He puhuivat meille
Seuratkaa profeettaa
Kihlasormus kuvastaa yleensä sitoutumista. Mutta vaimolleni ja minulle kihlasormuksen puuttuminen kuvasti sitoutumistamme Herraan ja Hänen profeettoihinsa.
Tapasin enkelin, josta tuli myöhemmin vaimoni, eräissä instituutin juhlissa toisena iltana sen jälkeen kun olin palannut kotiin lähetystyöstä. Vaikka Shelley ja minä vartuimme Kanadassa monien satojen kilometrien päässä toisistamme emmekä olleet tavanneet koskaan aiemmin, opimme seuraavien kuukausien kuluessa tuntemaan toisemme hyvin. Kun olin kosinut kolme kertaa ja saanut aina kieltävän vastauksen, koska hän aikoi palvella lähetystyössä, hän suostui viimein kosintaani sen jälkeen kun olin luvannut hänelle, että kasvatettuamme perheen palvelisimme lähetystyössä yhdessä. Hän otti vastaan kihlasormuksen 22. joulukuuta 1976.
Mutta seuraavina päivinä meillä kummallakin oli rauhaton olo – ei naimisiinmenosta toistemme kanssa vaan sormuksesta. Saanen selittää.
Päätös seurata profeettaa
Kihlaustamme edeltäneinä viikkoina käytimme Shelleyn kanssa paljon aikaa puhumalla siitä, kuinka halusimme kasvattaa perheemme ja millaisen halusimme avioliittomme olevan. Yksi niistä asioista, joista keskustelimme usein, oli päätöksemme seurata aina profeettaa.
Kaksi kuukautta ennen kihloihin menoamme kuuntelimme paljon lokakuun 1976 yleiskonferenssin puheita, jotka tähdensivät omavaraisuuden periaatteita. Se oli aihe, jota presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) ja muut olivat opettaneet jatkuvasti usean vuoden ajan. Shelley ja minä olimme kumpikin varttuneet tietäen, että on tärkeää hoitaa puutarhaa, hankkia ruokavarasto ja olla muutenkin valmistautunut. Mutta siinä yleiskonferenssissa valmistautumisen teema tuntui erityisen voimakkaana. Jotkut puhujat viittasivat Tetonin padon sortumisen aiheuttamaan tulvaan, joka oli tapahtunut kesäkuussa. Heidän joukossaan oli Barbara B. Smith (1922–2010), Apuyhdistyksen ylijohtaja, joka tähdensi omavaraisuuden tärkeyttä – etenkin vuoden ruokavaraston hankkimista, kuten siihen aikaan neuvottiin.1 Presidentti Kimball muistutti konferenssin viimeisessä kokouksessa myöhempien aikojen pyhiä pyhien kirjoitusten kohdasta Luuk. 6:46, jossa Vapahtaja sanoo: ”Miksi te sanotte minulle: ’Herra, Herra’, mutta ette tee mitä minä sanon?” Sitten presidentti Kimball kehotti pyhiä antamaan konferenssin puheiden seurata heitä heidän koteihinsa ja elämäänsä tulevaisuudessa.2
Kun kihloihin mentyämme pohdiskelimme avioliittomme ja perhe-elämämme alkua, nämä sanomat soivat korvissamme. Toisistamme tietämättä me kumpikin mietimme, kuinka aloittaisimme perheemme kotivaran. Noudattaaksemme tuon ajan neuvoa meidän piti aloittaa vuoden ruokavaraston hankkiminen. Mutta kuinka meidän oli tarkoitus se tehdä? Olimme opiskelijoita – ja olisimme vielä vuosia – eikä meillä ollut paljon rahaa. Pyhä Henki antoi meille kummallekin erikseen saman vastauksen: meidän piti myydä kihlasormus.
Mutta kuinka ihmeessä voisin pyytää Shelleyä tekemään sen? Olin juuri antanut hänelle sen sormuksen. Mitä hän ajattelisi, kun pyytäisin häntä myymään sen, jotta voisimme ostaa vähän kauraa ja jauhoja ja riisiä? Hänkin oli sillä välin huolissaan. Hän mietti, mitä minä ajattelisin, jos hän puhuisi minulle hänelle valitsemani sormuksen myymisestä. Loukkaisiko se tunteitani?
Mutta kehotus, jonka kumpikin meistä oli tuntenut, oli niin voimakas, ettei siitä voinut olla piittaamatta, ja mitä enemmän me kumpikin sitä ajattelimme, sitä silmiinpistävämpi timanttisormuksesta tuli. Kun Shelley otti asian esille muutama päivä joulun jälkeen, olin helpottunut siitä, että hän oli päätynyt samaan johtopäätökseen kuin minä. Monella tapaa se oli mahtava vahvistus meille molemmille siitä, että olimme tehneet oikean päätöksen aviopuolison valinnassa. Oli tavattoman rauhoittavaa tietää, että tärkeysjärjestyksemme ja arvomme olivat yhtä toistemme ja Jumalan profeetan kanssa. Olin hyvin kiitollinen hänen halukkuudestaan tehdä sellainen uhraus profeetan seuraamiseksi.
