Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain?
Presidentti Thomas S. Monsonin elämänkokemuksia
Kun puhelin soi 18. kesäkuuta 2008, palvelin mieheni rinnalla, joka toimi tuolloin Lontoon eteläisen lähetyskentän johtajana. Soittaja oli presidentti Thomas S. Monson. Hän aloitti tavanomaisen ystävälliseen tapaansa, joka on yksi hänen palvelutyönsä tunnusmerkkejä: ”Mitä lähetyskentälle kuuluu? Kuinka perheesi voi? Miten vanha kunnon Englanti jakselee?” Ja sitten hän piti tauon ja sanoi: ”Olen puhunut Francesin kanssa, olen rukoillut asiasta, ja haluaisin, että sinä kirjoittaisit elämäkertani.”
Tarpeetonta sanoakaan, että se oli minulle suuri kunnia ja tunsin heti itseni riittämättömäksi. Sitten hän ehdotti, että jos aloittaisin seuraavana aamuna, työ voisi olla jo puoliksi tehty siinä vaiheessa kun palaisimme kotiin. Meillä oli vuosi jäljellä kolmivuotisesta tehtävästämme.
Presidentti Monson opettaa: ”Herra tekee kykeneväksi sen, jonka Hän kutsuu.”1 Olen oppinut arvostamaan tuota lupausta.
Kuinka profeetan elämästä osaa kirjoittaa? Työ ei ala näppäimistön ääressä vaan polvillaan.
Havaitsin varhain, ettei elämäkerrasta tulisi tavanomainen tärkeimpine päivämäärineen, ajankohtineen, paikkoineen ja matkoineen. Se olisi kertomus miehestä, jota valmistettiin ennen maailman luomista ja jonka Jumala kutsui johtamaan tietämme näinä myöhempinä aikoina.2 Parhaiten tehtävääni kuvaa ilmaus nöyräksi tekevä. Seuraavaksi mieleen tulevat sanat pelottava, haastava ja aikaa vievä.
Herra on sanonut: ”Olipa se puhuttu minun omalla äänelläni tai minun palvelijoideni äänellä, se on sama” (OL 1:38). Herran profeettansa kautta välittämää ääntä on kuultu Thomas S. Monsonin lausumana vuodesta 1963 lähtien, jolloin hänet kutsuttiin pyhään apostolinvirkaan. Siitä vuodesta aloitin kirjoittamisen. Luin kuukausikaupalla satoja puheita, joita presidentti Monson on pitänyt lukuisissa tilanteissa. Luin kaikkien kirkon presidenttien ja monien huomattavien uskonnollisten johtajien elämäkerrat. Tutkin kirkon alkuaikoja Skotlannissa, Ruotsissa ja Englannissa, mistä presidentti Monsonin esivanhemmat ovat kotoisin, suurta lamakautta, joka vaikutti voimakkaasti hänen nuoruuteensa, sekä toista maailmansotaa ja sen jälkiseurauksia kuten Saksan jakamista. (Presidentti Monson valvoi tuota kirkon aluetta 20 vuoden ajan.) Luin hänen omaelämäkertansa, joka oli valmistunut vuonna 1985 vain hänen perhettään varten, ja myöhemmin hänen päivittäin pitämäänsä päiväkirjaa 47 vuoden ajalta. Haastattelin kirkon johtohenkilöitä, jotka ovat työskennelleet hänen kanssaan eri puolilla maailmaa, sekä jäseniä, joiden elämää hänen palvelutyönsä on syvällisesti koskettanut. Pyysin avukseni tutkimistyöhön rakkaan ystävän ja historiantutkijan Tricia H. Stokerin. Hän on palvellut monien sarjan Kirkon presidenttien opetuksia kirjojen kirjoituskomiteoissa ja ymmärtää, kuinka profeetan elämää tutkitaan tieteellisesti.
