Ei ole helppoa
… olla ainoa kirkon jäsen perheessäni. Mutta todellisuudessa en ole yksin.
Vartuin metodistikirkon piirissä. Vaikka perheeni kävi yleensä kirkossa vain jouluna ja pääsiäisenä, tiesin aina, että minulla on taivaallinen Isä. Veljelläni ja minulla oli tapana rukoilla äitimme kanssa. Se, mitä vanhempani opettivat minulle lapsena, valmisti minua siihen, mitä oppisin tulevaisuudessa.
Kuudennella luokalla sain tietää, että vanhempani aikovat erota. Olin murheissani ja tunsin olevani hyvin yksin. Ystäväni Courtney pystyi ymmärtämään tilanteeni, koska hänen vanhempansa olivat eronneet, kun hän oli ollut pikkutyttö. Hänestä tuli paras ystäväni.
Istuimme Courtneyn kanssa sängylläni juttelemassa, kun hän mainitsi minulle kirkosta ensimmäisen kerran. Hän ei puhunut siitä mitenkään tarkemmin. Hän vain kysyi minulta, halusinko tulla hänen kanssaan kirkkoon sunnuntaina. Aloin käydä kirkossa hänen kanssaan silloin tällöin, ja sitten kävin joka sunnuntai. Kun olin täyttänyt 12, kävin jopa toimintailloissa. Tunsin siellä jotakin erikoista. En tiennyt, mitä se oli, mutta nautin siitä.
Seitsemännellä luokalla Courtney ja eräs toinen hyvä ystävä, Aubrey, esittelivät minut lähetyssaarnaajille. Sain pian tietää, mitä lähetyssaarnaajat tarkoittivat puhuessaan Hengen tuntemisesta. Toisen keskustelun jälkeen tiesin, että kirkko on totta.
Huolimatta evankeliumista saamastani todistuksesta pelkäsin kuollakseni kysyä vanhemmiltani, voisinko mennä kasteelle. Jatkoin kirkossa käymistä ja sain uskomattomia todistusta kasvattavia kokemuksia, mutta lykkäsin ”suuren kysymyksen” esittämistä kaksi vuotta.
Ollessani ensimmäistä vuotta lukiossa aloin käydä seminaarissa ja marraskuuhun mennessä tiesin, että minun oli kysyttävä. Puhuin äidin kanssa. Hän sanoi minulle, että kirkko oli saanut minussa aikaan muutoksia vain hyvään suuntaan ja että jos todella halusin mennä kasteelle, niin minun pitäisi tehdä niin. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Miksi ihmeessä odotin näin kauan?”
Sitten soitin isälle, mutta hän ei ollut kovin innoissaan. Kun kysyin häneltä, voisinko mennä kasteelle, hän sanoi ei. Hän sanoi, että hän halusi minun käyvän ensin muutamissa muissa kirkoissa. Niinpä kävin muutamissa muissa kirkoissa ja tapasin joitakuita ihania ihmisiä – ihmisiä, jotka elivät hyvin vanhurskasta elämää. Mutta mikään ei saanut muuttumaan sitä tunnetta, jonka koin astuessani myöhempien aikojen pyhien seurakuntakeskukseen. Helmikuussa soitin isälle ja sanoin: ”Minut kastetaan 7. maaliskuuta. Toivottavasti olet paikalla.”
Koko perheeni oli paikalla, myös isä. Minulle merkitsi todella paljon, että perheeni oli siellä. Se oli elämäni uskomattomin päivä.
Joskus minulta kysytään: ”Kuinka pystyt siihen? Kuinka pysyt niin vahvana kirkossa aivan yksinäsi? Sinulla ei ole ketään, joka herättäisi sinut ja pakottaisi sinut lähtemään kirkkoon tai seminaariin. Olet ihan yksin.”
No, vastaus on yksinkertainen. Minä en ole yksin. Minulla on ollut kamppailuni kasteeni jälkeen – ei ole helppoa olla ainoa kirkon jäsen perheessäni. Mutta Herra on luvannut, ettei Hän jätä meitä koskaan yksin (ks. Joh. 14:16–18). Taivaallinen Isä rakastaa meitä niin paljon, että Hän lähetti Kristuksen kuolemaan puolestamme. Kuinka Hän voisi unohtaa meidät?
Elämä on kovaa, ja meillä kaikilla on ollut hetkiä, jolloin meistä on tuntunut, että voimamme ovat lopussa ja uskomme on heikko. Mutta jos me tartumme Häneen, joka rakastaa meitä eniten – taivaalliseen Isään – ja vahvistamme suhdettamme Häneen tutkimalla ja rukoilemalla, me selviydymme. Herra on luvannut: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” (OL 84:88.)
Yksityiskohta Grant Romney Clawsonin teoksesta Toinen tuleminen; kuvitus Daniel Lewis