Vielä viikko palkkapäivään
Mieheni ja minä, jotka kannoimme kahta pientä lastamme, löysimme lopulta tyhjän pöydän yliopiston suuresta ruokasalista. Otimme esiin kotona tekemämme voileivät ja keskustelimme surkeasta taloudellisesta tilanteestamme.
Meillä ei ollut rahaa, ja seuraavaan palkkapäiväämme oli aikaa vielä viikko. Kumpikaan meistä ei halunnut pyytää vanhemmiltaan apua. Meillä oli luottokortteja, mutta jos alkaisimme käyttää niitä, kuinka kykenisimme lopettamaan? Olimme maksaneet kymmenyksemme uskollisesti, ja toivoimme, että taivaallinen Isä siunaisi meitä.
Kun harkitsimme vaihtoehtojamme, huomasin erään miehen hymyilevän meille muutaman pöydän päästä. Koska lapsemme olivat meluisia ja aktiivisia, olin tottunut siihen, että ihmiset katsoivat meitä. En ajatellut hänen kiinnostustaan ennen kuin hän käveli meidän luoksemme. Hän laski pöydälle taitetun paperipalan, taputti miestäni selkään ja sanoi hymyillen: ”Teillä näyttää olevan kädet täynnä työtä.”
Sitten hän käveli pois ja katosi pian väkijoukkoon. Avatessamme paperin luimme: ”Onnittelut! Vaikuttaa siltä, että olette tehneet hyvää työtä tähän asti.” Viestin sisään oli taiteltu niin paljon rahaa, että selviäisimme sillä seuraavan viikon ja vähän siitä eteenpäinkin.
Kyyneleet silmissäni tunsin Hengen levollisen vakuutuksen, että tämä oli vastaus rukouksiimme ja siunaus siitä, että maksoimme kymmenyksemme. Tiesin sillä hetkellä, että taivaallinen Isä oli hyvin tietoinen pienestä perheestämme ja ettei Hän hylkäisi meitä.
Säilytin viestin, ja olen lukenut sen monta kertaa muutaman kuluneen vuoden aikana. Olen varma, ettei tuo antelias tuntematon mies ymmärtänyt täysin, millainen vaikutus hänen teollaan olisi. Mutta meidän perheellemme se kokemus oli käännekohta – kääntyminen kohti suurempaa kuuliaisuutta, uskoa ja kiitollisuutta.
Hengellinen kehotus, antelias muukalainen, joka oli halukas toimimaan, ja avulias viesti ovat siunanneet perhettäni iankaikkisesti.