Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Turvalliset neuvot
Vapahtaja on aina suojellut niitä, jotka hyväksyvät Hänen suojeluksensa. Hän on sanonut useammin kuin kerran: ”Kuinka usein olenkaan halunnut koota teidät, niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa, mutta te ette tahtoneet” (3. Nefi 10:5; ks. myös esim. Matt. 23:37; OL 29:2).
Herra esitti saman valituksen myös meidän taloudenhoitokaudellamme kuvailtuaan niitä monia tapoja, joilla Hän kutsuu meitä turvaan: ”Miten monesti olenkaan kutsunut teitä palvelijoideni suulla ja enkelien palveluksella ja omalla äänelläni ja ukkosten äänellä ja salamoiden äänellä ja myrskyjen äänellä ja maanjäristysten äänellä ja suurien raemyrskyjen ja nälänhätien ja kaikenlaisten ruttotautien äänellä ja kovalla pasuunan äänellä ja tuomion äänellä ja armon äänellä kaiken päivää sekä kirkkauden ja kunnian ja iankaikkisen elämän rikkauksien äänellä ja olisin pelastanut teidät ikuisella pelastuksella, mutta te ette tahtoneet” (OL 43:25).
Vapahtajan halu johdattaa meitä turvaan näyttää olevan loputon. Ja Hän ohjaa meitä polulla alituisesti. Hän kutsuu useammalla kuin yhdellä tavalla, niin että kutsu tavoittaa ne, jotka haluavat ottaa sen vastaan. Noihin keinoihin kuuluu aina sanoman lähettäminen Hänen profeettojensa suulla silloin kun ihmiset ovat kelvollisia siihen, että heidän keskuudessaan on Jumalan profeettoja. Näiden valtuutettujen palvelijoiden velvollisuutena on aina varoittaa ihmisiä ja kertoa heille turvaan vievästä tiestä.
Erään profeetan varoitus
Kun tilanne oli kireä Pohjois-Missourissa syksyllä 1838, profeetta Joseph Smith kutsui kaikkia myöhempien aikojen pyhiä kokoontumaan turvaan Far Westiin. Monet olivat syrjäisillä maatiloilla tai hajallaan olevissa siirtokunnissa. Erityisesti hän antoi neuvon Jacob Haunille, pienen Haun’s Milliksi kutsutun siirtokunnan perustajalle. Eräässä senaikaisessa asiakirjassa kerrotaan seuraavaa: ”Veli Joseph oli lähettänyt myllyn omistajan Haunin välityksellä sanan tiedottaakseen siellä asuville veljille, että heidän tuli lähteä ja tulla Far Westiin, mutta Haun ei toimittanut sanomaa perille.”1 Myöhemmin profeetta Joseph kirjoitti historiaansa: ”Tähän päivään asti Jumala oli antanut minulle viisautta pelastaa ihmiset, jotka ovat noudattaneet neuvoa. Kukaan, joka on noudattanut neuvoani, ei ole saanut surmaansa.”2 Sitten profeetta kirjasi sen surullisen tosiasian, että viattomia ihmishenkiä olisi voitu säästää Haun’s Millissä, jos hänen neuvonsa olisi otettu vastaan ja niitä olisi noudatettu.
Meidän omana aikanamme meitä on varoitettu ja meille on sanottu, mistä me löydämme turvan synniltä ja murheelta. Nämä varoitukset voi tunnistaa muun muassa siitä, että niitä toistetaan. Olette esimerkiksi kuulleet profeettamme sanovan yleiskonferensseissa useammin kuin kerran, että hän toistaa aiemman profeetan sanoja ja on siksi toinen todistaja ja joskus jopa kolmas. Jokainen meistä, joka oli riittävän vanha kuuntelemaan, kuuli presidentti Spencer W. Kimballin (1895–1985) antavan neuvoja siitä, kuinka tärkeää äidin on olla kotona, ja kuuli sitten presidentti Ezra Taft Bensonin (1899–1994) toistavan hänen sanojaan, ja me olemme kuulleet presidentti Gordon B. Hinckleyn (1910–2008) toistavan heidän kumpaisenkin sanoja.3
Apostoli Paavali kirjoitti, että ”jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla” (2. Kor. 13:1). Yksi tapa tietää, että varoitus tulee Herralta, on se, että on noudatettu todistajien lakia, valtuutettujen todistajien lakia. Kun profeettojen sanat tuntuvat toistolta, sen pitäisi kiinnittää meidän huomiomme ja täyttää sydämemme kiitollisuudella siitä, että saamme elää näin siunattua aikaa.
