perheessämme. Meillä oli omat ongelmamme, niin kuin kaikilla perheillä, mutta kommunikoiminen ja sopusointu lisääntyivät kodissamme, ja luotimme siihen, että tosi kirkossa saamiemme opetusten avulla löytäisimme ratkaisut. Olimme kiitollisia siitä, että Tenchita oli tutustuttanut meidät evankeliumiin, mutta pian hän muutti pois emmekä kuulleet hänestä enää.
Kolmetoista vuotta myöhemmin perheemme sinetöitiin Guatemala Cityn temppelissä, ja päätin palvella lähetystyössä. Ensimmäisellä alueellani Guatemala Cityn eteläisellä lähetyskentällä kävimme usein jäsenten luona, jotka olivat sairaita tai vähemmän aktiivisia. Eräänä päivänä piispa pyysi meitä käymään erään vanhemman sisaren luona, joka oli sairas eikä päässyt liikkumaan kodin ulkopuolella. Hän kertoi meille, että tämän sisaren lempijuoma oli sitruunamehu.
Kun toverini ja minä tulimme sisaren luokse, hän oli sairaana vuoteessa, mutta minä tunsin hänet heti ja halasin häntä lämpimästi. Sisar Tenchita ei aluksi tuntenut minua, mutta kun olimme jutelleet vähän aikaa, hänen silmänsä kirkastuivat hänen tunnistaessaan minut. Hän hymyili ja sanoi: ”Toin sinulle sitruunamehua ja leipää.”
Kiitin sisar Tenchitaa myös siitä, että hän oli tuonut minulle evankeliumin ja samalla mahdollisuuden palvella lähetystyössä.
Sitruunamehulasillisen ja leivän antaminen on helppoa ja halpaa, mutta tapa, jolla sisar Tenchita ne antoi – osoittaen rakkautta ja huolenpitoa iankaikkisesta hyvinvoinnistamme – teki niistä todella arvokkaita. Hän muutti minun elämäni ja perheemme jäsenten elämän. Samalla tavoin me kaikki voimme muuttaa ihmisten elämää auttamalla heitä löytämään tien ”elävän veden” ja ”elämän leivän” luo (Joh. 4:10; 6:48).
Nykyään perheeni ja minä emme tarjoa naapureillemme vain sitruunamehua ja leipää. Tarjoamme heille myös totista Jeesuksen Kristuksen evankeliumia.