2007
Tavallisia miehiä, epätavallisia kutsumuksia
Syyskuu 2007


Evankeliumin klassikoita

Tavallisia miehiä, epätavallisia kutsumuksia

Kuva

”Ovatko johtavat auktoriteetit tavallisia ihmisiä?” Luulen, että tämä kysymys liikkuu monen mielessä ja että näin on ollut aivan alusta asti. On aivan luonnollista, että tällainen kysymys nousee esiin, koska me pidämme korkeassa arvossa virkoja, joihin nämä johtavat veljet kutsutaan.

Muistan tapauksen kirkon varhaisesta historiasta, vainojen ja vaikeuksien ajoilta. Heber C. Kimball, silloinen kahdentoista apostolin koorumin jäsen, joutui tilanteeseen, jossa hänen oli turvauduttava erään kirkon jäsenen, leskivaimon, vieraanvaraisuuteen. Nainen tarjosi vanhin Kimballille sitä, mitä hänellä oli – leipää ja maitoa – sekä huoneen, jossa oli tälle vuode. Vanhin Kimball meni levolle. Nainen ajatteli: ”Tässä on tilaisuuteni. Haluan saada selville [ja tähän sisältyy itse asiassa sama vanha kysymys siitä, ovatko johtavat auktoriteetit tavallisia ihmisiä]. Haluan saada selville, mitä apostoli sanoo rukoillessaan Herraa.” Niinpä hän oven sulkeuduttua hiipi hiljaa sen taakse kuuntelemaan. Hän kuuli veli Kimballin istuutuvan vuoteelle. Hän kuuli tämän kenkien kolahtavan lattialle. Hän kuuli tämän vaipuvan makuulleen vuoteelle ja lausuvan sitten vain nämä sanat: ”Voi Herra, siunaa Heberiä; hän on niin väsynyt.”

– – Tämä on asia, josta ihmisillä on usein virheellisiä käsityksiä. Joseph Smithin aikana monilla oli tämä sama kysymys mielessään. Hän on sanonut: ”Tänä aamuna minut esiteltiin eräälle idästä olevalle miehelle. Kuultuaan nimeni hän huomautti, että olin vain ihminen. Tällä hän ilmaisi olettaneensa, että henkilö, jolle Herra on nähnyt hyväksi ilmoittaa tahtonsa, on varmasti jotakin enemmän kuin ihminen. Hän tuntui unohtaneen Jaakobin sanat siitä, että [Elia] oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin, ja kuitenkin hänellä oli sellainen voima Jumalan edessä, että vastauksena hänen rukouksiinsa Jumala sulki taivaat, niin ettei satanut kolmeen ja puoleen vuoteen, ja jälleen vastauksena hänen rukoukseensa taivas antoi sateen ja maa tuotti hedelmää [ks. Jaak. 5:17–18]. Sellainen on todella tämän sukupolven pimeys ja tietämättömyys, että se pitää uskomattomana, että ihminen [puhuisi] Luojansa kanssa.”1

Maailman käsitys on yleensä tällainen: ”Jos on jotakin sellaista kuin profeetta, hän on niin jalostunut ja kirkastunut, että hän on erilainen kuin keskivertoihmiset.” He ehkä ajattelevat Johannes Kastajaa erämaassa syömässä heinäsirkkoja ja metsähunajaa tai jotakuta Henokin kaltaista, josta ihmiset sanoivat: ”Mieletön mies on tullut keskuuteemme” (Moos. 6:38).

Kirkossa vallitsee tänä päivänä samantapainen käsitys. Me ajattelemme viran arvoa ja korkeutta ja suuruutta. Sitten pieni osa tuosta tunteesta valuu yli äyräiden, ja me kohdistamme sen henkilöön, joka pitää kyseistä virkaa hallussaan.

Kenties on olemassa tapa katsoa tätä asiaa paremmasta näkökulmasta. Sen sijaan että te kysytte: ”Ovatko johtavat auktoriteetit tavallisia ihmisiä?” sallikaa minun kysyä teiltä: ”Onko piispanne tavallinen ihminen?” Mikä olisi vastaus? Tai jos kysyisin teiltä: ”Ovatko lähetyssaarnaajat tavallisia ihmisiä?” olisiko vastaus myönteinen vai kielteinen? Vastaus riippuu täysin siitä, mitä me puheellamme tarkoitamme. Varmasti he ovat ihmisiä ja inhimillisiä siinä mielessä, että heillä kaikilla kuten meilläkin on kaikkia niitä heikkouksia, heikkoja kohtia ja vaikeuksia, jotka ovat yhteisiä koko ihmissuvulle. Mutta toisaalta, jos ajatellaan maailmallisuutta ja lihallisia pyyteitä, johtavien auktoriteettien ja piispojen ja lähetyssaarnaajien – ja tämä ulottuu jopa jäseniin ja koskee kaikkia kirkon jäseniä – ei pitäisi olla inhimillisiä tässä mielessä. Kenenkään meistä ei pitäisi olla ”tavallinen ihminen”, jos sillä tarkoitetaan elämistä lihallisten pyyteiden mukaan.