Turvaan johtavan polun etsiminen profeettojen neuvoja seuraten on järkeenkäypää niille, joilla on vahva usko. Kun profeetta puhuu, vähäuskoiset saattavat ajatella kuulevansa vain viisaan miehen antavan hyviä neuvoja. Ja jos hänen neuvonsa vaikuttavat mukavilta ja kohtuullisilta ja ovat sen mukaisia, mitä he itse haluavat tehdä, he noudattavat niitä. Jos ne eivät ole sellaisia, he pitävät niitä joko väärinä neuvoina tai katsovat omien olosuhteidensa oikeuttavan poikkeamaan neuvoista. Ne, joilla ei ole uskoa, saattavat ajatella, että he kuulevat vain sellaisten miesten puhuvan, jotka yrittävät vaikuttaa toisiin jostakin itsekkäästä syystä. He saattavat pilkata ja herjata, kuten teki Korihor-niminen mies näillä Mormonin kirjaan kirjoitetuilla sanoilla: ”Ja näin te eksytätte tätä kansaa isienne mielettömien perimätietojen mukaisesti ja oman halunne mukaisesti; ja te pidätte sitä alistettuna, ikään kuin orjuudessa, jotta te voisitte elää ylellisyydessä sen kätten työllä, niin että se ei uskalla kohottaa katsettaan rohkeasti eikä uskalla nauttia oikeuksistaan ja vapauksistaan” (Alma 30:27).
Korihor väitti, kuten ihmiset ovat erheellisesti väittäneet aikojen alusta asti, että Jumalan palvelijoiden neuvojen noudattaminen merkitsisi luopumista Jumalan antamista yksilön oikeuksista. Mutta väite on väärä, koska se vääristelee todellisuutta. Kun me hylkäämme Jumalalta tulevat neuvot, me emme valitse riippumattomuutta ulkopuolisesta vaikutuksesta. Valitsemme vain toisen vaikutuksen. Hylkäämme turvan, jonka voimme saada täydellisesti rakastavalta, kaikkivoivalta, kaikkitietävältä taivaalliselta Isältä, jonka ainoa tarkoitus, kuten Hänen rakkaan Poikansakin, on suoda meille iankaikkinen elämä, antaa meille kaikki, mitä Hänellä on, ja tuoda meidät perheinä takaisin kotiin Hänen rakastavaan syliinsä. Kun me hylkäämme Hänen neuvonsa, me valitsemme toisen voiman vaikutuksen, voiman, jonka tarkoituksena on tehdä meistä kurjia ja jonka vaikuttimena on viha. Meillä on Jumalan lahjana tahdon-vapaus. Se ei tarkoita pysymistä vaikutuksista vapaana, vaan se on luovuttamaton oikeus antautua sen voiman vaikutukseen, kumman valitsemme.
Turvallisella perustalla seisominen
Toinen erhe on sellainen käsitys, että se, otammeko vastaan profeettojen neuvot vai emme, on vain päätös joko ottaa vastaan hyvät neuvot ja saada niistä koituva hyöty tai jäädä siihen, missä olemme. Päätös olla noudattamatta profeettojen neuvoja muuttaa kuitenkin koko sen perustan, jolla seisomme. Perustasta tulee vaarallisempi. Profeettojen neuvojen noudattamatta jättäminen heikentää kykyämme noudattaa innoitettuja neuvoja tulevaisuudessa. Paras hetki päättää auttaa Nooaa arkin rakentamisessa oli ensimmäinen kerta, jolloin hän pyysi sitä. Hänen jokainen pyyntönsä sen jälkeen, jokainen kieltäytyminen, olisi vähentänyt herkkyyttä Hengen vaikutukselle. Ja niin hänen jokainen pyyntönsä olisi vaikuttanut entistä mielettömämmältä, kunnes alkoi sataa. Ja silloin oli liian myöhäistä.
Joka kerta elämässäni, kun olen viivytellyt innoitetun neuvon noudattamisessa tai olen ajatellut olevani poikkeus, olen huomannut hankkiutuneeni vaikeuksiin. Aina kun olen kuunnellut profeettojen neuvoja, kun olen tuntenut ne vahvistetuiksi rukouksessa ja sitten noudattanut niitä, olen huomannut kulkeneeni turvalliseen suuntaan. Polun varrella olen huomannut, että minulle on raivattu tie ja louhikot on tasoitettu. Jumala on johdattanut minut turvaan pitkin polkua, joka on raivattu rakastavan huolehtivaisesti, joskus jo paljon aikaisemmin.