Haastattelin presidentti Monsonia kuukausittaisissa videoneuvotteluissa Englannista käsin ja sitten, palattuamme kotiin Utahiin, kasvokkain työskennellessäni hänen toimistossaan 14 kuukauden ajan. Joka tilanteessa tunsin hänen lämpönsä aivan kuin olisimme istuneet keittiönpöydän ääressä. Hän puhui lapsuudestaan ja perheestään, presidentti David O. McKayn (1873–1970) hänelle esittämästä kutsusta sekä presidentti J. Reuben Clark jr:n (1871–1961), presidentti Harold B. Leen (1899–1973) ja vanhin Mark E. Petersenin (1900–1984) kaltaisten opastajien vaikutuksesta, vain muutamia mainitakseni.
Hän oppi Kristuksen kaltaista elämää kotona, jossa vallitsi aina rakkaus – Kristuksen puhdas rakkaus – ja myötätunto sekä halu kohottaa ja siunata muiden elämää ja jossa elettiin pyhien kirjoitusten mukaan, vaikka hänen vanhempansa eivät niitä hänelle lukeneetkaan.
Hänen keskittymisensä yksittäisten ihmisten palvelemiseen juontaa juurensa hänen kasvuvuosistaan suuren lamakauden alkuaikoina Salt Lake Cityn länsiosassa, ”rautatiekiskojen välissä”, kuten hän tapaa sanoa. Hänen naapureillaan ja ystävillään oli vähän maallista omaisuutta, mutta heillä oli toisensa, ja se riitti. Monet hänen läheisistään, kuten muutamat hänen lempisedistään, eivät olleet kirkon jäseniä. Uskontokunta ei aiheuttanut esteitä, sillä hän oppi rakastamaan ihmisiä heidän itsensä vuoksi. Hänen vanhempansa avasivat sydämensä kaikille. Presidentti Monson ei ole koskaan unohtanut näitä lähtökohtiaan.
Hän on poikkeuksellinen mies, joka kunnioittaa jokaista tapaamaansa ihmistä ja on kiinnostunut heidän elämästään, huolistaan ja haasteistaan. Hän osoittaa samaa huomiota vieraasta maasta tulleelle arvohenkilölle kuin miehelle, joka pyyhkii hänen työpöytänsä iltaisin. Selvästikin yksi hänen suuruutensa mitoista on se, että hän tulee toimeen kenen kanssa tahansa ja osaa ottaa oppia jokaisesta tapaamastaan ihmisestä.
Jos organisaatio peilaa johtajaansa3, kuten presidentti Monson sanoo, niin halu kohottaa, kannustaa, kiinnittää huomiota, ottaa mukaan ja pelastaa muita yksi kerrallaan on meidänkin tehtävämme. Tämänkaltaisesta elämästä kuvastuu Vapahtajan esimerkki, Hänen, joka ”kulki ympäri, teki hyvää – –, sillä Jumala oli hänen kanssaan” (Ap. t. 10:38).
Presidentti Monson on jo pitkään pyytänyt meitä olemaan enemmän Vapahtajan kaltaisia. Kun haastattelin presidentti Boyd K. Packeria, kahdentoista apostolin koorumin presidenttiä, hän vahvisti sen, mitä olin oppinut ymmärtämään. Hän sanoi, että presidentti Monson ”on enemmän Kristuksen kaltainen kuin me muut”4.
Yli puolen vuosisadan ajan presidentti Monson on antanut vaatteita päältään hädänalaisille. Hän on istunut sairaiden ja vanhusten vuoteen vierellä. Hän on antanut lukemattomia siunauksia ihmisille sairaaloissa ja heidän kodeissaan. Hän on kääntänyt auton ympäri käydäkseen pikaisesti jonkun ystävän luona ja kiiruhtanut pois kokouksista puhumaan jonkun toisen hautajaisissa. (Jos häneltä kysyy, kuinka monta ystävää hänen luettelossaan on, hän sanoo: ”Ainakin 14 miljoonaa.”) Hän menee pyörätuolissa istuvan luo, koska tämän on vaikeaa tulla hänen luokseen, läpsäyttää kättä teini-ikäisten ryhmän kanssa ja heiluttaa korviaan eturivissä istuville diakoneille. Hän kunnioittaa suuresti niiden elämää, joita hänen mielestään ”ei huomata eikä arvosteta” ja jotka taivaallisen Isän lisäksi vain harva tuntee.
Yksinkertaisesti sanottuna presidentti Monson tekee sitä, mitä useimmat ihmiset vain aikovat tehdä.