Tullessamme kirkkoon me sanomme hylkäävämme maailman. Meidän oletetaan voittavan maailma. Mormonin kirjan sanoin me riisumme päältämme luonnollisen ihmisen ja tulemme pyhiksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta (ks. Moosia 3:19). Jos me, jokainen meistä, eläisimme parhaamme mukaan ja kohottaisimme itsemme niiden mittapuiden tasolle, joita meidän tulisi noudattaa, silloin kukaan meistä ei olisi ”ihminen” sanan maailmallisessa eli lihallisessa merkityksessä. Kaikesta siitäkin huolimatta me kuitenkin olemme tavallisia ihmisiä siinä suhteessa, että me olemme kuolevaisia ja kaikkea muutakin, mikä liittyy kuolevaisuuteen.

Kirjassani Mormon Doctrine [Mormonien oppi] kirjoitin hakusanan ”Johtavat auktoriteetit” alla seuraavaa: ”Joillekin johtaville auktoriteeteille on annettu voima tehdä sitä ja toisille voima tehdä tätä. Kaikki ovat Herran tiukan valvonnan alaisia, jonka valvonnan avulla Herra aina kasvattaa pyhiään sekä näiden johtajia. Johtavien auktoriteettien virat ovat korkeita ja yleviä, mutta niitä hallussaan pitävät miehet ovat vaatimattomia miehiä, kuten heidän veljensäkin kirkossa. Kirkon jäsenet ovat niin pystyviä ja harjaantuneita, että on monia veljiä, jotka voisivat – mikäli heidät kutsutaan, hyväksytään ja erotetaan virkaan – palvella tehokkaasti lähes missä tahansa kirkon tärkeässä virassa.”2

Samassa kirjassa sanotaan myöhemmin hakusanan ”Profeetat” alla seuraavaa: ”Kaikesta suuruudestaan ja saamastaan innoituksesta huolimatta profeetat ovat kuitenkin kuolevaisia ihmisiä ihmisille ominaisine heikkouksineen. Heillä on omat käsityksensä ja ennakkoluulonsa, ja monissa tapauksissa he joutuvat ratkomaan ongelmiaan vailla Hengen johdatusta. Joseph Smith kirjoitti, että hän keskusteli erään michiganilaisen veljen ja sisaren kanssa, ’jotka luulivat, että ”profeetta on aina profeetta”, mutta minä sanoin heille, että profeetta on profeetta vain silloin kun hän toimii profeettana’.”3

Näin jopa profeetan käsitykset ja näkökannat saattavat olla erheellisiä, elleivät ne ole Hengen innoittamia. Innoitetut kirjoitukset tai lausunnot tulisi hyväksyä innoitettuina. Meillä on tässä kuitenkin ongelma. Paavali oli yksi kaikkien aikojen suurimmista jumaluusoppineista ja profeetoista, mutta hänellä oli eräitä käsityksiä, jotka eivät olleet täysin Herran ajatusten mukaisia, ja Paavali kirjoitti joitakin niistä kirjeisiinsä. Mutta koska hän oli viisas ja harkitseva, hän ilmoitti ne omiksi ajatuksikseen. Hän sanoi: ”Näin minä ajattelen.” Kun hän oli kertonut ajatuksensa, hän sanoi: ”Ja näin Herra ajattelee.” Paavalin näkökannat, hänen yksityiset ajatuksensa, eivät olleet niin täydellisiä kuin ne olisivat voineet olla.

Profeetat ovat ihmisiä, ja kun he toimivat Hengen innoittamina, niin se, mitä he sanovat, on Jumalan ääni; mutta he ovat silti kuolevaisia ja oikeutettuja omiin ajatuksiinsa, joita heillä onkin. Koska nämä miehet ovat varsin viisaita ja arvostelukykyisiä, heidän käsityksensä saattavat olla yhtä hyviä kuin kuolevaisilla ihmisillä voi olla, mutta elleivät he ole Hengen innoittamia, elleivät he ole sopusoinnussa ilmoitusten kanssa, he ovat aivan yhtä erehtyväisiä kuin kuka tahansa muu kirkossa.

Meidän ei tarvitse turhaan pohtia, puhuvatko johtavat auktoriteetit Hengen innoittamina vai eivät – me voimme saada siitä varman selon. Muistutan teille, että yksi Joseph Smithin kuuluisista toteamuksista kuuluu tähän tapaan: ”Herra ei ilmoita Josephille mitään, mitä Hän ei ilmoittaisi niille kahdelletoista tai kirkon vähäisimmälle ja viimeiselle jäsenelle, niin pian kuin tämä kykenee sen kestämään.”4

Se on täydellistä. Se on samaa oppia, jota Paavali opetti. Hän sanoi: ”Kaikki te voitte profetoida.” Hän sanoi: ”Tavoitelkaa siis profetoimisen lahjaa.” (1. Kor. 14:31, 39.) Kaikkien kirkon jäsenten, koko kirkon jäsenistön kuuluu saada ilmoitusta. Sitä ei ole varattu harvoille ja valituille, lähetyssaarnaajille tai piispoille. Meidän tulisi saada ilmoitusta. Meidän kaikkien tulisi olla kuin apostolit ja profeetat.

Artikkelista, joka julkaistiin heinäkuun 1973 Valkeudessa; pyhien kirjoitusten lainaukset ja nimet nykyaikaistettu.

Viitteet

  1. Ks. Profeetta Joseph Smithin opetuksia, toim. Joseph Fielding Smith, 1985, s. 88.

  2. Mormon Doctrine, toinen laitos, 1966, s. 309.

  3. Mormon Doctrine, s. 608; ks. myös Profeetta Joseph Smithin opetuksia, s. 277.

  4. Ks. Profeetta Joseph Smithin opetuksia, s. 146.

Tulosta