Suuriarvoisimpia
Ray Taylor, Utah, USA
Kun valitsin Vapahtajaa esittävän maalauksen, muutamat veljistäni ja sisaristani hymähtelivät. Jäljellä oli vielä äidille ja isälle kuuluneita tavaroita, joita he pitivät arvokkaampina.
Olimme kokoontuneet lapsuudenkotiimme, jossa äiti oli asunut kuollessaan muutama viikko aiemmin. Isä oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin vuonna 2001. Nyt oli aika jakaa heidän omaisuutensa. Arvoimme numerot ja valikoimme tavaroita, ja pienimmän numeron saanut sai valita ensimmäisenä.
Ensimmäisenä meni makuuhuoneen kalusto, sen jälkeen jääkaappi, ruokasalin pöytä ja tuolit sekä uudehko auto. Minä valitsin pianon, vaikken itse soitakaan. Olimme nauttineet musiikista kodissamme lapsuus- ja nuoruusvuosinamme. Isä oli usein palvellut seurakunnan musiikinohjaajana, ja sekä isä että äiti osasivat laulaa hyvin. Isä, joka oli isokokoinen mies, jolla oli voimakas ääni, ei koskaan kieltäytynyt laulamasta. Piano merkitsi minulle paljon, samoin kuin Vapahtajaa esittävä maalaus.
Valitessani maalauksen, jonka viereen oli kehystetty ”Elävä Kristus – apostolien todistus”1, se oli olohuoneen seinällä – samassa huoneessa, jossa istuimme.
Sellaisena hetkenä en voinut olla ajattelematta Vapahtajaa, pelastussuunnitelmaa ja sitä, miten paljon vanhempani merkitsivät minulle. Enkä voinut olla tuntematta kiitollisuutta siitä, kuinka he olivat kasvattaneet meidät, evankeliumista, jota he olivat opettaneet meille, ja esimerkistä, jota he olivat näyttäneet meille, sekä heidän halukkudestaan palvella.
Kun isä kutsuttiin piispaksi, hän muistutti vaarnanjohtajalle olevansa 70-vuotias. ”Minusta tuntuu, että te olette valinneet väärän miehen”, hän oli sanonut.
”Kuinka vanhoja luulet Salt Lake Cityssä olevien johtavien veljien olevan?” vaarnanjohtaja oli puolestaan kysynyt. ”Et ollut meidän ensimmäinen valintamme. Et ollut edes meidän toinen valintamme. Olit Herran valinta.”
Isä tiesi, että hänet oli kutsunut Jumala, ja hänestä tuli hyvä piispa. Hänessä ei ollut mitään huomiota herättävää. Hän ei ollut mikään pyhien kirjoitusten tuntija. Hän oli vain mies, jolla oli jalat maassa ja joka osoitti suurta ymmärtämystä seurakunnan jäseniä kohtaan.
Samaan aikaan kun isä palveli piispana, minä palvelin neuvonantajana eräässä toisessa vaarnamme piispakunnassa. Kun osallistuimme yhdessä ohjekokouksiin, suhteemme keskittyi Kristukseen ja opin tuntemaan hänen hengellisen puolensa.
Kun isä vuonna 1994 kutsuttiin piispaksi, hän kärsi huonosta terveydentilasta. ”Takaako tämä kutsumus minulle viisi lisävuotta elämääni?” hän oli vitsaillen kysynyt vaarnanjohtajalta. Kaksi vuotta vapauttamisensa jälkeen isä kuoli.
Nämä ajatukset risteilivät mielessäni, kun lopettelimme vanhempiemme omaisuuden jakamista. Palattuani kotiin hain oikeaa paikkaa, johon ripustaisin Vapahtajaa esittävän maalauksen. Kun katsoin taulun taakse, näin yllätyksekseni, että se oli omistettu isälleni: ”Muistamme aina piispa Taylorin suurena miehenä, jolla oli myös suuri sydän.” Alla oli vaarnamme johtokunnan jäsenten nimikirjoitukset: ”veli Cory, veli Carter, veli Stubbs.”
Yhtäkkiä taulu tuli minulle vieläkin arvokkaammaksi. Nykyään se on kotimme seinällä vanhempieni pianon yläpuolella. Vanhassa kodissamme on yhä tavaroita, jotka olen valinnut mutta joita en ole hakenut. Ei sillä ole väliä. Minulla on ne, jotka ovat suuriarvoisimpia.
Kun katsoin taulun taakse, se tuli minulle yhtäkkiä vieläkin arvokkaammaksi.