Kertomuksia ja todistuksia teltassa
”Ja nyt, julistakaa asioita, jotka olette kuulleet ja totisesti uskotte ja joiden tiedätte olevan totta” (OL 80:4).
PRRR! Oli perjantai-iltapäivä, ja kello soi koulupäivän päätteeksi. Pomppasin pulpettini äärestä ja ryntäsin ovelle. Ystäväni Kent oli kutsunut minut ja kaksi muuta poikaa nukkumaan sinä yönä teltassa heidän pihallaan. Olin odottanut sitä pari viikkoa.
Kun pääsin kotiin, keräsin makuupussini, tyynyni, taskulamppuni, sarjakuvalehtiä ja pussillisen eväitä. Kun tulin Kentille, hän oli juuri pystyttämässä telttaa isänsä kanssa. Me hakkasimme vuorotellen maahan vaarnat, jotka pitivät teltan visusti paikallaan.
Sitten Kentin isä grillasi hampurilaisia, ja me kaikki leikimme metsässä piilosta. Auringon laskettua sytytimme taskulamppumme ja lähdimme tutkimusretkelle.
Jonkin ajan kuluttua Kentin äiti kutsui meidät takaisin metsästä ja sanoi, että oli aika valmistautua yöpuulle. Riensimme telttaan, avasimme makuupussimme ja teimme olomme mukavaksi. Pian jaoimme keskenämme eväitä ja kuuntelimme Kentin uskomattomia seikkailutarinoita. Kentin kertomuksissa me olimme aina niitä sankareita. Osasimme aina lentää, ja pelastimme aina päivän.
Kun tuli myöhä, kaikki olivat väsyneitä ja alkoivat vaipua uneen. Kuulin sirkkojen sirittävän yössä ja junan kulkevan jossain kauempana. Aloin ajatella Kentin tarinoita. Tajusin, että vaikka Kent oli kertonut minulle monia mahtavia tarinoita, oli eräs tärkeä kertomus, jota hän ei tuntenut. Se oli tosikertomus Joseph Smithistä ja evankeliumin palautuksesta. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän minusta tuntui siltä, että minun pitäisi kertoa tästä erityisestä kertomuksesta ystävälleni.
”Kent, oletko sinä vielä hereillä?”
”Olen. Miten niin?”
Sydämeni alkoi tykyttää, ja minua jännitti, mutta jatkoin puhumista.
”Minä vain tässä mietin, että uskotko sinä Jumalaan.”
”Kyllä, totta kai”, hän vastasi.
”Uskotko sinä Raamatun profeettoihin?”
”Uskon”, hän sanoi ja nousi samalla makuupussissaan istumaan.
”No, mitä jos sanoisin, että meillä on elävä profeetta maan päällä tänä päivänä, ihan niin kuin Raamatussa?”
”Mitä tarkoitat – sellaistako profeettaa kuin Mooses?”
”Niin, juuri sellaista.”
”Sepä on jotain uutta”, hän sanoi. ”Kerro minulle siitä.”
Minua ei enää jännittänyt, vaan sen sijaan tunsin kasvavaa intoa. Kerroin Kentille profeetta Joseph Smithistä ja siitä, kuinka evankeliumi palautettiin maan päälle. Kerroin hänelle elävästä profeetasta ja apostoleista, jotka ovat maan päällä tänä päivänä.
Kun lopetin kertomiseni, kysyin Kentiltä, mitä hän ajatteli asiasta.
Hän oli hetken hiljaa. ”Mielestäni tuo on ihmeellinen kertomus, jota minun todella täytyy pohtia. Uskotko todella siihen?”
”Kyllä, minä tosiaan uskon.” Minulla oli rinnassani lämmin tunne ja tiesin, että olin sanonut sen, mitä taivaallinen Isä halusi minun sanovan. Pidin äänettömän rukouksen, jossa pyysin, että Kent saisi itse tietää, että kertomani asiat ovat totta.
Sain myöhemmin tietää, että Kent tosiaankin rukoili saadakseen vastauksensa. Hän oli myös kertonut kuulemistaan asioista vanhemmilleen. Pian Kentin perhe tutki evankeliumia ja tapasi säännöllisesti lähetyssaarnaajia. Ei aikaakaan, kun Kentin koko perhe kastettiin ja konfirmoitiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniksi.
Vaikka tuosta ajasta on kulunut vuosia, Kent ja minä olemme edelleen hyviä ystäviä. Me palvelimme kumpikin lähetystyössä ja opiskelimme Brigham Youngin yliopistossa. Olen hyvin iloinen siitä, että käytin hetken kertoakseni evankeliumista ystävälleni.
Kuvitus Richard Hull