Ei vain päiväksi
”Että he kokoontuisivat sen vuoksi yhteen mennäkseen ylös temppelille” (Moosia 1:18).
Lauantai alkoi aivan kuin mikä tahansa päivä. Aurinko nousi Kolinin kodin lähellä olevien vuorten takaa, ja valo pilkisti hänen huoneensa ikkunan läpi. Jonain muuna päivänä hän olisi saattanut yrittää piiloutua peiton alle ja jäädä sänkyyn. Mutta Kolin haukotteli ja venytteli ja kömpi ylös vuoteesta, koska jotakin tärkeää tapahtuisi ja hänen piti valmistautua.
Yleensä lauantai oli päivä, jolloin leikittiin ystävien kanssa tai autettiin pihatöissä tai käytiin kotiaskareiden jälkeen katsomassa isoäitiä ja isoisää. Kolin pukeutui usein mukaviin vaatteisiin, jotka saivat likaantua. Nyt hän sen sijaan pukeutui pyhävaatteisiinsa, jotka äiti oli pessyt ja silittänyt häntä varten. Hän napitti valkoisen paitansa ja työnsi sen helman huolella housujen sisään. Hän pani sukat ja kengät jalkaan ja sujautti solmion kaulalleen – isä auttaisi häntä sitomaan sen. Kun äiti huusi: ”On aika lähteä”, hän oli valmis.
Kun jokainen oli turvallisesti turvavöissä autossa, isä ajoi katua pitkin ja kulman ympäri. Kolin hymyili, kun he tulivat temppelille. Hän näki sen sileän pinnan kimaltavan auringonvalossa ja värikkäät lasimaalauksin koristellut ikkunat, jotka kohosivat kohti tornia ja enkeli Moronia.
Kolin oli nähnyt temppelin monta kertaa. Hän oli ollut aiemmin temppelin sisälläkin: silloin, kun hänet oli sinetöity vanhempiinsa, kun hän oli ollut puolivuotias, ja uudelleen silloin, kun hänen vanhempansa olivat adoptoineet hänen pikkuveljensä Kadenin. Kolin oli ollut niin nuori, ettei muistanut kumpaakaan noista kerroista, mutta kun hän tuli vanhemmaksi, hän oppi, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli tärkeää. Ja Kolin ymmärsi, että tämän erityisen lauantaivierailun jälkeen hänen adoptoitu vauvasiskonsa Shayla kuuluisi perheeseen ikuisesti aivan kuten he isoveljet.
Minä muuna päivänä tahansa Kolin nauroi ja puhui mielellään. Mutta kun hän astui temppelin suurista ovista sisään perheensä kanssa, hän yritti jättää kaikki höpötykset ja kikatukset ulkopuolelle. Hän tiesi, että se oli pyhä paikka.
Ystävälliset temppelityöntekijät veivät Kolinin, Kadenin ja Shaylan lapsille tarkoitettuun huoneeseen, jossa he pukeutuivat valkoisiin vaatteisiin ja odottivat, kunnes tuli aika mennä sinetöimishuoneeseen, missä äiti ja isä odottivat. Sinetöimishuoneessa Kolin näki isoisänsä ja isoäitinsä, tätejä ja setiä, perheystäviä ja muutamia seurakuntansa jäseniä. Se oli onnellinen päivä, vaikka jotkut ihmiset pyyhkivät kyyneleitä.
Temppelin sinetöijä tervehti poikia lujalla kädenpuristuksella ja hymyllä. Hän sanoi, että he näyttivät hienoilta valkoisissa vaatteissaan. Hän kehotti heitä tekemään aina hyviä valintoja, niin että he voisivat valmistautua lähetystyöhön ja tulla takaisin temppeliin. Ja sitten hän muistutti heitä siitä, miten tärkeää oli se, mitä kohta tapahtuisi. Sen jälkeen hän aloitti sinetöimistoimituksen.
Kun sinetöiminen oli ohi, Kolin ja hänen perheensä nousivat seisomaan ja katsoivat peileihin huoneen toisella puolen. Kolin näki itsensä isänsä, äitinsä, veljensä ja pikkusiskonsa kanssa. Peilikuva jatkui jatkumistaan aivan kuten hänen iankaikkinen perheensäkin. Kolin tiesi, että temppelin ansiosta hänen perheensä voisi olla yhdessä, ei vain sitä päivää vaan ikuisesti.