Ettehän käsitä minua väärin ja myy sormuksianne! Kihlasormuksen ostaminen ja käyttäminen ei ole väärin. Itse asiassa kaikilla naimisissa olevilla lapsillamme on kauniit ja asianmukaiset sormukset. On monia tapoja, joilla voimme seurata profeettoja ja apostoleja ja soveltaa omaan elämäämme heidän neuvojaan. Mutta koska Henki oli ohjannut meitä seuraamaan profeettaa myymällä kihlasormuksemme, meidän tapauksessamme valinta oli joko sormuksen pitäminen tai profeetan seuraaminen. Se auttoi meitä juurruttamaan kotiimme heti alusta saakka kaksi mallia: profeetan seuraamisen ja saamiemme henkilökohtaisten, hengellisten kehotusten seuraamisen.Kuinka päätökseemme suhtauduttiin
Se kultasepänliike, josta olin ostanut sormuksen, oli kiinni noin viikon ajan joulun jälkeen, mutta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen sen avauduttua menin puhumaan kauppiaan kanssa. Odotin ilman muuta, että hän kieltäytyisi palauttamasta minulle rahoja, sillä sormusta oli käytetty eikä sitä pidetty enää uutena. Valmistauduin tähän reaktioon ja odotin, että minun olisi myytävä sormus käytettynä melkoisella tappiolla. Mutta hämmästyksekseni kultakauppiaan sydän pehmeni. Kävelin ulos rahat kädessäni – ja leuka loksahtaneena hämmästellen sitä, kuinka Herra oli avannut meille keinon olla kuuliaisia.
Kaikki eivät ottaneet päätöstämme vastaan yhtä hyvin. Kun ystävämme – myös ne, jotka olivat kirkon jäseniä – saivat tietää, mitä olimme tehneet, ja näkivät kapean nahkasormuksen, jonka olin tehnyt Shelleylle, he sanoivat meidän olevan hulluja. Toiset Shelleyn ikäiset naiset eivät voineet uskoa, että hän oli ollut halukas tekemään niin kuin oli tehnyt. Hyvin harvat olivat rohkaisevia tai kannustavia.
Shelley oli vahva ja tiesi, ettei hänellä ollut mitään hätää, ajattelivatpa ihmiset sitten mitä tahansa. Hän sai varmuutta tiedosta, että seurasi profeettaa. Ja se oli tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta Herra osoitti meille lempeää armoaan kahden ystävän muodossa, jotka auttoivat meitä tuntemaan, ettemme olleet yksin.
Ystäväni Bob ja minä olimme tutustuttaneet Franin kirkkoon, kun olimme lukiossa. Me kaikki kolme palvelimme myöhemmin lähetystyössä, ja kun Fran palasi lähetystyöstä, hän ja Bob kihlautuivat. Kun he tulivat kertomaan uutisensa Shelleylle ja minulle, saimme kuulla, että kihlasormuksen ostamisen sijaan hekin olivat päättäneet käyttää rahat ruokavaraston hankkimiseen. Kaikista meistä neljästä oli kiinnostavaa, että Henki oli ohjannut meitä tekemään samankaltaisia asioita. Sitoumuksemme seurata Pyhää Henkeä ja elävää profeettaa toi uuden ulottuvuuden ystävyyteemme, joka on kestänyt yli 40 vuotta.
Kuuliaisuuden siunauksia
Shelley ja minä aloimme ostaa perustarvikkeita kotivaraamme tammikuussa 1977 ja jatkoimme hankintoja pikkuhiljaa, kunnes solmimme avioliiton saman vuoden huhtikuussa. Ennen häitämme säilytimme ruokaa vanhempieni talossa.
Shelleyllä oli tekemäni nahkarengas vihkisormuksena pitkän aikaa, kun päätin yliopiston perusopintoni ja sitten hammaslääketieteellisen koulutukseni. Opiskeluaikana perheemme muutti monta kertaa. Totuimme raahaamaan vehnä-ämpäreitä asunnosta toiseen, talosta toiseen ja kaupungista toiseen. Ystävämme alkoivat vältellä meitä joka kerta muuttaessamme, mutta myöhempinä vuosina tunsimme syvää kiitollisuutta siitä, että olimme noudattaneet kirkon johtohenkilöiden neuvoja.