Hänen puheensa ovat täynnä tositapauksia (hän ei koskaan sano niitä ”tarinoiksi”), jotka opettavat evankeliumin periaatteita. Hän selittää: ”Ne teot, joilla me osoitamme, että me todella rakastamme Jumalaa ja lähimmäistämme niin kuin itseämme, ovat harvoin sellaisia, että ne kiinnittäisivät maailman huomion ja ihailun. Yleensä rakkautemme näkyy jokapäiväisessä kanssakäymisessämme toistemme kanssa.”5
Koko hänen palvelutyössään kautta maapallon ehkäpä kiehtovimpia kokemuksia olivat vuodet, jolloin hän valvoi kirkon toimintaa rautaesiripun takana. Kun mieheni ja minä päätimme lähetystyömme vuonna 2009, lähdimme Saksaan kulkeaksemme teitä, joita presidentti Monson oli kulkenut, puhuaksemme jäsenten kanssa, joita hän niin rakasti, ja tunteaksemme hänen palveluvuosiensa vaikutuksen. Löysimme vilpittömiä pappeudenhaltijoita, jotka itkivät puhuessaan hänen jatkuvista vierailuistaan, hänen rakkaudestaan Jeesusta Kristusta kohtaan sekä hänen rohkaisustaan ja huolenpidostaan. Görlitzissä me seisoimme nyt jo hylätyssä, ränsistyneessä tehdasrakennuksessa, jonka lavalla presidentti Monson seisoi vuonna 1968 ja lupasi uupuneille itäsaksalaisille myöhempien aikojen pyhille kaikki ne siunaukset, joita Herralla oli lapsilleen – jos nämä ovat uskollisia. Sinä päivänä he lauloivat intoa palaen: ”Jos on tielläs tuskaa, vaivaa, älä väsy! – – Jeesus meitä hylkää ei, älä väsy.”6 Hän oli tullut pyhien avuksi ensimmäisen presidenttikunnan toimeksiannosta. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kun Berliinin muuri oli yhä pystyssä, näillä itäsaksalaisilla myöhempien aikojen pyhillä oli vaarnoja, seurakuntakeskuksia, patriarkkoja, lähetyssaarnaajia ja temppeli. Ja sitten muuri revittiin alas, ja pyhät pääsivät taas yhteen perheidensä kanssa ja yhdistyivät kansana.
Presidentti Monson sanoo usein: ”Sattumia ei ole”, kun hän tekee selväksi, että hänen elämänkokemuksensa ovat opettaneet hänet etsimään kaikessa Herran käden kosketusta.7
Yksi merkittävistä itäsaksalaisista johtohenkilöistä oli Henry Burkhardt, joka teki läheistä yhteistyötä presidentti Monsonin kanssa ja oli hänen kumppaninaan kahden vuosikymmenen ajan kaikissa tärkeissä tapahtumissa tuossa maassa. Veli Burkhardt oli mies, joka hyvin uskollisesti ja hyvin suuren riskin ottaen toimi rautaesiripun takana kaikki nuo vuodet kirkon edustajana sen suhteissa valtiovaltaan. Hän palveli muun muassa kirkon johtohenkilönä ja Freibergin temppelin johtajana.
Kysyin veli Burkhardtilta, minkä hetken hän muistaa parhaiten presidentti Monsonin palvelutyön ajalta. Odotin hänen mainitsevan kokouksen Görlitzissä, maan pyhittämisen vuonna 1975, ensimmäisen vaarnan perustamisen, Freibergin temppelin vihkimisen tai tapaamisen Erich Honeckerin, Itä-Saksan korkeimman kommunistijohtajan, kanssa, jolta presidentti Monson pyysi lupaa siihen, että lähetyssaarnaajia voisi tulla maahan ja toisia lähetyssaarnaajia voisi lähteä maasta palvelemaan muissa maissa. Kun ottaa huomioon kuolemanpartiot, jotka valvoivat muuria, pyyntö kuulosti lähes mielettömältä, mutta Honecker vastasi: ”Olemme seuranneet teitä kaikki nämä vuodet, ja me luotamme teihin. Lupa myönnetty.” Minkä näistä tapahtumista veli Burkhardt valitsisi?
Kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskilleen, kun hän vastasi: ”Joulukuun 2. päivän vuonna 1979.” En osannut yhdistää mielessäni mitään tärkeää tapahtumaa siihen päivään. ”Kerro minulle siitä”, pyysin.
”Se oli päivä, jolloin presidentti Monson tuli Itä-Saksaan antaakseen vaimolleni Ingelle siunauksen.” Presidentti Monsonilla oli vapaa viikonloppu, ja hän lensi Yhdysvalloista Saksaan vain tuota tarkoitusta varten. Sisar Burkhardt oli ollut sairaalassa yhdeksän viikkoa leikkausta seuranneiden komplikaatioiden vuoksi, ja hänen tilansa oli heikkenemässä. Presidentti Monson on kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Yhdistimme uskomme ja rukouksemme antaaksemme hänelle siunauksen.”8 Presidentti Monson oli matkustanut tuhansia kilometrejä ainoana vapaa-aikanaan kuukausiin – pelastamaan.
Presidentti Monson on sanonut: ”Esittäkäämme itsellemme seuraavat kysymykset: ’Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain? Ketään toimissaan auttanut?’ Mikä onnen kaava! Mikä resepti tyytyväisyyteen, sisäiseen rauhaan. – – On sydämiä, joita ilahduttaa. On ystävällisiä sanoja, joita sanoa. On lahjoja, joita antaa. On tekoja, joita tehdä. On sieluja, joita pelastaa.”9
Sellaista on presidentti Monsonin palvelutyö. Hän ojentaa aina auttavan kätensä uupuneille, yksinäisille, lannistuneille. Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista sanookin: ”Herran piti tehdä Thomas Monsonista isokokoinen, koska hänen sydämensä on niin suuri.”10
Kun profeetta vihki Curitiban temppelin Brasiliassa 1. kesäkuuta 2008, hän pyysi erään pojan avukseen kulmakiviseremoniaan. Valokuvaaja ehdotti, että joku ottaisi pojalta hatun päästä kuvaa varten. Poika oli aivan kalju ja oli selvästi läpikäymässä syöpähoitoa. Presidentti Monson kietoi hellästi kätensä pojan ympärille ja auttoi tätä levittämään laastia seinään. Yksi presidentin seurassa olleista mainitsi, että oli aika palata takaisin temppeliin, jotta vihkiminen saataisiin päätökseen aikataulussa. Presidentti Monson pudisti päätään. ”Ei”, hän sanoi, ”haluan kutsua tänne vielä yhden.” Väkijoukkoa katsellessaan hän päätyi erääseen joukon perukoilla seisovaan naiseen, ja kun heidän katseensa kohtasivat, hän viittoili naista tulemaan eteen. Hän kietoi kätensä naisen ympärille ja johdatti tämän rakastavaa huolenpitoa osoittaen seinän luo päättämään kulmakiven sinetöimisen.
Vihkimistä seuraavana päivänä kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Russell M. Nelson, joka oli myös ollut vihkimistilaisuudessa, kysyi presidentti Monsonilta, kuinka tämä oli tiennyt, että nainen oli tuon pojan äiti.
”En minä tiennytkään”, presidentti vastasi, ”mutta Herra tiesi.”
Vain muutaman kuukauden kuluttua tuo poika kuoli. Vanhin Nelson sanoo: ”Voitte kuvitella, mitä [kokemus vihkimistilaisuudessa] merkitsi tuon perheen äidille. Se oli Herran tapa sanoa: ’Minä tunnen sinut, olen huolissani sinusta ja haluan auttaa sinua.’ Sellainen mies meillä on tässä Jumalan profeetassa.”11
Aikana, jolloin tekstiviestien ja sähköpostien lähettäminen on korvannut yhdessäolon, presidentti Monson muistuttaa meitä jatkuvasti kääntymään toistemme puoleen. Hän välitti tämän sanoman erään jäsenen sanoin, joka kirjoitti hänelle kirjeen: ”Ihmisten rukouksiin vastataan lähes aina toisten ihmisten tekojen välityksellä.”12 Hän viittaa usein Herran antamaan neuvoon: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” (OL 84:88.) Presidentti Monson on kiitollinen siitä, että me olemme hyvin usein noita enkeleitä toisillemme. Alma velvoitti pyhät Mormonin vesissä ”kantamaan toistenne kuormia, jotta ne olisivat keveitä” (Moosia 18:8). Presidentti Monson kutsuu meitä elämään tuon liiton mukaan.