Mormonin kirjan alussa on kertomus eräästä Jumalan profeetasta, Lehistä. Hän oli myös perheen johtaja. Jumala kehotti häntä viemään rakkaansa turvaan. Se, mitä Lehille tapahtui, on malli siitä, mitä tapahtuu, kun Jumala antaa neuvoja palvelijoidensa välityksellä. Lehin perheestä vain ne, joilla oli uskoa ja jotka saivat itse vahvistavan ilmoituksen, näkivät sekä vaaran että tien turvaan. Niistä, jotka eivät uskoneet, lähtö erämaahan ei ollut ainoastaan mieletöntä vaan vaarallista. Kaikkien profeettojen tavoin Lehi yritti kuolinpäiväänsä asti osoittaa perheelleen, missä heidän turvansa oli.
Hän tiesi, että Vapahtaja pitää vastuullisina niitä, joille Hän antaa pappeuden avaimet. Noiden avainten myötä tulee voima antaa neuvoja, jotka osoittavat meille tien turvaan. Avainten haltijoiden velvollisuutena on varoittaa silloinkin, kun heidän neuvoaan ei ehkä noudateta.
Avaimet delegoidaan pitkin ketjua, joka lähtee profeetasta ja kulkee yhä pienemmistä jäsenryhmistä vastuussa olevien kautta aina lähemmäksi ja lähemmäksi perheitä ja yksityisiä jäseniä. Se on yksi niistä tavoista, joilla Herra tekee vaarnasta turvapaikan. Minä olen esimerkiksi istunut vaimoni kanssa piispamme koolle kutsumassa vanhempien kokouksessa, jossa hän varoitti meitä lapsiamme kohtaavista hengellisistä vaaroista. Kuulin enemmän kuin viisaan ystäväni äänen. Kuulin avaimia hallussaan pitävän Jeesuksen Kristuksen palvelijan täyttävän tehtäväänsä varoittaa meitä ja antavan meille vanhemmille vastuun toimia. Kun me kunnioitamme pappeuden kanavan avaimia kuuntelemalla ja ottamalla vaarin, me sidomme itsemme turvaköyteen, joka ei petä missään myrskyssä.
Taivaallinen Isämme rakastaa meitä. Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa meidän Vapahtajaksemme. Hän tiesi, että me olisimme suuressa vaarassa kuolevaisuudessa, jossa pahinta olisi kammottavan vastustajan kiusaukset. Juuri siksi Vapahtaja on antanut pappeuden avaimet, niin että ne, joilla on korvat kuulla ja uskoa totella, voisivat mennä turvapaikkoihin.
Kuulevat korvat
Kuulevat korvat edellyttävät nöyryyttä. Muistattehan, kuinka Herra varoitti Thomas B. Marshia, joka oli silloin kahdentoista apostolin koorumin presidentti. Herra tiesi, että presidentti Marshia ja hänen kahteentoista kuuluvia veljiään koeteltaisiin. Hän antoi neuvojen noudattamista koskevan neuvon. Herra sanoi: ”Ole nöyrä, niin Herra, sinun Jumalasi, johdattaa sinua kädestä ja antaa sinulle vastauksen rukouksiisi” (OL 112:10).
Herra lisäsi varoituksen, joka soveltuu kaikille, jotka seuraavat elävää profeettaa: ”Älkää korottako itseänne; älkää kapinoiko palvelijaani Josephia vastaan; sillä totisesti minä sanon teille, että minä olen hänen kanssansa ja minun käteni on hänen päällänsä; eikä avaimia, jotka minä olen antanut hänelle sekä teille, oteta häneltä, ennen kuin minä tulen” (OL 112:15).
Jumala ei anna neuvoja meille pelkästään meidän omaksi turvaksemme vaan myös muiden lastensa turvaksi, joita meidän tulee rakastaa. Harva hyvän mielen tunne on yhtä suloinen kuin se, että tietää olleensa välineenä Jumalan kädessä jonkun muun johdattamisessa turvaan. Sellainen siunaus edellyttää yleensä uskoa noudattaa neuvoa silloin kun se on vaikeata.
Yksi esimerkki kirkon historiasta on Reddick Newton Allredin tapaus. Hän kuului presidentti Brigham Youngin (1801–1877) lähettämään pelastusretkikuntaan, jonka oli määrä tuoda Willien ja Martinin käsikärrykomppaniat perille Utahiin. Pelastusretkikunnan päällikkö George Grant pyysi Reddick Allredia yhdessä muutaman muun miehen ja vankkureiden kanssa jäämään Sweetwaterjoelle lähelle South Passia Wyomingissa odottamaan ja auttamaan, kun pelastusretkikunta palaisi käsikärrypioneerien kanssa.
Pelastusretkikunta löysi Willien komppanian lumeen juuttuneena, paleltumaisillaan, nälkään nääntymäisillään ja kuolemaisillaan. Muutamat pelastusretkikunnasta jatkoivat Martinin komppanian etsimistä, kun taas toiset auttoivat Willien komppaniaa pääsemään viimeisillä voimillaan Rocky Ridgelle ja sen yli. Pian heidän leiriydyttyään Reddick Allred ja hänen miehensä tulivat tuomaan välttämätöntä apua ja tarvikkeita.