Kun valmistuin hammaslääketieteellisestä ja perustin oman vastaanoton, meillä oli Shelleyn kanssa kaksi lasta eikä kirjaimellisesti yhtään rahaa. Onneksi kykenimme elämään osin sillä ruokavarastolla, jonka olimme hankkineet juuri ennen naimisiinmenoamme. Kuuliaisuutemme profeetallisille neuvoille oli siunauksena elämässämme uudestaan oltuamme yli vuosikymmenen naimisissa, kun olin saanut jatko-opintoni päätökseen ja olin erikoistumassa hampaiden oikomishoitoon, ortodontiaan. Olimme jälleen rahattomia, ja sen sijaan että olisimme maksaneet ruokaostokset luottokortilla tai lainavaroin, meitä siunattiin niin, että kykenimme ruokkimaan perheemme (johon kuului nyt neljä lasta) ruokavarastollamme.
Näiden tapahtumien jälkeisinä vuosina meitä on siunattu monilla muilla tavoilla siksi, että olemme ottaneet vaarin profeetallisesta sanasta. Olemme oppineet olemaan kyseenalaistamatta sitä, mitä profeetat ja apostolit opettavat, tai miettimättä, onko siinä järkeä. Olemme oppineet, että kun toimimme – ja toimimme heti – heidän neuvojensa mukaan, elämäämme siunataan.
Olemme oppineet kuuntelemaan profeetallista sanaa
Jotkut voisivat pitää toimiamme sokeana kuuliaisuutena. Mutta meillä on Herran henkilökohtainen lupaus, etteivät profeetat johda meitä koskaan harhaan.3 Se tieto auttaa meitä kuulemaan heidän ääntään aivan kuin kuulisimme Hänen oman äänensä (ks. OL 1:38).
Olemme myös oppineet, että elävät profeetat yleensä kutsuvat meitä tekemään jotakin. He eivät useinkaan käytä sellaisia sanoja kuin käskeä tai määrätä. Heidän tapansa on ystävällinen ja lempeä, mutta se ei anna meille oikeutusta olla noudattamatta heidän ohjeitaan. Kun me Shelleyn kanssa olemme ottaneet kutsut käskyinä, meitä on aina siunattu.
Olemme myös oppineet erottamaan heidän ohjeitaan panemalla merkille sellaisia ilmauksia kuin ”Olen pohdiskellut…” tai ”Mielessäni on ollut…” tai ”Haluan sanoa teille…” tai ”Saanen tarjota joitakin neuvoja aiheesta…” tai ”Toivoisin, että…”. Nämä ja muut samankaltaiset ilmaukset ovat vihjeitä, jotka auttavat meitä tietämään, mitä on Herran voideltujen palvelijoiden mielessä ja sydämessä.
Eräs toinen asia, joka auttaa meitä kuulemaan Herran äänen, kun kuuntelemme profeettoja ja apostoleja, on kiinnittää erityisen tarkkaa huomiota siihen, kun he lainaavat muita profeettoja tai apostoleja. Herra on opettanut, että Hän vahvistaa sanansa kahden tai kolmen todistajan suulla (ks. 2. Kor. 13:1; OL 6:28).
Koska omavaraisuuden sanoma toistettiin niin monta kertaa siinä yleiskonferenssissa ennen kihloihin menoamme, vaimostani ja minusta tuntui, että sanoma oli erityisen tähdellinen meille sinä aikana. Meitä innoitettiin noudattamaan tuota neuvoa näkyvällä tavalla. Profeetan seuraamisessa ei ole kuitenkaan aina kyse ulkoisista omistautumisen osoituksista. Usein kuuliaisuutemme ilmenee vähäisemmin, henkilökohtaisemmin tavoin. Riippumatta siitä, tietävätkö muut kuuliaisuudestamme vai eivät, Herra tietää. Ja Hän siunaa meitä kuuliaisuudestamme ja antaa keinoja tehdä sen mahdolliseksi.
Nykyään Shelleyllä on perinteisempi vihkisormus, mutta hän on säilyttänyt pienen nahkaisen sormuksen muistona kaikki nämä vuodet. Meille se on vertauskuva varhaisesta päätöksestämme tehdä aina profeetan neuvojen noudattamisesta olennainen osa perhe-elämäämme. Kun nyt katsomme, miten lapsemme kasvattavat omia lapsiaan, olemme kiitollisia siitä, että Herran profeetan, presidentti Thomas S. Monsonin, uskollinen seuraaminen on osa heidänkin perhe-elämäänsä. Meille tämä kuuliaisuus on suurenmoinen perintö ja yhtä konkreettinen osoitus liittojen pitämisestä kuin kihlasormus olisi saattanut olla.
Nykyään Shelleyllä on perinteinen vihkisormus, mutta hän on säilyttänyt pienen nahkaisen sormuksen (alla) kaikki nämä vuodet. Meille se on vertauskuva varhaisesta päätöksestämme seurata profeettaa.
Valokuvat John Luke