Minä olen ollut yksi niistä, joiden kuormia hän on kantanut. Tuli hetki, jolloin hän näki, että vastuu hänen elämäkerrastaan painoi minua raskaana. Hän kutsui minut toimistoonsa ja kysyi mitä lempeimmällä ja ystävällisimmällä äänellä: ”Kuinka voin auttaa?”
Sydämeni ei kyennyt vastustamaan hänen tiedusteluaan, ja niinpä vuodatin hänelle tuntemukseni siitä, miten riittämättömäksi tunsin itseni, miten pelottava tehtävä oli ja miten valtava oli se aineisto, joka piti hankkia, järjestää ja yhdistää. Halusin niin kovasti tehdä kirjasta hyvän – hänen vuokseen. Keskustelumme oli yksi kallisarvoisimmista kokemuksistani kuolevaisuudessa. Minusta tuntui kuin olisin ollut Betesdan altaalla ja Vapahtaja olisi kohottanut verhon ja kurkottautunut kohottamaan minua. Presidentti Monson ymmärtää sovituksen pelastavan voiman ja pitää etuoikeutena sitä, että Herra lähettää hänet kohottamaan toisia.
”Pyrkikää pelastamaan vanhuksia, leskiä, sairaita, vammaisia, vähemmän aktiivisia”, hän on sanonut, ja sitten hän on näyttänyt, kuinka se tehdään. ”Ojentakaa heille käsi, joka auttaa, ja sydän, joka tuntee myötätuntoa.”13
Hänen huolenpitonsa sekä kiinnostuksensa muita kohtaan ovat hänen todistuksensa mitta Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta: ”Kun opimme Hänestä, uskomme Häneen ja seuraamme Häntä, meidän on mahdollista tulla Hänen kaltaisikseen. Kasvonpiirteet voivat muuttua, sydän voi pehmentyä, askel voi nopeutua, näköala laajentua. Elämästä tulee sellaista kuin siitä pitäisi tulla.”14
Vasemmalla: presidentti Monson – silloin vanhin Monson – kirkon hallintorakennuksen portailla vuonna 1967. Yllä, ylimmästä alkaen: toimistossaan vuonna 2011; vanhin M. Russell Ballardin kanssa Joseph F. Smithin mukaan nimetyn rakennuksen maanmurtotilaisuudessa Brigham Youngin yliopiston alueella vuonna 2002; Laien temppelin uudelleenvihkimisen yhteydessä Havaijissa Yhdysvalloissa vuonna 2010; vaimonsa Francesin kanssa huhtikuun 2008 yleiskonferenssin jälkeen.
Ylinnä: muotokuva presidentti Monsonista 1960-luvulla. Yllä: jäsenten ja lähetyssaarnaajien kanssa Saksassa. Alla vasemmalta: 6. ja 7. seurakunnan piispana neuvonantajiensa kanssa; puhumassa partiopoikien kanssa; käymässä Tongan lähetyskentällä vuonna 1965.
Oikealla: presidentti ja sisar Monson Nauvoon temppelin vihkimistilaisuudessa Illinoisissa Yhdysvalloissa vuonna 2002; presidentti Monson puhumassa huhtikuun 2008 yleiskonferenssissa, jolloin hänet hyväksyttiin kirkon presidentiksi; Oquirrh Mountainin temppelin kulmakiviseremoniassa Utahissa Yhdysvalloissa vuonna 2009; pitkäaikaisen ystävän luona Ontariossa Kanadassa kesäkuussa 2011.
Vasemmalla: valokuva MAP-kirkon arkistojen luvalla; oikealla: valokuvat Tom Smart, Stuart Johnson ja Gerry Avant, Deseret News -lehden luvalla; yleiskonferenssivalokuva Craig Dimond
Valokuvat presidentti Monsonin luvalla
Vasemmalta: valokuvat Craig Dimond, Leslie Nilsson, Matthew Reier ja Gerry Avant