Sitten Allred odotti päällikkö Grantin ja Martinin komppanian paluuta. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä heistä näkynyt merkkiäkään. Lumimyrskyjen raivotessa ja sään käydessä hengenvaaralliseksi kaksi miehistä päätti, että oli mieletöntä jäädä odottamaan. He ajattelivat, että Martinin komppania oli joko leiriytynyt talveksi jonnekin tai menehtynyt. He päättivät palata Suolajärven laaksoon ja yrittivät saada kaikki muut mukaansa. Allred ei suostunut hievahtamaan. Presidentti Young oli lähettänyt heidät matkaan, ja pelastusretkikunnan päällikkö Grant, Reddick Allredin pappeusjohtaja, oli käskenyt hänen odottaa paikoillaan.
Palaavat miehet ottivat useita vankkureita, jotka olivat täynnä tarvikkeita, ja aloittivat matkan takaisin Suolajärven laaksoon. Sitäkin murheellisempaa oli, että he käännyttivät takaisin myös kaikki laaksosta auttamaan tulleet 77 vankkuria. Muutamat näistä vankkureista ehtivät aina Utahin Big Mountainille saakka, ennen kuin presidentti Youngin lähettämät viestinviejät kohtasivat heidät ja käännyttivät heidät takaisin.
Lopulta, yli kolme viikkoa sen jälkeen kun Reddick Allred oli auttanut Willien komppaniaa, päällikkö Grant saapui Martinin komppanian kanssa. Nämä pioneerit olivat vieläkin surkeammassa tilassa ja heitä oli kuollut kymmeniä. Päällikkö Grantin pelastusretkikunta oli pieni ja muonaa ja varusteita oli niukalti – ja vielä oli yli 200 mailia (320 km) Suolajärven laaksoon. Jälleen kerran, koska oli pysynyt uskollisena tehtävälleen jopa hyvin vaikeissa olosuhteissa, Reddick Allred kykeni antamaan elintärkeää apua ja tarvikkeita.4
Ystävän käden ojentaminen muille
Kuulette ja luette Jumalan profeettojen innoitettuja neuvoja kirkon uusien jäsenten auttamisesta. Ne, joilla on Reddick Newton Allredin usko, tarjoavat ystävyyttä silloinkin, kun sitä ei tunnu tarvittavan tai sillä ei näytä olevan vaikutusta. He eivät anna periksi. Kun joku uusi jäsen uupuu hengellisesti, jäsenet, joilla on uskoa, eivät jätä lausumatta ystävällisiä sanoja eivätkä tarjoamatta ystävyyttä. Silloin he tuntevat samaa jumalallista hyväksyntää, jota veli Allred tunsi, kun hän näki noiden käsikärrypioneerien kamppailevan luokseen tietäen, että hän voisi tarjota heille turvan, koska hän oli noudattanut neuvoa silloin kun sitä oli vaikea noudattaa.
Vaikka aikakirjat eivät sitä kerrokaan, olen varma, että veli Allred rukoili odottaessaan. Ja olen varma, että hänen rukouksiinsa vastattiin. Silloin hän tiesi, että neuvo pysyä paikoillaan oli Jumalasta. Meidän täytyy rukoilla tietääksemme sen. Lupaan, että sellaisiin uskon rukouksiin vastataan.
Joskus saamme neuvoja, joita emme voi ymmärtää tai jotka eivät näytä soveltuvan meille, vaikka olemme rukoilleet ja ajatelleet paljon. Älkää hylätkö neuvoa, vaan pitäkää se mielessänne. Jos joku, johon luotatte, ojentaisi teille jotakin, mikä näyttäisi pelkältä hiekalta, ja lupaisi, että siinä on kultaa, teidän olisi viisasta pitää sitä vähän aikaa käsissänne ja ravistella sitä varovaisesti. Aina kun olen tehnyt niin profeetan neuvoille, kultahippuja on ruvennut ilmestymään jonkin ajan kuluttua, ja olen ollut kiitollinen.
Olemme siunattuja, kun saamme elää aikana, jolloin pappeuden avaimet ovat maan päällä. Olemme siunattuja, kun tiedämme, minne katsoa ja kuinka kuunnella ääntä, joka täyttää Herran lupauksen, että Hän kokoaa meidät turvaan. Rukoilen, että meillä on nöyrä sydän, että kuuntelemme, että rukoilemme ja että odotamme Herran vapahtavan meidät, kuten Hän varmasti tekee, kun olemme uskollisia.