Paras jalkapallonpelaaja
”Jeesus sanoi: Jokaista tulee rakastaa” (Lasten laulukirja, s. 39).
Puristin käteni nyrkkiin, purin huultani ja potkaisin palloa, joka vieri minua kohti. Sitten rypistin otsaani, kun näin sen lentävän yli rajan eikä maaliin.
Tyttö, joka oli nimeltään Nan, oli seissyt aidan vieressä katsomassa peliämme. Hän juoksi hakemaan palloa ja kaatui innostuksessaan nurin. Kaikki nauroivat. Kukaan ei kiittänyt häntä, kun hän heitti pallon takaisin meille.
Tunsin syyllisyyttä. Tiesin, että Nan halusi pelata, mutta en halunnut olla se, joka kutsuisi hänet mukaan.
Nan oli hiljainen. Hänellä oli takkuinen ruskea tukka, paksut silmälasit ja nariseva ääni. Hänellä ei ollut yhtään ystävää koko luokallamme. Ei niin, ettenkö olisi pitänyt hänestä. En vain ollut koskaan jutellut hänen kanssaan.
Sinä iltapäivänä opettajamme ilmoitti, että hän siirtäisi pulpettejamme. Hän tekisi uuden istumajärjestyksen.
Luokka kuhisi jännityksestä. Paras ystäväni LeAnna ja minä hymyilimme toisillemme.
Juuri silloin Caroline nojautui minua kohti. ”Kuulin Nanin sanovan opettajalle, että hän haluaa istua sinun vieressäsi. Kuvottavaa!”
Istuin järkyttyneenä. ”Miksi minä?” mietin. En ollut koskaan ollut ilkeä Nanille, mutta en ollut koskaan ollut hänelle kilttikään.
”Sano opettajalle, ettet halua istua hänen vieressään”, Caroline kuiskasi. ”Muuten kukaan ei halua istua sinun vieressäsi.”
Katsoin Nania. Hänen päänsä oli painuksissa. Hänen on täytynyt tietää, mitä kaikki luokassa ajattelivat.
Opettaja kutsui minut pöytänsä luo. Tiesin, että Nan on Jumalan lapsi ja että Jeesus käski rakastaa jokaista. Mutta jos ystävystyisin Nanin kanssa, kaikki ajattelisivat, että olin omituinen.
”Kenen vieressä sinä haluat istua?” opettaja kysyi minulta.
”LeAnnan”, sanoin. Se oli helppoa.
Opettaja hymyili. ”Haluaisitko istua myös Nanin vieressä?”
Katsoin lattiaa ja kuiskasin: ”En oikein.”
Opettaja näytti yllättyneeltä. ”Oletko varma, Angie?”
”Kyllä”, mutisin.
Seuraavana päivänä pulpettiemme järjestystä muutettiin. Istuin LeAnnan vieressä. Nan istui huoneen toisella puolen. Hänen vieressään istuvat kaksi tyttöä työnsivät pulpettinsa erilleen hänen pulpetistaan, niin että näytti siltä kuin hän istuisi yksin. Hän näytti siltä kuin alkaisi itkeä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Nan vaihtoi koulua. Eräs tyttö seurakunnastamme kävi sitä koulua, ja kysyin häneltä, oliko hän tavannut uuden Nan-nimisen tytön.
”Kyllä varmaan. Miltä hän näyttää?” hän kysyi.
”Hän on tosi hiljainen. Hänen hiuksensa ovat takkuiset, ja hänellä on paksut silmälasit. Kukaan meidän luokalla ei pitänyt hänestä.”
”Niinkö? Se ei ole varmaankaan sama tyttö”, hän sanoi. ”Se uusi tyttö, jonka tunnen, on tosi hauska. Kaikki pitävät hänestä. Hän on tosi hyvä jalkapallonpelaaja.”
Ajattelin sitä päivää, kun Nan oli katsellut, kun pelasimme jalkapalloa. Hän tarvitsi vain mahdollisuuden ja ystävän. Ja minä olisin voinut antaa hänelle ne molemmat.
Sinä päivänä lupasin itselleni, että olen aina kiltti jokaiselle enkä anna koskaan Nanin kaltaisen tytön luiskahtaa pois elämästäni yrittämättä olla hänen ystävänsä.
Kuvitus Brad Clark